Raskasta joulua!

Ei liene yllätys, että tässä torpassa raikaa joulumusiikki lähinnä vain raskaana versiona. Sen jälkeen, kun ensimmäinen Raskasta joulua -levy tuli ulos, ovat ns. perinteiset joululaulut kuulostaneet vähintäänkin valjuilta. Onkohan se jotain iskelmä- ja popmuusikoiden kateudesta johtuvaa painostusta radiokanavia kohtaan vai mitä, mutta noita raskaita versioita ei radiossa juurikaan soiteta. Tässä eräänä päivänä kuitenkin tapahtui pieni yllätys, kun Radio Suomelta tulikin yksi Raskasta joulua -kappale akustisena versiona. Jotenkin nuo hevilaulajat vaan osaavat tuon laulamisen jalon taidon muita paremmin tässäkin tapauksessa. Volyymi, taito ja tunne välittyvät kyllä upeasti kuulijalle eikä kylmiltä väreiltä voinut välttyä autossa matkaa tehdessä.

Jos ei ole suuri raskaamman musiikin fani, kannattaa huomata, että tänä vuonna tuli ulos myös siis samojen tyyppien joululevy akustisena versiona. Itse tuon ehdin youtubesta kertaalleen kuunnella, ennen kuin suurin osa levyn biiseistä sieltä hävisi, ja on sanottava, että omaan korvaan ainakin kuulosti erittäin hyvältä. Uskoisin, että myös perinteisempien joululaulujen ystävät pääsevät nyt helpommin sisään näiden muusikoiden upeaan tulkintaan ja huomaavat, että eihän niitä tasaisen paksuja jollotuksia jaksa enää tuon jälkeen kuunnellakaan.

Huomasin myös, että jouluaattona tulee Neloselta Raskasta joulua special -lähetys, jossa soitetaan ymmärtääkseni juuri näitä uusia akustisia versioita. Tuota taidan odottaa tänä jouluna jopa enemmän kuin sitä Korvatunturilta saapuvaa turapartaa. Olen nimittäin huomannut, että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä vähemmän ne lahjat enää on joulun keskiössä, jos ne nyt on ikinään sitä ollutkaan. Tai se antamisen ilo on kyllä vieläkin jäljellä, mutta omista lahjoista ei ole kyllä niin väliä, varsinkaan jos nyt ei satu olemaan mitään tiettyä lahjatoivetta, mitä todella tarvitsisi.

Mitä itse joulumusiikkiin tulee, yleensä mitä tunteellisempi kappale sitä parempi. Varmaan lapsuudesta saakka se ykköskappale on ollut Varpunen jouluaamuna, kuten varmaan monella muullakin. Hyviä kappaleita on toki paljonkin, kuten perinteinen Sylvian joululaulu ja - uskomatonta mutta totta - ruotsalainen Himlen i min famn. Parhaat vedot näissäkin tapauksissa menee Raskasta joulua -versioille. Uusista joululauluista on pakko mainita vielä Mielenrauhaa -kappale, joka löytyy ainakin Jarkko Aholan joululevyltä sekä ainakin yhdeltä Raskasta joulua -levyltä. Tuostakin biisistä huomasi jo heti ensimmäisellä kuuntelukerralla, että siinä on ainesta ihan kestohitiksi asti, eikä olisi ihme, jos kevyen musiikin puolelta joku yrittäisi tehdä siitä omaa versiota. Toisaalta, kannattaneeko edes yrittää, kun tietää, että Jarkko Ahola laulaa suohon jokaisen oppipojan tai -tytön.

No siinäpä olikin jo kuunneltavaa jouluksi. Tähän päätteeksi laitan tulille vielä sen oman suosikin, eli Varpunen jouluaamuna Marco Hietalan laulamana vuodelta 2004.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Blogin kohtalosta ja suomalaisesta luonteesta

Pitkähkö aika on kulunut edellisestä postauksesta ja tähän on parikin syytä. Ensinnäkin on ollut taas paljon muita kiireitä, joten ei ole juuri ehtinyt tähän blogiin paneutua, mutta ehkä suurin syy siihen ettei mitään tekstiä ole ilmaantunut on googlen tekemät muutokset bloggeriin. Jokainen joka on tätä blogia lukenut on varmasti huomannut, että jokaisen tekstin on "kruunannut" aina jokin aiheeseen sopiva biisi. Nyt kuitenkin huomasin jokin aika sitten, että enää tuo youtube-upotustyökalu ei löydäkään juuri mitään musiikkikappaleita vaan lähinnä enää jotain cover tai live-videoita. En siis voi enää upottaa tekstien yhteyteen haluamiani biisejä ja tuon puute vie yhden ulottuvuuden pois näiltä kirjoituksilta. Jäljelle jää vain tämä kuiva teksti ja ehkä se ei ole tarpeeksi, haluaisin tarjota jotain muutakin.

Jokseenkin harmittaa, että tuo jonkinlainen blogin "punainen lanka" katkeaa ehkä jatkossa tämän vuoksi, jos siis ylipäätään jatkan tätä kirjoittelua. Ehkä olisi ollut jotain vielä annettavanakin tällä saralla, hyviä biisejä esiteltävänä, ehkä jotain pohdiskeluakin. Tuntuu vähän typerältä ainakaan mistään musiikista kirjoittaa tai tuota aihetta sivuta, jos ei voi enää tätä kautta mitään musiikkia esitellä. Lisäksi nuo upottamani biisit ovat mielestäni aina antaneet oman lisämausteensa näihin teksteihin ja ehkä osaltaan avanneet sitä mielenmaisemaa, minkälaisilla fiiliksillä olen mitäkin tekstiä kirjoittanut. Eri asia on sitten, onko kukaan niitä kappaleita kuunnellut.

No, jotta tämä postaus ei menisi pelkäksi yhden asian jauhannaksi, niin kirjoitetaan nyt itsenäisyyspäivän kunniaksi jotain muutakin. Tänään tuli seurattua televisiosta miesten ampumahiihtoa ja ranskalaisen Martin Fourcaden voiton sekä itsenäisyyspäivän myötä ajatukset siirtyivät Suomen ja Manner-Euroopan erilaisuuteen. Vai pitäiskö sanoa suomalaisten ja manner-eurooppalaisten eroihin. Välillä tuntuu siltä, että onko suomalaisilla ja muilla eurooppalaisilla sitten loppujen lopuksi paljonkaan yhtäläisyyksiä. Jos miettii historiaakin, niin tuolla Euroopan ydinalueilla on ollut ns. sivistystä, "korkeakulttuuria", kaupunkeja ja suuria kuningaskuntia eli toisin sanoen menoa ja melskettä jo vuosisatoja ellei tuhansia. Samaan aikaan suomalaiset ovat asuneet täällä syrjässä metsän keskellä, harvalukuisena ja pieninä heimoina. Voisi melkein sanoa, että varmaan vasta 1800-1900 luvulla täällä alkoi sellainen samanlainen sivistyminen, mitä tuolla mannereuroopassa on ollut jo kauan. Toki olihan Turussa yliopisto ymmärtääkseni jo 1600-luvulla, sekin tosin Ruotsin "ansiosta". Missä vaiheessa tänne olisi ensimmäinen yliopisto saatu, jos se olisikin ollut ns. suomalaisten omalla vastuulla. No, en ole kuitenkaan mikään historian asiantuntija, joten voihan nämä ajatukset olla ehkä hieman kärjistettyjä, mutta tällainen mielikuva Suomen sivistymisestä itselläni on.

Näistä seikoista johtuenko suomalaisten perusluonne on sitten sellainen kuin on. Olemmeko vielä liian lähellä tuota metsäläistä menneisyyttämme, omia juuriamme, että osaisimme päästää irti liiallisesta juroudesta, synkistelystä jne. Vai tuleeko meidän edes päästää noista irti, olemmeko kansana "tuomittuja" elämään aina vähän hampaat irvessä ja tuolla kuuluisalla sisulla puskien kehdosta hautaan. Ehkä tuo perusluonne on pitänyt pienen kansamme hengissä vuosisatojen ajan täällä pohjolassa suurvaltojen puristuksissa, siis Venäjän ja entisen Suur-Ruotsin. Eri asia on sitten onko noille luonteenpiirteille enää samanlaista käyttöä vai onko niistä enemmän haittaa tällaisessa modernissa yhteiskunnassa. Tulevat sukupolvet varmaan sen näyttää, miten meidän käy. Ja ainahan ainakin toivoa sopii, että seuraava sukupolvi olisi edeltäjäänsä viisaampi joka suhteessa ja ne suomalaisuuden ei-niin-toivotut piirteet väistyisivät vähitellen, mutta positiivisten puolten soisi kuitenkin säilyvän. Ja näin äkkiseltään katsottuna, ehkä jotain valoa tässä suhteessa on tunnelin päässä näkyvissä.

Itsekin olen muutamaan kertaan täällä blogissa haaveillut muuttavani johonkin kauas pois täältä pohjolasta. Totuushan varmasti on se, että ei se ruoho ole varmaan sen vihreämpää siellä aidan toisella puolella. Osaisiko tällainen suomalainen mies asua kuitenkaan missään erilaisessa kulttuurissa, vaikea sanoa. Ehkä kyse ei ole siitä, missä ympäristössä sitä asuu, vaan kaikki on lopulta kiinni siitä omasta päästä. Perusluonne tuskin mihinkään muuttuu, vaikka ihminen muuttaisi mihin tahansa.

Tulipa tästä nyt ehkä aika pitkä ja epämääräinen teksti, koska en suoraan sanottuna edes tarkkaan tiennyt mistä kirjoitan ennen kuin istuin alas. Ja oikeastaan siksi aloin edes kirjoittaa, kun huomasin, että tähän päivään ja aiheeseen löytyikin juuri se biisi, jonka halusinkin soittaa. Joten päätetään jorinat ja kuunnellaan jotain perin suomalaista:

Kylttyrelli

Stressintäyteiset pari viikkoa, kunnes asioiden hoituminen pois päiväjärjestyksestä toikin mukanaan tekemisen puutteen. Olotilakin on ollut taas viime päivinä kuin jollain hermorauniolla. Mietin pitkään, miten saisin itseni rauhoittumaan ja muistin jotain, mitä olin tehnyt viimeksi vuosi sitten.

Olisiko kaivettava joku pölyyntynyt kirja esiin ja yritettävä rauhoittua sen ääreen. Usein kavahdan jo pelkkää ajatusta siitä, että pitäisi alkaa lukemaan. Onkin myönnettävä, että vapaaehtoisesti lukemani kirjat voidaan laskea varmaan yhden käden sormilla. Minulla on kai kirjoja kohtaan aika kaksijakoiset fiilikset. Suurin haaste siinä on juurikin se kirjan ottaminen hyllystä käteen sillä tuon tempun jälkeen sitä kuitenkin huomaa uponneensa täysin kirjan vietäväksi, eikä sitä malttaisi laskea käsistään. Varmaan aika lähelle vuosi sitten edellisen kerran kirjaan koskin ja tuolloin sen luinkin parissa illassa läpi. Nyt kirjan avaaminen alkoi tuntua taas houkuttelevalta ajatukselta.

Pyyhkäisin siis hämähäkinverkot kirjahyllyltä maton alle. Kirja syliin ja sohvalle makoilemaan. Ja uskokaa tai älkää, mutta taustalla soi klassinen musiikki, mm. Vivaldi ja Mozart. Sitähän tunsi itsensä lähes jonkinlaiseksi muita nenänvartta pitkin katsovaksi kultturelliksi. Ei puuttunut kuin sellainen valtava kirjastohuone, nahkasohva, viskilasi ja sikari - eli siis käytännössä kaikki.

Nyt ensimmäinen ilta takana ja 50 sivua luettuna. Tekisi mieli jatkaa, mutta aamulla on taas aikainen herätys, joten kai sitä on tuohon tyydyttävä. Taas tuntuu siltä, että pitäisi lukea useamminkin.

Taivaanrannanmaalari

Koko päivä oli oikeastaan pelkkää tyhjäntoimittamista, haahuilua ja kattoon syljeskelyä. Sanomattakin siis selvää, että sain itseni melko tuskastuneeksi, olihan taas aikaa pyöritellä loputtomia ajatuskiemuroita.

Illalla laitoin kuitenkin jostain syystä Coldplayta soimaan youtubesta. Kävelin keittiöön vetämään verhoja ikkunaan, kun katseeni kiinnittyi upeaan taivaanrantaan. Tuota ilmestystä oli pakko päästä ihailemaan ihan parvekkeelle asti. Taivas oli jakautunut kahteen sysimustaan osioon, jota halkoi terävärajainen ja kirkas, mutta syysillan tummentama taivas. Samalla, kun pääsin raittiiseen ulkoilmaan, taustalta kuului vaimeasti "We live in a beautiful world" haikean musiikin säestämänä. Tuo hetki, musiikki ja näkymä sulautuivat täydellisesti yhteen. Tuon hetken jos vain saisi ikuisettua johonkin kaikkien koettavaksi.

Jäin tuijottamaan taivasta kappaleen ajaksi ajatusteni lähtiessä lentämään kohti stratosfääriä. Elämme upeassa maailmassa, mutta tuntuu kuin katselisimme tuota maailmaa kaltereiden takaa, omissa pienissä häkeissämme. Ja nuo kalterit olemme itse itsellemme rakentaneet. Rakensimme ne alunperin suojamuureiksi, mutta huomaamatta päädyimme itse vangeiksi. Kunpa me ihmiset osaisimmekin elää, nähden tuon kaiken kauneuden ja ainutlaatuisuuden, mitä meillä on ympärillämme. Miksi elämme itsekkäästi ja pahoitamme toistemme mieliä, kun voisimme elää yhdessä ja iloiten, toisiamme auttaen. Miksi tuhoamme tätä planeettaa, miksi tuhoamme toisiamme. Syytämmekö vain ihmisluontoa vai olisiko meistä kuitenkin parempaan.

Kävin tuon biisin jälkeen suihkussa ja vilkaisin uudestaan pihalle - täydellinen pimeys. Tuo edellinen hetki oli vain ohikiitävä, mutta onnekseni ehdin sen huomata. Tästäkin kirjoituksesta olisi voinut tulla toisenlainen, jos verhoa sulkiessani tuo kaiken valon imevä musta aukko, jota syystaivaaksikin kutsutaan, olisi ollut lohduttomimmillaan. Olivatkohan muut yhtä onnekkaita.

Talvi on taas ovella, mutta päästänkö sisään

Lokakuu saapui taas kolkkona, tuoden mukanaan kylmät ilmat ja pimenevät illat. Takinkaulukset pystyyn, vetoketju kiinni ja katse maahan, tästä se taas alkaa. Ei enää kauaa ja maa on valkoisena, upeeta mahtavaa..

Edellisen kirjoituksen jälkeen olen huomannut käyväni päivittäin jonkinlaista sisäistä kamppailua siitä, kuinka kauan saisin tuon positiivisen vireen kestämään. Pitkään olen jaksanutkin taistella, mutta tiesin jo käytännössä alusta asti, miten tuossa tulisi käymään. Ennemmin tai myöhemmin olisi taas annettava periksi ja otettava vastaan tuo tuttu melankolisuus. Oikeastaan ei tuo ole vielä täysin päälleni kaatunut, mutta tunnen taas päivä päivältä hiipuvani kohti jonkinlaista koomaa.

Tuntuu, että sellainen "normaalin ihmisen" perusvire vaatii itseltäni jatkuvaa ponnistelua, ns. väkisin yrittämistä. Tuohon taas palaa valtavasti energiaa, eikä sitä ainakaan minulla ole loputtomasti. Miten ihmeessä siis muut ihmiset tuntuvat jaksavan päivästä toiseen olla pirteitä, positiivisia ja eläväisiä. Ovatko kaikki vain hyviä feikkaamaan? Vai onko niin, että kaikki kuitenkin riippuu siitä ihmisen perusluonteesta, jonka on syntyessään saanut. Onko siis periaatteessa turhaa edes yrittää taistella sitä vastaan, tulisiko vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja unohtaa haaveilu muusta. Helpompaa on vain lopettaa se rimpuilu ja palata siihen mikä on luontevaa itselleen. Osallehan on varmasti normaalia olla sellainen jatkuva päivänsäde, jolla ei tunnu olevan koskaan huolen häivää. Täytyy nostaa hattua heille, minusta ei vaan sellaiseen taida olla.

Jos ei kuitenkaan haluaisi tyytyä siihen, mitä on vaan haluaisi muuttua, onko siihen mitään konstia. Ei varmaan mitään poppaskonstia ainakaan, ei mitään yhdessä yössä tapahtuvaa ihmettä. Ensinnäkin jostain pitäisi saada lisää energiaa, lisää puhtia. Mitä enemmän tuntee itsensä väsyneeksi sitä vaikeampaa on tsempata itseään ja pyrkiä pitämään se leuka ylhäällä. Pari pannua kahvia ja energiajuomatkin vielä käyttöön, siinäkö ratkaisu tähän ongelmaan. Ehkä ei kuitenkaan, kai sitä energiaa pitäisi ammentaa jostain muustakin kuin piristeistä, tietäisi vain mistä. Näin syksyllä iltojen pimentyessä ja ilmojen kylmetessä tuo lisäenergian saaminen taitaa olla kyllä mahdoton tehtävä. Pitäisikö siis yrittää ensi keväänä uudestaan.

Varastomusiikkia

Pitkästä aikaa tuli sellainen tunne, että teki mieli kuunnella muutakin kuin rock/metalli/suomirap -musiikkia. Siis jotain ei niin synkkää ja melankolista. Päätin sitten laittaa autoradiosta väilillä jonkun muun kanavan kuin Radio Rockin tai Cityn päälle.

Ja eipä aikaakaan, kun alkoi kuulua joku hyvinkin iskevä biisi, jonka esittäjästä ei ollut tietoakaan. "Ain't nobody, loves me better" - muistin kotona tuon kertosäkeen ensimmäisen virkkeen ja löysin kuin löysinkin kyseisen biisin Youtubesta. En ole mikään elektronisen musiikin asiantuntija, enkä oikeastaan ole koskaan edes miettinyt, mikä tuo kyseinen musiikkilaji on nimeltään, siis mikä tarkempi genre on kyseessä. En muutenkaan ole mitenkään genre-uskollinen eikä sillä ole suurta merkitystä, mitä musiikkityyliä joku biisi edustaa, kunhan se vaan kuulostaa hyvältä omaan korvaan. Tuo asia jäi kuitenkin vaivaamaan, joten Wikipedia esiin ja tuloksena oli House tai tarkemmin Deep House. Nytpä tiedän siis tuonkin asian.

Pakko oli vielä yrittää selvittää, mistä tuo House -nimi tulee, koska en keksinyt mitään järjellistä yhteyttä nimen ja musiikin välille. Ja selvisihän se pienellä googlettelulla, että nimi tulee siis Chicagolaisesta The Warehouse Nightclubista, jossa tuo musiikkityyli ilmeisesti alunperin keksittiin 1980-luvulla.

Illalla tuli vielä otettua kitarakin kätöseen ja rämpyteltyä vähän tuota kyseistä biisiä. Tarttuva melodia siinä ainakin on, jos ei muuta. Vaikka alunperin halusinkin jotain vähemmän synkkää ja melankolista viime aikojen soittolistojeni jatkeeksi, niin onhan tämä toki sitäkin, mutta tarkemmin ajateltuna biisihän on soinnuiltaan mollivoittoinen. Eli parhaiten taas upposi tuollainen hiukan surumielisen kuuloinen musiikki vaikka genre vaihtuikin. Miksi näin, siitä ehkä joskus myöhemmin lisää pohdintaa..

Uusi aamu

Eilinen taisi olla joku aallonpohja ja sen varmaan huomaa tuosta postauksestakin. Vähän ehkä ounastelinkin, että uusi aamu toisi taas uutta virtaa tullessaan. Välillä sitä ajautuu vaan sellaiseen synkkyyteen, kun jää pyörittelemään päähänsä pelkkiä negatiivisuuksia. Sitä unohtaa tuolloin, että mitä se niiden asioiden pyörittely loppujen lopuksi auttaa, ei yhtään mitään. Sitä saa vaan itsensä lohduttomaksi, masentuneeksi.

Olen sanonut aiemminkin, että elämää ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Tuo ohjenuora unohtuu välillä itseltänikin. Tänä aamuna se taas oli mielessäni, kun silmäni avasin. Ehkä tuo avautuminen tähän blogiin helpotti tai sitten pelkkä hyvä yöuni piristi mieltä jo huomattavasti. Ehkä tuo kirjoitus myös tavallaan herätti itseni taas tuosta sumusta ja huomasin, että ajatukseni olivat karanneet taas väärille poluille. Jokaisellahan täällä on omat murheensa, mutta niistä huolimatta olisi yritettävä elää elämäänsä, tehdä asioita jotka tekevät onnelliseksi, kerätä niitä onnen pieniä murusia ja olla edes niihin tyytyväinen. Pelkkä negatiivisuudessa märehtiminenhän ei johda mihinkään. Kai se on vain inhimillistä, että aina ei vaan jaksa, välillä on huonompia hetkiä, minkä jälkeen saa taas koottua itsensä jonkinlaiseen kasaan ja jaksaa taas kulkea eteenpäin.

Eihän tämä ole kuin elämää. Ei sen enempää, eikä toki vähempääkään.

Kurjuuksien kurjuus

Harmaata. Muutama päivä on jo mennyt tuota "väriä" katsellessa, aivan kuin kävelisin näkymättömät aurinkolasit silmillä. Mikään ei ole kiinnostanut, tuskastuttaa, ahdistaa, väsyttää. Tänään ei tosin mitään noista, tänään kaikki on pelkkää harmaata puuroa.

Kaupassa käydessäni huomasin ihmisten katselevan minua, eikä niinkään hyvällä vaan pikemminkin säälivästi, joku jopa hieman pelokkaasti. SPR:n kerääjiä oli kaupan ulko-ovella ja yksi heistä katsoi minua ilmeellä: "taitaa tuo tyyppi tarvita tätä keräystä enemmän kuin se kohde jolle olemme täällä keräämässä". Seuraavana sisälle päästyäni oli vuorossa info-pisteen työntekijä, joka säälivällä katseella yritti hymyillä katsoessaan minua. Kaupassa tämä tuntui toistuvan pariinkin kertaa. Sanokaa paranoidiksi, mutta huomaan ihmisten ilmeistä helposti heidän ajatuksensa. Yleensä ihmisten pitkät katseet alkavat ahdistaa ja mietin, mitä ihmettä kaikki oikein tuijottavat. Nyt ei voinut vähempää kiinnostaa. Kaupasta pihalle päästyäni huomasin vesisateen alkaneen. Tuokaan asia ei pahemmin häirinnyt, sillä sisimpäni on ollut sateessa jo useamman päivän, nyt se vain kastelisi myös ulkokuoren.

Ei kurjuutta kummempaa, olen vastannut usein, jos joku kysyy miten menee. Ei kurjuutta kummempaa - piilotan totuuden siemenen tuohon letkautukseen. Ihmiset naurahtavat, pitävät sitä pelkkänä vitsinä. Miten ihmeessä pääsen tästä enää ylös, pitkällä aikavälillä tilannehan on vain pahentunut, eikä mitään muutosta ole näköpiirissä. Enkä voi syyttää tästä ketään muuta kuin itseäni, minä itse olen kaiken tämän takana. Tuo kaikki on itsestäni kiinni, ottaisin vain itseäni niskasta kiinni, ryhdistäytyisin, mutta ei. En pysty, en saa mitään aikaan. Jokainen on myös epäonnensa seppä, opetti meille jo Kuulan Heikkikin.

Olen huomannut itse ja ilmeisesti tänään siis jo muutkin, että joku lamppu on sammunut silmissäni. Onko jäljellä enää pelkkä ankeus ja kurjuus. Onko viimeinenkin toivo mennyttä, hukkunut tuohon vesimassaan, joka tulvii sisälläni, peittäen sisuskalut, tunteet, kaiken. Sammuttaen viimesenkin kytevän hiilikasan, joka on lämmittänyt minua, antanut minulle energiaa. Nouseeko tästä tuhkakasasta enää uutta versoa vai olenko loppuunpalanut?

The Devil is in the details?

Onpahan ollut varsinaista musiikin juhlaa tämä alkanut syyskuu. Viikon sisällä ilmestyi ensin Amorphisin uusi Under the red cloud -levy ja tämän jälkeen Stratovariuksen Eternal. Täytyy sanoa, että noita kahta levyä on odotettu kyllä innolla siitä asti, kun kuulin niiden ilmestyvän tänä syksynä. Ja kylläpä kuulostaa mahtavalta. Amorphista tuli luukutettua viime viikolla useaan otteeseen, Stratovariusta puolestaan nyt viikonloppuna. Ei kai musiikki voi tuosta paljon paremmaksi muuttua.

No tuosta päästäänkin itse aiheeseen, eli.. Perjantaina ostetun Stratovariuksen levyn myötä ajattelin järjestellä levyjäni hieman uuteen uskoon. Siirtelin levyjä pariin eri pinoon ensin pystyyn ja sitten vaakatasoon. Mutta ei, mikään ei miellyttänyt silmää. Niin kuin sillä nyt olisi suurtakin väliä, miten nuo muutamat levyt hyllyllä makaisi. Lajittelin niitä myös artistin mukaan ja sitten ostojärjestykseen, seuraavaksi hieman genreittäin, mutten osannut päättää miten ne tulisi laittaa. Aloin jo selvästi tuskastua itseeni, koska en saanut pinosta silmää miellyttävän näköistä. Vähän aikaa noita vielä pyörittelin ja päädyin laittamaan ne suurin piirtein samoin kuin ne siinä alunperin olivatkin.

Siis mitä kettua? Olen kyllä huomannut ennenkin, että jotkut pienet yksityiskohdat ärsyttävät hermopäätteitäni niin paljon, että niihin on puututtava tai en saa asiasta mielenrauhaa. Oli sitten kyse vaikka hieman vinosta taulusta seinällä tai jostain likatahrasta. Ja ennen kaikkea tuntuu siltä, että muut eivät edes huomaa noita samoja yksityiskohtia, joihin itse kiinnitän heti ensimmäisenä huomiota. Tavaroiteni on oltava myös omilla paikoillaan tai alkaa nyppimään. Jos esimerkiksi joku on siirtänyt kamojani tai laittaa jonkun tavaran "väärään paikkaan", jää tuo asia kummittelemaan takaraivooni, enkä saa tuota mielestäni. Lopulta on pakko järjestellä tavarat niin kuin niiden kuuluu mielestäni olla. Ehkä teen sen vasta sitten, kun kukaan ei ole huomaamassa, mutta teen sen kuitenkin. Liittyykö tuo sitten johonkin perfektionismiin, ocd:hen vai johonkin muuhun, ei ole tullut perehdyttyä noiden määritelmiin. Ärsyttävää joka tapauksessa näin pidemmän päälle.

En todellakaan osaa elää niin kuin huomaan monen muun elävän eli ns. hälläväliä -asenteella. Tarkoitan siis sitä, että avaimet, kännykkä yms. laitetaan vain johonkin pois käsistä ja sitten niitä etsitään kissojen ja koirien kanssa, kun ei muisteta enää mihin ne tulikaan laitettua. Itsehän laitan ne aina samaan paikkaan ja tiedän siis aina varmuudella, missä mikäkin esine sijaitsee. Toisaalta tuntuu, että tuokin asia rasittaa pääkoppaa entisestään, kun jokaisella tavaralla kuuluu olla tietty paikka tai muuten maailmankirjat menevät sekaisin. Aivan kuin päässäni pitäisi olla joku absoluuttinen tieto kaikesta ympärilläni tapahtuvasta ja jopa jokaisen esineen olinpaikasta. Tuota tietoa sitten yhdistelen koko ajan johonkin sisäiseen google maps -kartastoon. Ei siis varmaan ihmekään, jos kovalevy alkaa välillä savuamaan.

Eikä tuohon auta se, että yrittäisi olla vaan puuttumatta kaikkiin häiritseviin asioihin, koska jos jätän jonkun asian "korjaamatta", huomaan sen kyllä jatkossakin ja saan itseni ärsyyntymään joka kerralla. Ja ymmärrän kyllä, ettei noilla pienillä yksityiskohdilla pitäisi olla mitään merkitystä eikä niihin tulisi keskittyä, mutta en tiedä mikä niissä tekee ne niin häiritseviksi.

Nyt kuitenkin maistiaisia uudelta Amorpihisin levyltä, joka on kyllä täyttä rautaa alusta loppuun. Youtuben tarjonnasta ei koko levyä taida löytyä, mutta kuunnellaan tähän päätteeksi sinkkulohkaisu Death of a King:

ps. Ja juurikin tähän aiheeseen liittyen, alkoi kohtalisesti häiritä tuon upotetun videon aloituskuva, jossa Amorphis teksti ei ole keskellä kuvaa (näkyy näin siis ainakin tässä esikatseluversiossa). Ensimmäisenä tuli mieleen vaihtaa joku toinen video tuohon tilalle, mutta jospa nyt kuitenkin antaisi tuon olla..

Hiuskarvan varassa

Jostain syystä eilen illalla tajuntani täytti ajatus elämän rajallisuudesta. Kuinka kaikki me riipumme kiinni tässä elämässä vain pienen hiuskarvan varassa. Yhtenä hetkenä voit kirjoittaa blogiasi, lähdet käymään jääkaapilla, jalka tarttuu tuolin jalkaan ja hups - kallo halki. Tai kävelet kaupungilla ihaillen kesäistä ilta-aurinkoa, vihreät valot syttyvät, astut suojatielle ja niin - tuo sama ilta-aurinko häikäisi autoilijaa, joka ei huomannut valojen vaihtumista. Hetkessä pyyhkäistään kaikki pois.

Miten pääsisin enää ulos asunnostani ilman pelkoa kuolemasta, saatanhan kompastua jo rappusissa. Olisiko tästä lähtien elettävä yltiövarovaisesti, etten vain huolimattomuuttani aiheuttaisi mitään ikävää itselleni tai muille. Mieleeni muistui myös se, että kotonahan taitaa sattua eniten vakavia tapaturmia. Tuo johtuu ehkä myös siitä, että ihminen sattuu viettämään kotonaan ison osan ajastaan. Mitäpä jos satunkin vaikka tukehtumaan yöllä omaan peittooni tai vaikka kieleeni. Uskallanko enää nukkuakaan. Ajatus alkoi jo ahdistaa, suorastaan pelottaa.

Hetken mietin, että mistä tuo kuolemanpelko tuli mieleeni. Tuliko se mieleeni jostain uutisesta, jonka päivällä luin. En ollut aivan varma. Sitten se muistui, kuuntelin musiikkia ja satuin ajattelemaan, että kylläpä harmittaisi kuolla nyt, koska tämän biisin haluaisin kuulla vielä monta kertaa. Onko musiikki siis yksi tärkeimmistä syistäni elää. En tiedä, mutta se on ainakin yksi syy, miksi en halua kuolla.

Huomaatte kai nyt, miten jostain yhdestä pienestä rippeestä pääni lähtee kehittelemään tuota ajatusta eteenpäin. Loppujen lopuksi olen saanut taas aivoni umpisolmuun. No tuo ajatuksen kulku jatkui edelleen ja lopulta tuli mieleeni tuo tosiasia, että maailmassa on tällä hetkellä 7 miljardia ihmistä. Muistin kuulleeni joskus erilaisen näkökulman tuohon lukuun. Maailman väkiluvusta puhuttaessa sanotaan aina lakonisesti tuo sama lukumäärä. Luku kasvaa jatkuvasti vuosi vuodelta ja kohta se on varmasti jo 8 miljardia. Tuota lukua pyöriteltäessä ei tule mieleen, että se edellisvuoden 7 miljardia ei ole sama ihmisjoukko kuin seuraavana vuonna, saati vaikka 10 vuoden päästä. Vuoden aikana on ehtinyt kuolla jo kymmeniä miljoonia ihmisiä. Luin jostain surullisen totuuden, että keskimääräisesti joka sekunti kuolee 1,8 ihmistä. Siis joka sekunti. Itse asiassa maapallolla on elänyt jo 107 miljardia ihmistä. Katoavaista on elämä, ei voi muuta sanoa. Ja jos jollain on vielä ranne- tai seinäkello, kuunnelkaapa nyt sen armotonta tikitystä, alkaako jo hikikarpalot nousta otsalle.

Mitäpä opin taas tuosta aivoähkystä. En kai yhtään mitään. Onhan se helppo sanoa, että joo, pitäisi elää elämäänsä täysillä. Elää niin kuin jokainen päivä tai hengenveto voisi olla se viimeinen. Toteutus ei olekaan sitten ihan niin yksinkertaista. Eiköhän täällä jokainen yritä parhaansa, että pystyisi elämään elämänsä onnellisena. Toiset pystyvät vain parempaan kuin toiset. Joku on hyvä piirtämään, joku soittamaan, yksi osaa puhelinluettelon ulkoa, toinen osaa elää. Sitten on niitä jotka eivät osaa oikeastaan mitään, ainakaan omasta mielestään.

Ehkä tämä elämä on vain joku huono pila, jossa ihmiset etsivät oikeaa tapaa elää ja jos joku sen viimein vanhana oivaltaa, joutuu hän toteamaan sen olevan jo myöhäistä. Kai sitä on myös tyydyttävä siihen, ettei kaikki ole omissa käsissä, ei edes oma elämä. Jos on minun vuoroni lähteä, en sille mitään mahda. Surullista, mutta totta.

Keskittymisvaikeuksia

Tajusin juuri, että on mennyt varmaan yli puoli vuotta niin, etten ole ladannut yhtään uutta elokuvaa katsottavaksi. Ei ole jaksanut. Uskoisin, että tuona aikana on tullut montakin katsomisen arvoista leffaa ulos, mutta ei vaan jaksa keskittyä. Täysin en ole elokuvista vieroittautunut sillä televisiosta on kuitenkin tullut vielä jonkin verran niitä katsottua, mutta ei kuitenkaan lähellekään entiseen tahtiin. Ja vaikka huomaisin jonkun suht. mielenkiintoisen leffan alkavan niin ei useinkaan silti vaan pysty rauhoittumaan sen ääreen. Enkä saa siis tehtyä mitään muutakaan järkevää sen sijaan, kunhan tuskastelen.

Ennen olin suuri elokuvien ystävä ja niitä tulikin katsottua lähes aina, kun oli vaan mahdollista. Nyt monesti jo pelkkä ajatus siitä, että pitäisi istahtaa television ääreen pariksi kolmeksi tunniksi aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta. Sama juttu on myös tietokoneella pelailun suhteen. En mikään kova pelaaja ole koskaan ollutkaan, mutta aina välillä on tullut jotain pelailtua. Ostin jopa uuden GTA:n, kun se tietokoneelle ilmestyi, mutta vähiin on todellakin jäänyt tuonkin pelaaminen. Hyvä, jos kerran viikossa tai kahdessa on tullut se aukaistua ja silloinkin vain vähäksi aikaa. Ei vaan jaksa keskittyä siihenkään.

Joku voisi sanoa, että hyvä juttu ettei ole niin riippuvainen mistään peleistä tai leffoista. Itse en ihan olisi tuotakaan mieltä. Jutun juoni on tässä juurikin se, minkä takia en ole noihin enää aikaa kuluttanut - siis keskittymiskyvyn puute. Eihän siinä mitään olisikaan, jos jättäisin nuo asiat tekemättä jostain järkevästä syystä.

Sama oikeastaan koskee myös tätä blogia. Joku on saattanut huomatakin, että tekstejä ei ole ilmestynyt enää alkutahtien tavoin. Toki kesällä on ollut muutakin menoa, mutta vaikka aikaa olisi joskus ollutkin kirjoittaa, ei ole saanut vaan mitään aikaan. Omien ajatusten jäsentely teksimuotoon olisi vaatinut keskittymistä ja rauhoittumista, mutta siihen en ole vain usein kyennyt.

Joinain päivinä, ihan tässä viikon sisällä, olen huomannut aivojen käyvän sellaisilla kierroksilla, etteivät ne takerru yksittäiseen ajatukseen, kuten on ollut tapana, vaan olen elänyt hetkittäin jopa jonkinlainen autopilotti päällä. Tuokaan olotila ei tunnu kyllä normaalilta, omalta itseltäni. Pikemminkin se on jotain tuskaisuutta ja levottomuutta sekä kehossa että päässä eikä mitään huoletonta oleilua tai sisäisen rauhan löytymistä. Toki kuitenkin valitsen tämän olotilan ennemmin kuin täydellisen aivojumin jonkun yhden ajatuksen ympärille. Tuo tämänviikkoinen ajatuksen karkaaminen saattaa johtua kyllä ihan väsymyksestäkin, muutamana yönä on ollut taas nukkumisvaikeuksia.

Tämäkin teksti alkaa vaikuttaa aika puolivillaiselta enkä taida saada mitään järkevää päätelmää enää tähän loppuun, siis perimmäistä syytä tähän keskittymiskyvyn puutteeseen. En ilmeisesti jaksa keskittyä nyt tähänkään tarpeeksi.

Kaikesta huolimatta tai juurikin siksi, tänään oli jo aamusta sellainen olo, että olisi laitettava jotain vähän rankempaa musiikkia soimaan. Eikä ihan mitä tahansa, vaan tietty suomalainen bändi oli jo mielessä. Ehkä sen tuotanto on melko synkänpuoleista, mutta hei, sellaistahan elämä on - synkänpuoleista. Ja eihän tämä seuraava nyt edes oikeastaan ole synkkä biisi, pikemminkin muistutus meille kaikille. Joten, Insomnium - Ephemeral, olkaa hyvät:

Vuoden masentavin päivä?

Haaveileekohan muut siitä, että voisi jatkaa elämäänsä puhtaalta pöydältä jossain muualla. Toisessa kaupungissa, toisessa maassa, missä vain kaukana nykyisestä oravanpyörästä. Olisi täysin uudet kuviot, uudet ihmiset. Ei sillä, etteikö ympärilläni olevat ihmiset olisi rakkaita, mutta nykyiset ympyrät alkavat tuntua liian pieniltä. Aivan kuin jalkoihini olisi sidottu riippakivi, joka estää minua liikkumasta ja elämästä elämääni. Tarvitsisin jonkun ison irtioton arjesta, jonka avulla löytäisin uuden suunnan elämälleni.

Olen joskus haaveillut asuvani New Yorkissa, jossain kerrostalossa miljoonien muiden ihmisten tavoin. Suomen ja kaikki tuttavat olisin jättänyt taakseni. Olisin tuolla suurkaupungissa kuin muurahainen muurahaisten joukossa, mutta eläisin vapaana liitävän linnun tavoin. Eläisin täysin omillani - en olisi riippuvainen kenestäkään, en olisi tilivelvollinen kenellekään. Saattaa kuulostaa hieman itsekkäältä, mutta ehkä tarvitsisin juuri tuollaista itseni etsimistä täysin vieraassa ympäristössä.

Ehkä realistisemmin tarvitsisin edes jonkinlaisen parin viikon lomareissun etelään. Saisin unohtaa hetkeksi kaiken muun ja olla vain rauhassa, antaisin akkujen latautua vaikka kiertelemällä turistikohteita. En kuitenkaan saa itseäni potkittua liikkeelle niin, että lähtisin yksin johonkin ulkomaille. Eikä kyllä olisi muutenkaan mahdollista enää näin loppukesästä. Joten unohdetaan siis tämäkin.

Mistä tämä muutoksen kaipuu taas kumpuaa? Syntymäpäivästäni, joka oli vähän aikaa sitten. Olen taas hetken lähempänä kuolemaa ja katsoessani omaa elämääni, en voi todellakaan olla siihen tyytyväinen. Joillekin tuo päivä on syy juhlaan, itse vetäydyn omiin ajatuksiini. Seuraavaksi mittariin tulee jo kolmekymmentä, jos siis sinne asti selviydyn. Sanoisin, että armonaika kohdallani alkaa käydä vähiin. Minusta ei tulisikaan sitä perheenisää, menestyvää työntekijää, jolla on farmariauto omakotitalon pihassa. Olenkin se suvun musta lammas, luuseri, jota kaikki salaa säälivät. Kai jonkun on tuokin paikka tässä yhteiskunnassa otettava, jokainen tyytyköön siihen minkä on ansainnut.

Eikö kaikki siis menekään niin kuin noissa Hollywoodin ulos työntämissä romanttisissa komedioissa, joissa tarinan päähenkilö saa lopulta sen mallin näköisen naisen ja puoli valtakuntaa. Onko minulle valehdeltu? Olisiko haastettava tuotantoyhtiöt oikeuteen ja käärittävä siitä mukavat paalut? Ehkä tuolla rahalla voisinkin lopulta muuttaa sinne New Yorkiin..

Joka tapauksessa kaukaisia ovat ne ajat, jolloin vielä odotti innolla sitä, mitä elämä toisi tullessaan. Enää ei ole tuosta jäljellä kuin ilmaan haihtuvia unelmia, joiden tiedän sisimmässäni olevan tavoittamattomissa. Olenko siis jo lähempänä kuolemaa kuin elämää?

Back problem is back

Ikuisuusongelmani eli alaselkä oireilee taas pahemman kerran. Onneksi ei vielä täydelliseen jumiin ole mennyt, mutta nyt tuntuu siltä, että pienikin virheliike saa sen jämähtämään rautakangeksi. Eräänä aamuna tällä viikolla kävin pesemässä naamaani vessassa, kun tuo tuntemus iski. Kumarrus altaaseen ja alaselän lihakset tuntuivat kramppaavan ja jäykettyvän melko pahasti. Polvet notkahtivat, mutten tällä kertaa löytänyt itseäni kuitenkaan lattialta. Tuon jälkeen on taas joutunut varomaan kaikenlaista kumartelua ja nostelua.

En voi sanoa, että tuo täysin yllättäen iskisi, koska jokainen aamu alaselkä on ollut enemmän tai vähemmän jumissa jo vuosia. Välillä se sitten vaan jumittuu kokonaan. Oikeastaan pahempi jumittuminen tapahtuu juuri tuolla tavalla eli etukumarassa ja tunteena, jonka aiemmin kuvailin tai sitten sellaisena puukoniskuna selkään, jolloin tipahtaa saman tien polvilleen lattialle. Kuten sanoin, onnekseni ei ole tälläkertaa ainakaan vielä tuo selkä jumittunut täysin, eli pystyn jopa elämään suht normaalia elämää. Joskus se tosiaan jäykettyy niin pahasti, ettei edes sukkia ole mahdollista saada jalkaan. Pari päivää buranaa ja kylmägeeliä tai lämpöä saa sen taipumaan sen verran, että sormenpäillä saa ujutettua sukat jalkaan ja jalat tämän jälkeen survottua kenkiin, jotta edes kauppaan pääsisi. Myös autoon istuminen on tuolloin työn ja tuskan takana.

En oikein tiedä, mikä olisi lopullinen ratkaisu tuohon ongelmaan vai onko sellaista edes. Selkälihakset eivät nyt ihan surkeassa kunnossa ole, joten en usko sen siitä johtuvan. Jäykkä olen kyllä, koska venyttelyä ei tule juuri harrastettua. Edellisen kerran tuo selkä meni pahaan jumiin, kun olin pari päivää sitä venytellyt, joten sekään ei tunnu hyväksi olevan. Fysioterapiaa ja naprapaattia olen joskus siihen kokeillut, mutta en ole varma onko niistäkään ollut loppujen lopuksi apua. Fysioterapiaa pitäisi varmaan jatkaa pidempään, jotta siitä olisi hyötyä. Se taas maksaa rahaa. Sängyn vaihto voisi tietysti olla yksi mahdollisuus, millä tuohon selkään voisi yrittää vaikuttaa. Uutta kallista sänkyäkään ei tosin viitsisi mennä ostamaan, jos siitä ei mitään hyötyä ole. Tuo asia kuitenkin pitää laittaa harkintaan.

Pitäisikö siis nostaa kädet pystyyn ja hyväksyä se, että selkäni on mikä on, enkä sille mitään mahda. Tietysti lääkärissä sitä voisi tutkia, mutta onko silläkään merkitystä, koska en ole tämän vuoksi mihinkään leikkauspöydälle ihan heti menossa. Joku kyllä epäili, että voisi olla välilevyn pullistumasta aiheutuvaa ongelmaa, mutta eipä sille taida tosiaan muuta voida kuin kärsiä tai leikata. Hyviä neuvoja siis otetaan vastaan tämän selän suhteen.

No mitäs musiikkirintamalla? Parina päivänä on tullut kuunneltua Sonata Arcticaa. Bändiin tutustuin ensimmäisen kerran jo varmaan silloin, kun heiltä ensimmäinen levy tuli ulos eli 1999. Tuon levyn jälkeen menikin kymmenen vuotta niin, että tuli kuunneltua vain tuota ekaa levyä ja joitain kappaleita sieltä täältä. Kolme uusinta levyä on ollut sitten enemmänkin soitossa. Laitetaan nyt soimaan tätä uudempaa tuotantoa, sieltä vähän rauhallisemmalta osastolta. Nämä tahdit keinuttavat minut uneen tänä iltana, ainakin toivottavasti.

Peace of Mind

Järvi oli tyyni ja aurinko hehkui taivaalla korventaen niskaani kaasupolttimen lailla. Mikä on tämä kumma sääilmiö, näenkö unta vai onko todella näin kaunis ilma. En ole tottunut tällaiseen. Laskin veneen vesille ja lähdin huristelemaan kohti kala-apajia. Upea sää oli saanut myös muut kalastajat liikkeelle, verkkoja oli laskettu useampaankin paikkaan. Toiset ovat helpomman saaliin perässä, itse havittelen punalihaista vaapulla. Ehkä tästä johtuen olenkin joutunut tyytymään makkaraan, kun taas muut syövät posket pullollaan noita "helppoja saaliita".

Parhaalle kalapaikalle päästyäni edestäni lipui soutuvene, josta heilautettiin kättä. Kas, ystävällisiä ihmisiä näkee ainakin järvenselällä. Tervehdin kädelläni takaisin ja he jatkoivat matkaansa. Luonnon helmassa ihmiset käyttäytyvät tuttavallisemmin, kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä.

Aikani vetelin uistinta ja kuin huomaamatta mieleni oli rauhoittunut täydellisesti. Hetkeen ei ajatus liikkunut lainkaan, se oli tyyni kuin tuo järven pinta. Kuuntelin vain luonnon ääniä ja ihailin maisemia samalla aurinkoa ottaen. Veden pinta liplatti vienosti veneen keulaan, rantakivillä seisoskeli lokkeja poikasineen, kuikat uiskentelivat järvellä kalaparvia etsien. Tavikin taisi päästää pienen rääkäisyn. Vaivuin johonkin seesteiseen toden ja unen välimaastoon, tunsin olevani hetken maanpäällisessä paratiisissa.

Ehdin juuri havahtua tuosta tilasta, kun kala iski uistimeeni. Huomasin heti vavan liikkeestä, että kyseessä olisi ahven. Tietysti sitä vielä tuossa vaiheessa toivoo olevansa väärässä, mutta raitapaitahan sieltä syvyyksistä kuitenkin nousi. Päästin tuon pienen vedenelävän takaisin pinnan alle ja käänsin purteni kohti kotisatamaa.

Näitä hetkiä toivoisin lisää - kaikille tasapuolisesti.

Päivä se oli tämäkin

Jonain aamuna tietää jo ensimmäisestä sekunnista lähtien, että voisipa nukkua tämän päivän pois ja yrittää huomenna uudestaan. Kello soi joskus puolen kymmenen aikaan aamulla, pyyhkäisin sormella hälytyksen pois ja huomasin heti, että niskat ovat aivan jumissa ja alaselkää särki. Muutaman minuutin koomailin vielä sängyllä, kunnes totesin, että ei tässä itku kuitenkaan auta vaan olisi noustava ylös keittämään kahvia. Eikä aikaakaan, kun alkoi migreenin tunne hiipiä päähän. Mikäs sen parempi aamupala olisi kuin kahvi ja lääkepilleri. Aamiainenhan on tunnetusti se päivän tärkein ateria.

Migreeni ei sitten yltynyt sen pahemmaksi, mutta sain pääni pyörälle taas muuten vain. Vajaan tunnin lepäily sängyllä musiikkia kuunnellen auttoi pahimman yli ja päätin lähteä iltapäivällä ulos. Sen olen huomannut, ettei paranisi jäädä yksin sisälle, kun tuo tuskaisuus tai ahdistus, miksi sitä nyt kutsuisikaan, päättää tulla vierailulle. Siis sen jälkeen, kun liikkeellelähtö on suinkin vain mahdollista. Raitis ulkoilma ja ihmisten seura rauhoittaa yleensä oloa. On yritettävä keskittyä muuhun kuin oman olotilansa kuunteluun.

Illalla kotiin palattuani aloin miettimään, mikä tuota tuskaisuutta oikein aiheuttaa. Muistan nuorempana ajatelleeni, että kyllä sitä vanhempana osaa ottaa rennommin. Vähänpä minä tiesin tuolloin, ei sitä näköjään ihminen luonteeltaan mihinkään muutu vaikka ikää tulisi lisää. On sitä siis edes vähän viisaampi nykyään, ei tarvitse turhaa muutoksesta unelmoida. Pikemminkin se selkäreppu vaan alkaa painaa enemmän ja enemmän vuosi vuodelta. Reppu johon pakataan kaikki virheet, mokat, typerät teot ja sanat, epäonnistumiset, jota elämän aikana on tullut tehtyä. Kaikki noista muistuvat mieleeni, kaikkia noita kannan elämäni loppuun saakka harteillani. Saati sitten, jos olen jollekin tuottanut pettymyksen. En ole kykenevä unohtamaan tai antamaan itselleni anteeksi. Siihen kun lisätään vielä muut murheet, sekä omat että muiden, niin a vot. Miten tuo reppu siis voisi vuosien mittaan keventyä?

Ei taida ollakaan niin yksinkertainen vyyhti tämä selvitettäväksi. Kaikki taitaa liittyä kuitenkin eri luonteenpiirteisiini, jotka yhdessä ovat saaneet aikaan tämän sotkun. Mistähän päästä sitä sitten aloittaisin purkamaan ja onko se edes mahdollista? Vai olisiko vain kärsittävä nahoissaan ja hyväksyttävä asia. En jaksa miettiä, nyt on päästävä nukkumaan.

Ylläolevan tekstin kirjoitin eilen illalla, mutten kuitenkaan sitä silloin julkaissut. Aloin miettimään, kannattaako tätä julkistaa vai pidänkö tämän tekstin vain itselläni muistona. Päätin kuitenkin laittaa tämänkin näkyville, jos siitä vaikka muutkin saisivat jotain irti itselleen.

Tänään oli kuitenkin jo huomattavasti parempi päivä, vaikkei kyllä vieläkään mikään voittajafiilis ollut. Sen kuitenkin tänään tajusin, että ainakin seuraaviin asioihin tulisi kiinnittää huomiota: Älä vaadi itseltäsi liikoja, ole itsellesi armollisempi, elä tässä hetkessä, älä murehdi liikaa tulevaa, äläkä menneitä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta tulevaisuutta voi yrittää muuttaa elämällä tässä hetkessä ja tekemällä pieniä tekoja ja päätöksiä, jotka voivat muuttaa elämän suuntaa vähän kerrassaan. Siinäpä sitä työnsarkaa näin aluksi.

Nyt ainakin tiedän, mitä kohti pitäisi pyrkiä, toteutus onkin sitten se vaikeampi juttu. Ei siis ihan turhat kaksi päivää, vaikka ensin vähän siltä tuntuikin.

Oi maamme Suomi

Kuluneella viikolla on tullut ihmeteltyä tätä maailman nykymenoa. Yksittäisen ihmisen ongelmat eivät tunnu kiinnostavan ketään, joka niihin voisi vaikuttaa. Olen pitänyt Suomea vielä suhteellisen hyvänä ja oikeudenmukaisena maana asua, mutta todelliset kasvot alkavat kuitenkin paljastua noiden kauniiden kiiltokuvamaisemien takaa. Kehtaa vielä kutsua itseänsä Pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, hah, hyvinvoinnin irvikuva ennemminkin.

Eräs tuttuni on joutunut kamppailemaan jo pitkään vakuutusyhtiöitä, sairaanhoitoa ja asiaan liittyviä yrityksiä vastaan. Kaikilla näillä tuntuu olevan vain yksi tavoite, nujertaa ihminen. Jokainen tuntuu miettivän ensimmäisenä, kuinka pestä kädet tästä asiasta. Kuinka siirtää vastuu toisille, ettei vain itse joutuisi maksumieheksi. Viilataan pilkkua, vitkutellaan ja tehdään päätöksiä, jotka eivät perustu totuuteen. Toivotaan, että toinen luovuttaa. Eikö apua tarvitsevalle pitänyt tarjota sitä kättä eikä keppiä?

Luin myös Iltasanomista uutisen, jossa Puolustusvoimien koirankouluttaja oli menettänyt työkykynsä työtapaturman vuoksi. Lääkäri oli todennut, ettei hänestä ole enää työelämään, mutta Valtiokonttorin mukaan näin ei kuitenkaan ole, joten tapaturmaeläkettä hän ei saa. Ovatko lääkäritkin siis eri mieltä vamman laadusta, riippuen vain siitä, kenen pussilta he saavat tulonsa? Jos ihmiselle on sattunut tapaturma, josta on jäänyt pysyvä haitta, eikä hän pysty tekemään työtä, luulisi tuon asian olevan lääketieteellinen fakta eikä siihen voi vaikuttaa se missä lääkäri työskentelee. Mutta mitäpä minä mistään tiedän, olen vain ihminen.

Olisiko seuraavan valituskirjeen sisään laitettava peili ja teksti, johon kirjoittaisi, että pystytkö katsomaan siihen näiden päätösten jälkeen. Mitä se on sinulta pois, jos helpottaisit joskus toisen ihmisen elämää? Mitä jos kyse olisi omasta lapsestasi, vaimostasi tai itsestäsi, pläräisitkö vakuutusehtoja läpi kuin piru Raamattua, etsisitkö porsaanreikiä viimeiseen asti? Ota tuo peili mukaan kotiisi ja muista katsoa siihen vielä illalla ennen nukkumaanmenoa. Näetkö kultakellon kädessäsi, sliipatun tukan ja prameat silmälasit? Oletko saanut nuo puhumalla totta vai tekemällä vääryyttä? Nukutko vielä makeasti kaiken tämän jälkeen?

Mitä tapahtui tälle maalle, mitä tapahtui ihmisille? Olemmeko täällä palvomassa rahaa ja suuryrityksiä vai olisiko aika palata siihen lähimmäisenrakkauteen?

Järkyttävä väsymys (eiku siis ei mitään sittenkään)

Huh huh, kun on väsyttänyt viimeiset pari päivää aivan sairaasti. Toissayönä en saanut taas nukuttua kuin pari tuntia, kiitos joidenkin älykköjen jotka päättivät huudattaa autojaan ja mopojaan keskellä yötä. Ei kai tuosta voi syyttää kuin itseään, kun on muuttanut slummiin asumaan. Lisäksi öisin on pidettävä parvekkeen ovea auki, ettei lämpötila asunnossa nousisi aivan tolkuttomiin lukemiin. No, ei ehkä kokonaan heidän syytään ollut, vaikeuksia oli nukahtaa jo ennen heidän kaahailujaan.

Viime yönä sain sentään nukuttua varmaan yhdeksän tuntia, mutta väsymys tuntuu vain pahentuneen. Lounaan jälkeen ei voinut tehdä muuta kuin käydä sänkyyn pitkäkseen ja yrittää huilata. Sydän hakkasi itseään ulos rintakehästä ja olo oli mitä tuskaisin. Uni ei kuitenkaan saapunut, en nykyään osaa päiväunia nukkua. Sen sijaan laitoin uuden Chill masters mixtapen soimaan taustalle ja yritin rauhoittua.

Ihme kyllä, puolen tunnin makoilu auttoi jonkin verran. Ei se kuitenkaan vienyt kuin sen pahimman piikin pois väsymyksestä. Hetkittäin väsymyksen tunne sekoittui kuitenkin johonkin ihmeelliseen tuskaisuuteen, levottomuuteen. Jotain tekisi mieli tehdä, mutten tiedä mitä. Mihinkään ei jaksanut keskittyä puolta minuuttia kauemmin, kuitenkin jotain ylimääräistä energiaa oli ajottain kroppa täysi. Hetken päästä taas saattoi iskeä kova väsymys, hiukan erikoista.

Tänään olisi ollut sitä aikaa myös kuntoilla, mutta en saanut itseäni ylös penkistä. En sitten millään. Kovin väsyneenä ei lukemani mukaan pitäisi edes puntteja nostella, vaara paikkojen hajottamiseen kasvaa ilmeisesti huomattavasti. Puhun siis kropasta, en välttämättä kämpästä. Selkä on muutenkin siinä kunnossa, että yksikin virheliike saa sen sellaiseen jumiin, ettei tarvitse kuukauteen mistään liikunnasta tuon jälkeen haaveillakaan. Hyviä selityksiä ainakin riittää, jos ei muuta.

Tänäänkään ei malttaisi hirveän aikaisin käydä nukkumaan, kun telkkarista tulee Training Day, muistaakseni yksi parhaista rikoselokuvista koskaan. Tosin olen tuon kyllä nähnyt montakin kertaa eli en tiedä tuleeko sitä kuitenkaan katsottua.

Olotila on heitellyt tänään kyllä valtavasti. Aamu lähti käyntiin Metallican viimeisimmällä levyllä. Tykitystä parhaimmillaan ja olo oli sen mukainen. Tuosta alkoi alamäki kohti iltaa. Nyt tuo vire on vain hatara muisto. Jostain syystä laitoin muutaman Leevi and the Leavingsin biisin soimaan, mikä taisi olla virhe. Nyt päässä on pyörinyt lähinnä se, millaisia ihmiskohtaloita täällä maailmassa onkaan (enkä puhu nyt itsestäni). Miksi joillain on kivireki vedettävänään, välillä toivottomankin painava. Voisinko auttaa jotenkin, olenko tehnyt tarpeeksi vai olenko ollut itsekäs. Ja olenko nyt itsekäs, kun käänsin tämänkin ajatuksen koskemaan itseäni..

Kirjoitin tämän tekstin päivän mittaan monessa osassa, nyt tuntuu naurettavalta valittaa jostain pienestä väsymyksestä.

Lauluni sadepäivän varalle

Mikäpä on sen mukavampaa, kuin sateisena päivänä kuunnella oikein haikeaa musiikkia, josta saattaa löytää myös hieman toivoa. Saa oikein piehtaroida jonkinlaisessa itsesäälin tunteessa, vaipumatta kuitenkaan epätoivoon. Tuossa tunteessa, joka on kuin huoneen täyttänyt raskas ilma, jossa voi vain leijua paikallaan. Se on kietoutuneena ympärilleni kuin mukavan lämmin peitto. Siinä on hyvä olla, kotoisaa etten sanoisi.

Laitan musiikin soimaan, käyn makoilemaan sohvalle, katselen ulos sateeseen. En ajattele oikeastaan mitään, mutta hymyilen silti. Osaan kai nauttia tästäkin, sopivina annoksina tosin. Kaukana tuntuu olevan aurinkoiset kesäpäivät - ilon hetket ovat katoavaisia, mutta onneksi melankolia pysyy vierellämme ainiaan. Miksi edes tästä tunteesta haluaisin kokonaan eroon, en muista, en ymmärrä. Tämähän on se suomalaisen ihmisen normaali olotila, tuttu ja turvallinen. Vai olisiko ihmisiä kahta sorttia, toisille jatkuva iloisuus on normaalia, minkä avulla jaksaa muutaman sadepäivän. Toisille se on taas joku katkeransuloisuus, jonka syliin palaa mielellään muutaman aurinkoisen päivän jälkeen. No, ehkä hieman liioiteltua.

Sateisen päivän musiikkina toimi siis paremmin kuin hyvin Dream Theater, höystettynä hieman Opethilla.

 

  

Olen jostain kuullut, että osa ihmisistä kuunetelee vain positiivista musiikkia, jos mieli on hieman maassa, eikä anna itsensä vajota tuohon tunteeseen. Itse kuuntelen kyllä juurikin sellaista musiikkia, millainen on mielentilani. Oikeastaan voisin sanoa, että jos olen allapäin, usein ensin tulee kuunneltua surullisempaa musiikkia, tämän jälkeen jotain nopeatempoisempaa, jonka jälkeen pääsee taas käsiksi iloisempiin biiseihin. En oikein voisi kuvitellakaan kuuntelevani jotain ylipirteää musiikkia ja yrittää väkisin piristää itseäni. Olenkohan ainoa vai onko tämä yleistäkin, en tiedä. 

Kappas vain, ilmahan alkaa jo selkeytyä, voittaako valo sittenkin.

Hengitä hetki syvään

Eräänä iltana tuli taas istahdettua koneen ääreen ja aukaistua youtube. Tätä tulee harrastettua useinkin eli biisi biisin perään klikkailee sivupalkkia ja päätyy kauemmas ja kauemmas siitä ensimmäisestä biisistä, antaen vain musiikin viedä mennessään. Satuinpa sitten löytämään tällaisen itselleni uuden artistin nimeltä Ameeba. Ei todellakaan mitään perushöttöä, jota radiokanavat soittavat kilpaillen siitä, mikä kanava ehtii päivässä soittamaan useimmin saman biisin.

Viime päivinä on jotenkin jäänyt tuo suomenkielinen musiikki taas päälle ja on tullut kuunneltua varsinkin räppiä. Ihmeellisesti tuokin asia vaihtelee, siis millaista musiikkia tulee kuunneltua. Saattaa muutaman päivän aikana musiikki vaihtua metallista jopa iskelmään saakka. Ehkä se on vaan hyvä asia, että tulee kuunneltua monenlaista musiikkia eikä ole mitään pakonomaista tarvetta pitäytyä yhdessä genressä. Joillain ihmisillä tuntuu olevan asenneongelma jotain tiettyä musiikkilajia kohtaan, eivätkä voi antaa sille edes mahdollisuutta. No, mikäpä minä olen heitä tuomitsemaan, sanoisi varmaan eräs tunnettu tv-persoonakin.

Palatakseni alkuperäiseen asiaani eli Ameebaan, kuunnellaan ja ennen kaikkea koetaan jotain tähän väliin. Harvoin keneltäkään mitään pyydän, mutta nyt pyytäisin, että laitatte videon pyörimään hd-tarkkuudella koko näytölle, äänet isolle, nojaatte mukavasti selkänojaan ja rauhoitutte hetkeksi.

Itse tuon muutamaan kertaan tässä parin päivän aikana katsoneena voin sanoa, että tulee sellaiset kunnon kokovartalon kylmät väreet, jotka kestävät oikeastaan koko biisin ajan. Sielua puhdistava elämys kaiken kaikkiaan.

Positiivinen ongelma?

Jokunen postaus sitten mietin, kannattaisiko hankkia salikortti vai jatkaa sitä raudan nostelua kotioloissa myös kesällä. No eipä ole sitten tullut tehtyä oikeastaan kumpaakaan. Sama probleema on ollut myös aiempina kesinä, ei tunnu olevan aikaa. Tai aikaahan toki olisi, 24 tuntia vuorokaudessa, eli priorisointikysymyshän tuo vain on. Kelien ollessa tällaisia, ei vaan millään malttaisi tulla hikoilemaan neljän seinän sisälle. Talviaikanahan tällaista ongelmaa ei ole, koska kelien kylmentyessä telkeän ulko-oven kiinni ja avaan sen vasta kevään ensiauringon paistaessa verhojen välistä. Toisaalta nämä lämpimät kelit tekevät myös sen, ettei juuri edes jaksaisi mitään nostellakaan, keho tuntuu käyvän jo muutenkin ylikierroksilla.

Toisaalta hiukkasen harmittaa, että annan itselleni luvan repsahtaa tällä tavalla. Poden siitä suorastaan huonoa omaatuntoa. Kerran viikossa ei tunnu riittävän pääkopalleni, parhaimpina aikoinahan sain itseni kuntoilemaan joka toinen päivä. Toki kesällä tulee liikuttua sitten muulla tavoin paljon enemmän. Tästä huolimatta joku sisäinen ääni tuntuu olevan tyytymätön.

Ulkonäöllisesti on vaikea sanoa, onko muutosta tapahtunut, koska en yleensä ihaile itseäni peilistä. En omista edes vaakaa, joten en tiedä miten vähäisempi painojen nosto, epäsäännöllisempi ruokailu ja suurempi aerobisen liikunnan määrä on painoon vaikuttanut. Toisaalta, onko tuolla mitään merkitystäkään. Minähän nostan painoja vain itseni vuoksi ja naiset ovat vain persoonan perään..

Olisiko sitten toivottava huonompia ilmoja, pakottaa itseni kuntoilemaan vai yrittää olla stressaamatta tästä asiasta. Säätä en voi muuksi muuttaa (enkä kyllä mitään vesisateita haluakaan), itseäni en näin lyhyessä ajassa pysty muuttamaan, joten ei kai auta kuin ottaa ne painot käteen ja alkaa huhkimaan.

Selvennykseksi kaikille, myös itselleni

Olen oikeastaan koko blogin olemassaolon aikana ollut huolissani siitä, millaisen kuvan olen itsestäni täällä blogissa antanut. Voi olla, että olen turhaan tätä asiaa murehtinut, mutta tuntuu siltä, että pitää saada tämä asia pois sydämeltäni.

Blogin perusteella ei kannata tehdä liian suuria johtopäätöksiä siitä, millainen olen ns. oikeassa elämässä. Taidan omata hyvin vilkkaan mielikuvituksen ja ajattelen kaikenlaista pitkin päivää. Tuosta ajatusten virrasta olen saattanut valita jonkun tänne blogiin. Tekstini eivät siis kuvaa koko elämääni, en näitä asioita joka päivä pohdi. Tekstit ovat periaatteessa olleet yhdestä ajatuksesta kehittyneitä kirjoitelmia, tarinoita, miksi ikinä niitä nyt kutsuisikin. Kirjoitustyylini on lisäksi ollut ehkä sellainen, että siitä voi saada turhankin synkän kuvan elämästäni, eikä se siis välttämättä vastaa täysin sitä tunnetta joka itselläni on ollut tuona hetkenä. En ole tätä tahallisesti tehnyt, mutta jälkeenpäin lukiessani olen tämän havainnut. Näissä teksteissä esiintyy myös usein jonkinasteista itseironiaa, jota eivät tietenkään muut välttämättä pysty havaitsemaan. Näiden blogitekstien perusteella ei siis ole syytä olla mitenkään huolissaan hyvinvoinnistani. Unettomia öitä eivät niinkään aiheuta nämä blogini aiheet vaan pikemminkin huoli siitä, ettei kukaan nyt vaan ymmärrä väärin tekstejäni tai murehdi turhaan minun vuokseni.

Jos otetaan esimerkkinä tuo juhannussauna-teksti. En tietenkään pohjimmiltani ole sitä mieltä, että olisin läheisteni silmissä merkityksetön. Tarkoitus oli saada miettimään asiaa myös laajemmasta näkökulmasta, mikä on yksilön merkitys yhteiskunnassa, ainahan löytyy tavallaan jollekin ihmiselle korvaaja suuressa mittakaavassa. Kannattaisiko siis keskittyä niihin lähimmäisiin, pitää huolta siitä että on heidän silmissään se korvaamaton, rakastettu ihminen.

Näissä teksteissä ei siis kannata liikaa miettiä sitä, itkenkö itseni uneen öisin, koska sitä en tee, vaan miettiä asiaa omalta kannaltaan. Tarkoitukseni on siis ollut herättää ihmiset ajattelemaan omilla aivoillaan, miettimään kirjoitukseni aihetta omalta kohdaltaan.

Kuten jokainen on varmaan huomannut, en ole mikään ammattikirjailija. Olen antanut vain sormieni sauhuta ja ajatuksen lentää. Jatkosta en osaa sanoa, miten tänne kirjoitan, onko tyylini kirjoittaa ollut oikea. Ehkä muutan tapaani jollain tavalla tai sitten en. Jos tämä blogi alkaa aiheuttaa minulle liikaa stressiä, voi olla, että lopetan tämän lyhyeen. Hermoilen monesti tällaisista asioista, joten minun ei vättämättä kannata tätä jatkaa. Joka tapauksessa ymmärrän, jos joku ei tämän jälkeen halua tai jaksa blogiani enää lukea. Ja olen pahoillani, jos olen aiheuttanut jollekin turhaa huolta, se ei ole ollut tarkoitukseni.

Toivottavasti tämä selvitti blogini luonnetta, ehkä tajusitte sen jo aiemmin, mutta halusin myös itselleni mielenrauhan asiasta. Ja jotta ei rikota ainakaan vielä blogin kaavaa, laitetaan musiikkia soimaan kesäillan ratoksi.

Iloa elämään

Jotta tämä blogi ei nyt ihan masentavaksi käy, se ei todellakaan ole ollut tarkoitukseni, niin muistetaan nauttia nyt tästä kauniista kesästä, joka vihdoin on saapunut Suomeenkin. Aurinko paistaa, nahka palaa ja ystävät vierellä kuljetaan eteenpäin.

Elämää ei pidä ottaa niin vakavasti, eikä varsinkaan blogiani. Tarkoitukseni on ollut ehkä herättää ihmisissä muitakin ajatuksia kuin pelkkä nykypäivänä joka puolella näkyvä pinnallisuus ja jatkuva kiireen tuoma päätön juokseminen. Otetaan siis hetki rennosti ja kuunnellaan kesäistä musiikkia.

Suurten kysymysten äärellä

Kaupungilla autossa istuessani alkoi ajatukseni ajelehtia taas kohti syvyyksiä. Lähiaikoina tätä on tapahtunut pelottavankin usein, mutta miksi. Kesähän on kauneimmillaan vaikkei toki mitään helteitä ole ollutkaan. Nythän juuri pitäisi antaa ajatusten levätä, jotta jaksaa taas synkistellä koko tulevan talvikauden.

No, mitäpä sitten taas tulikaan ajateltua. Katseeni kiinnittyi ympärilläni häärääviin ihmisiin. Oli vanhuksia, työmiehiä, nuorisoa, oli miehiä ja naisia. Jokaisella heistäkin olisi varmasti oma ristinsä kannettavanaan. Mikä saa heidät nousemaan joka aamu vuoteestaan, mitä kohti kukakin täällä tallustaa. Vanhus käveli selkä kumarassa, hitain askelin eteenpäin, kiireinen äiti kantoi pientä lastaan sylissään ja nuori nainen kulki katuja edestakaisin, kuin etsien itselleen pelastajaa.

Noita ihmisiä seuratessani aloin ihmetellä tätä elämää, jota me kulutamme tälläkin hetkellä. Onko tässä mitään järkeä, päivästä toiseen samaa suossa rämpimistä. Jotkut käyvät töissä, toiset koulua, osalla on täysi työ selviytyä aamusta iltaan, mutta kaikki kuitenkin etenevät vääjäämättömästi kohti tuota väistämätöntä. Jokainen tulee olemaan kuin tuo vanhus, jos vain sinne asti selviää. Jalka ei enää nouse, ihmiset ympärillä kävelevät kepein askelin ohi, kunnes taas heidän vuoronsa koittaa. Olisiko siis mitään merkitystä, miten tämän ajan täällä käyttää. Istutko itseksesi mökissäsi keskellä korpea vai suurkaupungin vilskeessä, töitä tehden vai kierrellen maailmaa. Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, ja jos mitään ei saa mukanaan, kun täältä kerran lähtee, onko kaikki ollut loppujen lopuksi yhdentekevää?

Sain elämän tuntumaan suorastaan naurettavalta, järjettömältä. Taisin naurahtaa myös samalla ajatuksilleni, miksi tällaista taas mietinkään. Loppupäivä tuntui olevan yhtä tervanjuontia. Sainko noilla ajatuksilla sitten oloni tukalaksi, mutta tunsin olevani jonkinlaisessa jännitystilassa. Sydän takoi rinnassa kuin vanha höyryveturi ja olin jatkuvasti varuillani, mitä aivoni seuraavaksi keksisi pääni menoksi. Taisin eksyä sellaiseen osaan pääkopastani, jota ei tulisi sohia ihan noin vain.

Kuin kohtalon oikusta laitoin kotiin palatessani In Flamesin Triggerin soimaan ja tajusin tuon biisin liippaavan läheltä juurikin päivällisiä ajatuksiani. Kuuluuko ihmisen tällaisia asioita pohtia, vai olisiko parempi juosta pää tyhjänä kehdosta hautaan? Miettikääpä sitä.

Juhannussaunassa on tunnelmaa

Juhannusaatto tuntui menevän mukavissa merkeissä, olimme perheen (johon myös veljeni puoliso ja heidän pieni lapsensa lasketaan) kesken viettämässä rauhallista yhteiseloa mökillä, järven rannalla. Ohjelmassa oli siis kalastusta, pihapelejä ja ruokailua. Sateinen sääkään ei tuntunut liiemmin häiritsevän ketään. Yhteiset hetket, jolloin koko perhe on koossa, ovat melko harvinaisia välimatkojen vuoksi, oli siis otettava tästä kaikki irti.

Huomasin kuitenkin oman mielentilani alkavan laskea yhtä aikaa auringon kanssa. Tätä olin vähän pelännytkin, ehkä jopa odottanut. Takaraivossa tuo tunne oli ollut kieltämättä koko päivän, se ei ollut vain päässyt valloilleen kaiken tuon tekemisen keskellä. Viime aikojen alakuloisuus ei noin vain hellittäisikään otettaan. Vai olenko se minä, joka riipun kiinni tuossa synkässä matkustajassa, enkä anna itselleni lupaa päästää siitä irti.

Saunaan mennessäni taisin riisua itseni myös mieleni suojamuureista. Mikä tuossa saunassa onkaan, mutta siellä viimeistään ajatukset alkavat kulkea syvissä vesissä. Syvemmissä kuin tuon järven, jonka kristallinkirkkaan veden karua kauneutta, sen aaltojen liplatusta tai raivoavia vaahtopäitä, on tullut monesti saunan lauteilla tuijotettua - ja tuo järvi on syvä.

Lauteella yksin istuessani, mieleeni hiipi ajatus siitä, kaipaisko minua täällä oikeasti kukaan, jos en olisi tullutkaan. Kaipaisiko minua kukaan missään, jos minua ei olisikaan. Entäs jos en olisi koskaan syntynytkään. Kaikkihan olisi normaalisti, maailma pyörisi entiseen tapaansa. Kukaan ei silloin osaisi minua kaivata, joten puuttuisiko silloin keneltäkään mitään. Olenko siis merkityksetön? Juhannusaatto päättyi siis osaltani varsin kepeissä tunnelmissa.

Tuokaa jäitä, sormet on tulessa!

Onpa tullut tässä parin viime päivän aikana tullut kuunneltua lähes pelkästään flamenco-kitaramusiikka. Whaaat?!? Moni varmaan miettii, että mitä ihmettä nyt taas, kuka tuollaista oikeasti kuuntelee. No minä. Ei kannata tuomita tuotakaan musiikkilajia ennen kuin on itse ihan kuuntelemalla kuunnellut. Siis aivan loistavaa taiturointia, suorastaan uskomatonta.

Tuli samalla törmättyä youtubessa tällaiseen tyyppiin nimeltä Ben Woods, joka soittaa mm. vanhoja heviklassikoita flamenco-tyyppisesti. Ei voi kuin suu auki ihmetellä, miten joku osaakin noin hyvin jotain instrumenttia soittaa. Kanavallaan on kuunneltavissa mm. Heavy mellow -niminen albumi, jossa hän toisen tyypin kanssa soittaa. Lätyllä on 20 toinen toistaan upeampaa versiota näistä hevibiiseistä. Nyt esittelyyn Metallican Motorbreath, tietysti tämän tyypin käsittelyssä:

Sen verran nopeasti jätkän sormet käy, että heikompaa alkaa hirvittämään jo tuota katsellessa, saati sitten jos itse joutuisi yrittämään. Siinä olis kyllä tavoitetta, että jonain päivänä tuohon itsekin pystyisi. Taitaa kyllä jäädä haaveeksi.

Mutta kitaristit, tai ainakin tällaiset amatöörit kuten minä, tietävät varmaan tunteen, kun jotain uutta biisiä harjoittelee ja saa sen lopulta onnistumaan. Sitä tuntee olevansa kuin joku suurikin kitaravirtuoosi, suorastaan Yngwie Malmsteenin tasoinen, ellei jopa ylikin. Oikeastikin siis, kun tuossa yhtä nimeltä mainitsematonta biisiä soittelin, niin ai että sitä onnistumisen tunnetta, kun biisi kuulosti ainakin omaan korvaan lähes alkuperäisen veroiselta. Onnistuu sitä välillä edes jossain.

Kysymyksiä ilman vastauksia

Iski lievästi sanottuna pienoinen surumielisyys. Soittolistalta lähti soimaan kappale, joka sai ajatukset harhailemaan muualle tästä maailmasta heti ensitahdeista lähtien. Aloin kaipaamaan tuon laulun mielenmaisemaa, jonkinlaista täydellisyyden tunnetta. Katselisin aikanaan alas pilven reunalta, muistelisin elämän hienoja hetkiä. Ehkä hieman haikeana elämän rajallisuudesta, mutta loppujen lopuksi tyytyväisenä. Miten onkaan onnistuttu vangitsemaan kertojan tunnetila näin upeasti reiluun kolmeen minuuttiin, täydellinen taideteos.

Havahduin samalla omaan todellisuuteeni tuota kuunnellessa. Voiko sellaista edes kaivata, mitä ei ole saanut kokea? Kaipuu alkoi muuttua utopiaksi. Ajatus siitä, että olisin saanut aikaan jotain tuollaista elämässäni vaikuttaa kaukaiselta, lähes mahdottomalta. Ensimmäiset kolmekymmentä vuotta ovat kohta valuneet sormien välistä kuin hiekanjyvät, siis kolmekymmentä vuotta! Tiimalasin pohjalla alkaa olemaan hiekkaa siis jo reilusti, eikä tätä tiimalasia käännettäisi ympäri. Miksi tulevaisuus toisi muutoksen tullessaan? Mitä jos kaikki jatkuukin vain ennallaan? Onko turhaa olettaa, että jokainen löytää onnen elämansä aikana? Ovatko toiset tuomittuja kulkemaan yksin, kuin aave varjoisilla kujilla, määränpäänään särkyneiden unelmien bulevardi? Aika näyttää, mutta silloin kun tietää vastaukset kysymyksiin, on jo myöhäistä tehdä asialle mitään.

Ajatuskin siitä kauhistuttaa, että kiikun vanhana keinutuolissa muistellen elettyä elämää, mutta ei ole mitään muisteltavaa. Ei vaimoa, ei lapsia, ei mitään. Jäljellä on vain keinutuoli ja vuokrayksiö kaupungin laidalla. Katson ulos ikkunasta, mutta en näe enää elämää, näen vain pelikuvani heijastuvan lasista. Parta harmaantunut, otsa kurtussa, kyynel vierähtäneenä poskelle. Aika ei ollutkaan ystäväni, se oli salakavala viikatemies.

Pari sanaa kavereista

Mitä elämä olisikaan ilman frendejä? Aika tylsää varmaan. Tärkeintä ei ole edes mikään yhdessä tekeminen, vaan ihan jo pelkästään kahvilla istuminen ja jutteleminen. Yleensä kokoonnumme kahvilaan tai yhden kaverin kämpälle istuskelemaan porukalla. Itsellä sanoisin olevan viisi hyvää kaveria ja voisinkin nyt hieman kertoa heistä.

Meillä on siis tällainen kuuden kaverin vähän erikoinen porukka, jossa on yllättäen kolme miestä ja kolme naista. Ensimmäinen kaveri, R, on ehkä paras kaverini ja olen tuntenut hänet jo nuoruudesta asti. Kävimme koulua yhdessä ja nykyään R työskentelee yliopistolla, melko akateeminen kaveri. R on lisäksi eronnut ja yhden pojan isä. Itseasiassa toinen kaveri, M, on tämän ensimmäisen sisko, joten hänetkin olen tuntenut jo vuosia. M on töissä kokkina ja tekee muuten loistavia ruokia. Sen verran on sanottava, että M:llä on pakko-oireisuutta lähes kaikenlaisia asioita kohtaan, varsinkin siivoamista. Sellanen kutina kuitenkin on, ettei olisi ihme, jos meidän välille joskus syntyisi jotain.. Kolmas kaveri on tämän M:n lapsuudenystävä, Ra, joten tiemme ovat kohdanneet myös hänen kanssaan nuoruudessa. Vaikka hieman hemmotellun oloinen nainen onkin, on Ra kaikesta huolimatta loistava tyyppi. Ra muuten jätti miehensä alttarille, auts. Neljäs kaveri on myös nainen, P. Onkohan se outoa, että miehellä on kolme naispuolista kaveria, mutta vain kaksi miespuolista? No kuitenkin, tää naikkonen on hieman erikoisempi tapaus, varsinainen luonnonlapsi ja on asunut itsekseen jo teini-iästä lähtien. P on ammatiltaan hieroja ja tekee myös pienimuotoista singer-songwriter -tyylistä musiikkikeikkaa. Viides kaveri, J, on vanha kämppis. Nykyään J yrittää elättää itsensä näyttelijänä, vaihtelevalla menestyksellä tosin. J on kyllä kova kaveri syömään ja kun se tulee käymään kylässä, suuntaa se yleensä ekana jääkaapille. Pitää siis varata aina ylimäärästä ruokaa kaappi täyteen. Luulenpa vielä, että R:llä ja Ra:lla on jotain säpinää keskenään ja J:llä on myös jotain tunteita Ra:ta kohtaan vaikkei ehkä itsekään vielä tiedä sitä.. Hmm, alkaa kuulostamaan siltä, että meistä saisi vaikka sarjan telkkariin. Kaiken kaikkiaan siis loistava porukka ja uskoisin, että moni tästä ryhmästä pitäisi, jos pääsisi tutustumaan.

No se niistä kavereista. Ja jos joku ei vielä hoksannut, niin en mä nyt oikeesti tuohon porukkaan kuulu vaan puhuin tv-sarjasta Frendit. Kirkkaasti kaikkien aikojen paras komediasarja, joka alkoi taas uusintana Ava:lla. En olekaan pariin vuoteen tuota katsonut, joten onhan se pitkästä aikaa istuttava näiden kaverusten ääreen iltaisin. Olen itse aina jotenkin samaistunut Chandleriin, tuohon hieman awkwardiin vitsailijaan, joka ei kuitenkaan kunnolla kestä itse omaa lääkettään. Ehkä olen luonteeltani melko samanlainen. Tänään siis naama ruutuun kiinni ja Frendit tulille.

Filmi pätkii

Ei hyvältä vaikuta. On alkanut enenevässä määrin tulemaan täydellisiä blackoutteja omaan muistiin. Siis sellaisia, että ei enää muista, mitä juuri sekunti sitten ajatteli. Ajattelen jotain asiaa ja yhtäkkiä tulee vain tyhjää, ei mitään muistikuvaa mitä juuri äsken mietin. Eikä sitä ajatusta saa välttämättä palaamaan enää takaisin päähän vaikka kuinka muistelisi. Varsinkin väsyneenä huomaan tuon tapahtuvan useinkin, viimeksi eilen illalla nukkumaan käydessä. Korjaan, tapahtui juuri nyt tätä kirjoittaessa, tosin sain kiinni taas ajatuksesta hetken pohdinnan jälkeen. Ja se tunne päässä on jotain uskomatonta, kun tajuaa unohtaneensa ajatuksensa. Hetkeksi pään valtaa sellainen kauhun ja sekoamisen yhdistelmä, suoranainen paniikki. Tuntuu siltä, ettei saisi yhteyttä omiin aivoihinsa.

Olen myös huomannut, että välillä, tai melko useinkin, ei saa jotain tiettyä sanaa päähänsä. Voi olla siis ihan joku yleinen esine tai henkilö, mutta ei vaan millään meinaa saada mieleensä mikä tai kuka se on nimeltään. Joskus joutuu pysähtymään kesken lauseen ja jäädä miettimään jotain sanaa, jonka kuvan kyllä päässä näkee, mutta ei osaa yhdistää sitä mihinkään sanaan. Joutuu sitten kalastelemaan kuulijalta, josko hän osaisi täydentää lauseeni. Yleensä se kuulija katsoo hölmistyneenä, eikä voi uskoa että tuollaisen sanan voi unohtaa. Joskus käy niinkin, että muistaa sanan englanniksi muttei suomeksi, ihmeellistä.

Sitä on toki sattunut aiemminkin, että unohtaa vaikka kauppaostoksia, siksi nykyään pidänkin listaa ostoksista. Myös se on tuttua, että ajattelee etsivänsä kohta jonkun asian netistä, siis googlettaa jotain asiaa, mutta kuitenkin unohtaa koko asian tai muistaa vasta pidemmän ajan kuluttua. Se ei kuitenkaan vaikuta niin huolestuttavalta, koska jos keskittyy johonkin muuhun asiaan niin tokihan sitä saattaa asioita unohtaa.

Olen jostain kuullut, että tämä nykyinen tietotulva ja etsimisen helppous voisi aiheuttaa muistin huononemista. Enää ei tarvitse painaa mitään päähänsä tai varsinkaan yrittää muistella mitään, koska voi googlettaa. Olitpa sitten kotona, mökillä tai vaikka Mount Everestin huipulla, on nopeampaa etsiä tieto netistä kuin yrittää muistella löytyisikö tietoa omasta päänupista.

Tämä ajatuksen yhtäkkinen unohtaminen vaikuttaa kuitenkin epänormaalilta, enkä voi käsittää miten se edes on mahdollista. Olisiko niin paljon ajatuksia päässä, ettei yhtä tiettyä saa sieltä enää takaisin kaivettua. Tai ehkä syyllinen on väsymys. Vai olisiko sittenkin se vanhuus, joka alkaa painaa. Johan sitä kohta on kolmekymppinen, siis lähes eläkeiässä.

Sen verran pää kuitenkin vielä pelaa, että muistan kuunnelleeni tässä parina päivänä pitkästä aikaa Foo Fightersia. En mikään bändin suuri fani ole koskaan ollut, mutta onhan niillä paljon hyviä biisejä, kuten tämä:

En edes oikeastaan tiedä, miksi tulee niin harvoin tätä bändiä kuunneltua. Nyt tässä parin päivän aikana on tuntunut, etten saa tarpeekseni näistä biiseistä, loistokamaa siis. Viimeisimmän levyn tosin taisin kerran kuunnella, kun se ilmestyi, eikä se oikein iskenyt silloin. Pitää vissiin kuunnella uudestaan, jos toisella kuuntelukerralla se kuulostaisikin jo paremmalta.

Muura-muurahainen kortta ei jaksanut kuljettaa

Tuli tuossa eräänä päivänä seurattua yhtä muurahaista aurinkoa ottaessani. Silmät kiinnittyi tähän kuusijalkaiseen kummajaiseen, kun huomasin sen äheltävän ison kepukan kanssa. Mihinkään se ei sitä saanut liikkumaan sen tunnin aikana, kun sen toimintaa seurailin. Välillä toinen muurahainen sattui paikalle, mutta kukaan ei jäänyt tätä auttamaan.

Tökin itse muurahaista ja keppiä eteenpäin muutamaan otteeseen, mutta aina matkanteko tyssäsi siihen paikkaan. Ihmettelin suorastaan, että miksi tuo ei anna periksi vaikka tiesi itsekin, ettei tästä mitään tule. Aikani siinä päivittelin, ja päivetyin, jonka jälkeen päätin auttaa tuota pientä elukkaa, joka oli ottanut selvästi liian suuren taakan kantaakseen. Huomasin muutaman metrin päässä kivikasan, jossa näytti olevan näiden muurahaisten pesä. Nappasin muurahaisen ja kepukan matkaan ja vein ne pesän suulle. Tyytyväisenä muurahainen kiikutti kepukan kivenkoloon ja varmaan kehuskeli kavereilleen jaksaneensa kantaa tuon jättimäisen tukin yksin. Tai ehkä se kertoi jättiläisen ottaneen kiinni hänestä ja tuoneen pesään. Toivottavasti ei tuota viimeistä, olisivat pitäneet hulluna.

Tuosta episodista tuli mieleeni, että olemmeko me ihmiset muurahaisten tasolla, kävelemmekö vain ohi vaikka huomaisimme toisen ihmisen selvästi tarvitsevan apuamme. Vai olisiko meistä pysähtymään ja kulkemaan hetki vierellä, vaikka olisikin kiire sinne kotisohvalle salkkareiden ääreen? Välillä vaikuttaa siltä, että ne kenellä menee huonoimmin ovat ensimmäisenä valmiina auttamaan toisia. Ehkä se johtuu siitä, että tietää omasta kokemuksestaan, kuinka pienikin apu voi olla joskus tarpeen, kuinka yksikin ystävällinen ele voi muuttaa päivän kulun täydellisesti.

No voihan HEL..

..LE. Helleraja paukkui jo viikko sitten, nimittäin sisällä. Se onkin varmaan osasyy siihen unettomuuteen, josta olen kärsinyt. Huomaamatta on päässyt kämppä kuumenemaan turhan kuumaksi ajatellen mukavia yöunia. Odotan taas oikein innolla kesähelteitä, kun tämä sauna, jota kodiksikin voi kutsua, lämpenee 30 asteeseen, ehkä jopa yli. Onneksi on sentään parveke, jonka kautta ilma edes vähän vaihtuu. Kyllä se ilmastointi vaan tekisi gutaa myös näillä leveysasteilla. On tässä viime aikoina ollut joka aamu vähän seuraavanlainen fiilis herätessä, kun yritän päästä sängystä keittiöön kylmän vesilasin ääreen:

Näinköhän tuo on myöskään ihan terveellistä nostella painoja 25-30 asteen lämpötilassa. Hiki tuntuu kyllä irtoavan helpommin nyt kuin talvioloissa, on tullut huomattua. Kunnon ei kuitenkaan pitäisi olla pahasti rapistunut talvesta. No kai se sydänlihaskin saa sitten kunnon harjotusta, kun tekee vähän tiukkaa ja kiikkuu siinä hämärän rajamailla sarjat tehtyään. Olisikohan järkevämpää kuitenkin vaihtaa kesäksi kotiharjoittelu kuntosaliin, ehkä siellä olisi viileämpää tai ainakin muita paikalla, jos sydän pettää.

Muutenhan toki toivon lämpötilojen vihdoin nousevan ja varsinkin tuon tuulen laantuvan. Pääsisi taas grillaamaan sekä omaa että sian kassleria ja ehkä jopa pulahtamaan järvessä siinä välissä. Onhan tuon kämpän kuumuuden aikaisempinakin kesinä kestänyt kuolematta, joten eiköhän siihen taas pikkuhiljaa totu. Ei kai siis pitäisi valittaa, kesä on kerran vuodessa vaan, joskus jopa harvemmin.

End of the Road

Mieli oli maassa ja elämän paino tuntui taas hartioilla, oli lähdettävä ulos tuulettumaan. Nappasin kameran matkaan ja lähdin luontoon. Jospa aurinkoinen keli ja pieni tuulenvire saisivat ajatukseni kirkastumaan.

En ehtinyt kuin muutaman metrin metsäpolun puolelle, kun käpy lensi viereeni - orava yritti kivittää minua ja rääkyi vielä perään. Luontokin tuntui olevan minua vastaan tänään. En kuitenkaan antanut oravan kiusata itseäni enempää vaan siirryin suosiolla sivummalle. Eläimiä vilisi silmieni editse kuin kaupungissa ihmisiä. Sisiliskoja, muurahaisia ja lintuja, kaikilla tuntui olevan kiire ja selvä päämäärä tekemisissään. Muurahaiset kantoivat pieniä risuja, linnut veivät ruokaa poikasilleen ja sisiliskot etsivät ravintoa. Tunsin olevani ainoa, jonka elämä oli pysähtynyt.

Jatkoin matkaani samalla ihaillen tuota eläinten tarmokkuutta, heillä ei ollut aikaa turhanpäiväisiin murehtimisiin, oli vain rakennettava kotia ja ruokittava perheensä. Olisipa ihmiselämä noin yksinkertaista. Matkani päätteeksi löysin edestäni kirjaimellisesti lopun - kuollut lintu makasi maassa. Rauhallisena, kuin olisi ollut helpottunut kohtalostaan. Ei ollut tuolla luontokappaleella enää kiire, maalliset murheet olivat hänen osaltaan ohitse. Omakin elämäni voisi katketa äkisti kuin tuon linnun lento, ajattelin.

Jäin vielä pohtimaan tuon tapahtuman merkitystä. Miksi huomasin tuon linnun ja vielä juuri kun olin taipaleeni kulkenut? Sitten se valkeni. Tämän elämänpolkuni päätteeksi tulisin kohtaamaan tuon linnun kohtalon. Ei olisi surijoita hautakummulla, vain tuntematon hautausurakoitsija laskemassa minua haudan lepoon. Olisi aika löytää uusi polku tallattavaksi, ennen kuin on liian myöhäistä.

 

Uneton Seattlessa (tai missä lienenkään)

On se kumma juttu, että aikuinen mies ei osaa nukkua. Niin yksinkertainen asia ja niin vaikeaa. Luulisi, että se on kuin polkupyörällä ajo, sitä ei vaan yksinkertaisesti voi unohtaa. Tässä on reilu viikko mennyt jo, ettei ole saanut kunnolla nukuttua ja varsinkin juuri se nukahtaminen tuntuu olevan mahdotonta. Aivotoimintaa ei tahdo saada hiljenemään mitenkään vaikka kuinka väsyttäisi. Mikähän tuohon auttaisi?

Viime yönäkään ei tullut uni silmään, ei sitten ollenkaan, aamuyöllä ehkä vähän aikaa taisin torkahtaa, siinä kaikki. Entä jos olenkin niin väsynyt, etten jaksa edes nukkua.. No huh huh, nyt alkaa juttujen taso olla pohjalla, taikka siis jos pohjalla on oltu koko ajan niin ei kai ne voi huonommaksi enää mennä.

Tulipa kaikesta huolimatta löydettyä sattumalta loistava Youtube-kanava, Chill Masters. Huikeita remix-versioita tunnetuista ja vähemmän tunnetuista kappaleista. Ainakin siis näin väsyneenä vaikuttaa hyvältä, tuskin enää hyvin nukutun yön jälkeen ;)

Tässä maistiainen, millaista kamaa sieltä löytää. Tää biisi oli täysin tuntematon itselle entuudestaan, mutta iski heti tunnelmaltaan:

Kappaleita siis on ihan The Police:lta 50 Centiin ja Red Hot Chili Peppersiltä Bob Marleyyn eli vähän kaikenlaista löytyy remixattuna edellä kuultuun tyyliin. Check it out!

#elamaasuuremmatongelmat

Onkohan muilla sitä "ongelmaa", että aina kun kuulee uuden hyvän biisin, niin sitä tulee soitettua sen jälkeen jatkuvasti. On nimittäin eilisestä lähtien tullut luukutettua tätä:

On vaan sen verran tarttuva biisi, että ei voi kun onnitella tekijää. Montahan kertaa tuota on tullu soitettua viimeisen parin päivän aikana.. en ehkä halua tietää. 

Usein siinä vaan käy sitten niin, että muutaman päivän jälkeen sitä kappaletta ei jaksa kuunnella enää ollenkaan. Myöhemmin kun taas yrittää muistella, että mikäs se yks hyvä kappale olikaan, niin ei saa enää päähänsä esittäjän tai biisin nimeä. Etsipä sitä sitten tuhansien muiden kappaleiden joukosta. Melkoisen aikaavievää, sanoisko. Ja jos ei vaan kerta kaikkiaan löydä sitä, niin ottaahan se aivoon.
 
#thatswhatshesaid #hashtag #sarcasm #stopit #idiot #okthisisnotfunnyanymore #whenwasit #never #wtfisgoingon #nobodycareswhatisay #justkidding #orami #ishouldgotobednow

Road to Nowhere

Auton ratissa tuli mieleeni, että mitä jos jatkaisinkin vain ajamista, ohi määränpääni, kohti tuntematonta. Kukaan ei olisi estämässä, sen kun vain lähtisin. Tuo ajatus jäi muhimaan päähäni ja muistutteli olemassaolostaan pitkin päivää. Mihin sitten olisin matkalla, en kai tiedä sitä itsekään. Ehkä halusin vain ajaa. Ajaa ilman päämäärää, ihailla maisemia, seurata ihmisiä askareissaan, yöpyä tienvarsilla, etsiä itseäni - elää kulkurin unelmaa.

Tuollaisen retken haluaisin toteuttaa unelmien luvatussa maassa, Yhdysvalloissa. Alle jenkkirauta ja Route 66, päälle stetson, flanellipaita ja bootsit. Ehkä vielä jotkut housutkin jalkaan ja menoksi. Kiertäisin kaikki country- ja blues-kuppilat, en siis kaukaa vaan ihan ovelta ovelle. Ehkä pääsisin jonkun vanhan blueskitaristin oppipojaksi. Aloittaisin kengänkiillottajana ja lopulta syöksisin hänet valtaistuimeltaan, valkoiselta keinutuolilta vanhan kaksikerroksisen talon terassilta. Hetkinen - nyt taisi ajatus karata väärille poluille.. Mutta kyllähän siinä varmaan niin kävisi, että sitä myös tuolle tielle jäisi, mikäpä sitä tänne pohjolan perukoille enää takaisin ajaisi.

Mistä lie tuokin unelma kumpuaa? Liikaa televisiota ja elokuvia vai sittenkin jotain muuta. Elämänmeno vaan vaikuttaa rapakon takana paljon mielekkäämmältä, rennommalta. Ehkä olen syntynyt väärään paikkaan.

Back to the reality

Eipä ollut aamulla jäljellä kuin haikea muisto eilisestä. Vettä satoi taivaan täydeltä, joten ulos ei ollut ainakaan asiaa. Liekö sää sitten vaikuttanut tämänpäiväiseen soittolistaan, mutta päivä kului edesmenneen kitaravirtuoosin, Gary Mooren, tuotantoa kuunnellessa. Tulipa itsekin otettua kitara käteen ja soiteltua vähän sitä sun tätä.

Gary Moore - The Loner. Tuota kuunnellessa huomaan, kuinka oma sieluni resonoi täysin samalla aaltopituudella näiden sävelten kanssa. Sanoisin, että tässä on yksi kaikkien aikojen kitarabiiseistä ja hyvä esimerkki siitä, ettei välttämättä tarvita sanoja tunteiden ilmaisemiseksi. Kappaleen nimikin loksahtaa kyllä täysin paikalleen, ei varmaan kukaan keksi osuvampaa nimeä biisin kuultuaan. Kai sen hienous myös korostuu, jos tuntee olevansa luonteeltaan jonkinlainen yksinäinen susi.

Jännä juttu miten tuon kitaran kanssa saakaan ajan kulumaan. Varsinkin, jos jotain uutta kappaletta opettelee, niin saattaa useampi tunti vierähtää huomaamatta.  Kuka siis mitään ihmiskontaktia kaipaakaan, kun voi kitaraakin kaulailla ;)

Pako asfalttiviidakosta

Iltapäivällä sää oli suosiollinen, joten päätin avata kalastuskauden. Virveli oli kaivettava naftaliinista ja iskettävä auton konttiin. Nelipyöräinen ratsuni kiisi ohjuksen lailla kohti maaseutua auringon häikäistessä silmiäni. Kesä on vihdoin tullut, ajattelin. Käänsin radiota kovemmalle ja kuin taikasauvan iskusta, alkoi kaiuttimista pauhata Lapkon Money for nothing.

Kalassa ollessani tuo kappale palasi mieleeni: "You pay money for nothing but there's freedom for free". Katselin ympärilläni avautuvaa luontoa ja mietin kuinka oikeassa tuo lause onkaan. Ajatuksen juoksun katkaisi kuitenkin tunne, jonka jokainen kalastaja tietää. Tätä hetkeäkö oli taas odotettu koko talvi - siimat solmussa. Olin jo valmis pilkkomaan vavan tuhannen päreiksi, mutta maltoin kuitenkin mieleni vaikka aikaa selvittelyyn tuhrautuikin. Hetken päästä koko tilanne jo huvitti, taisin todella olla hermojen tuuletuksen tarpeessa.

Ennen kotiinpaluuta söin vielä makkarat nuotion hohtaessa lämpöään kasvoilleni, ei kai tästä voi päivä paremmaksi enää muuttua. Kalat jäivät toki tälläkin kertaa kasvamaan, mutta se ei jäänyt harmittamaan, tärkeintä oli hetken pako asfalttiviidakosta.

Aamuinen korvamato

Tänään herätessä päässä soi rallatus: "Nää vuodet ollu tuulisii..." Ei ollut mitään hajua, mikä kappale oli kyseessä, mutta syvälle alitajuntaan oli näemmä iskeytynyt. Ei muuta kuin googlettelemaan ja selvisihän se, että kyseessä oli uusi JVG:n ja Pete Parkkosen kappale Tuulisii. Ilmeisesti olen jossain vaiheessa sen siis radiosta kuullut.

En tiedä soiko muilla ihmisillä päässä useinkin joku biisi, mutta mulla ainakin tuntuu jäävän kappaleet päähän repeatille. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin taitaa aika useinkin jo heti aamusta soida joku musiikki aivonystyröissä. Sitten tulee etsittyä kyseinen biisi koneelta tai youtubesta ja laitettua aamukahvit porisemaan sen tahdissa.

Olen myös huomannut, että musiikki vaikuttaa omaan mielentilaan melkoisen vahvasti. Onkohan niillä siis jonkinlainen riippuvuussuhde, että mikä musiikki päässä soi aamulla ja "kummalla jalalla" aamulla herää? Hmm... mielenkiintoista. Tästähän voisi tehdä vaikka tutkimuksen tai ainakin kiinnittää huomiota omalla kohdalla. Mitäpä jos aamuisin laittaisi soimaan jonkun oikein pirteän kappaleen niin että musiikki soisi hiljaa jo ennen kuin herätyskello soi, eikä siihen siis heräisi vaan antaisi sen vaikuttaa alitajuntaan. Olisiko kaikki tuskaiset aamuherätykset historiaa ja sitä vihdoin nousisi hyvillä mielin ylös?

Ei siis auta kuin alkaa virittelemään stereoita aikakytkimeen, mutta mikähän biisi tähän tarkoitukseen sopisi. Ehkä Sentenced - Noose, eiku...

Päivän biisi #1

Kuten sanottua, musiikki on tärkeä osa elämääni. Aion lisäillä blogiini biisejä, joita on tullut kyseisenä päivänä kuunneltua tai muuten vain on kuuntelemisen arvoisia.

Ensimmäisenä pääsee esittelyyn Shinedownin versio kappaleesta Simple Man. Siinäpä vasta elämänohjeita jokaiselle. Seuraa sydäntäsi, kuuntele sieluasi. Mikä on elämässä tärkeintä, raha vai rakkaus. Ehkä se, että päivän päätteeksi voisi olla tyytyväinen omaan elämäänsä. Ei ihan helppoa, ainakaan itselle.

Mikäpä sitten saa ihmiset tyytymättömäksi, no varmasti monikin asia. Joko ei tiedä mitä haluaa tai sitten ei ole keinoja sitä saavuttaa. Veikkaanpa, että täällä hyvinvointivaltioissa yksinäisyys ja rakkaudettomuus nousee korkealle murheiden listalla. Jossain köyhemmissä maissa taas yhteisöllisyys on lujempaa ja puolisokin ehkä löytyy, mutta raha on luonnollisesti tiukassa. Ei se tietysti takaa mitään, että jos rahaa ja rakkauttakin on niin olisi täysin tyytyväinen elämäänsä, mutta antaa se paremmat lähtökohdat kuitenkin. Terveys on tietysti ihmisen tukipilari, mutta väittäisin että sekä terveys- että rahamurheet tuntuvat pienemmiltä, jos on joku toinen jonka kanssa ne jakaa.

Pitäisi siis uskaltaa kuunnella sydäntään ja rohkaistua myös sitä seuraamaan, helppoa vai mitä ;)

The Beginning

Blogi julistettakoon avatuksi.

Tulen kirjoittelemaan tänne luultavasti ajatuksia maailmasta, elämän suurista ja pienistä kysymyksistä, musiikista ja ties mistä. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Jester - narri, nimimerkkini kertonee minusta paljon. Pilke silmäkulmassa. Lasken asiat usein leikiksi vaikka ehkä pitäisi olla tosissaan. Onko se siis myös pakokeinoni epämieluisista tilanteista? Kyllä. Voisi siis myös sanoa, että pidän narrin maskia päällä, enkä päästä ihmisiä lähelle oikeita tunteitani. Monesti käy niin, että ihmiset eivät tiedä olenko nyt tosissani vai vitsailenko, ehkä siis jutuissani onkin aina kaksi puolta.. Taidan olla myös yleisen pilkan kohde sekä sukuni että tuttujeni piirissä, niin kuin hovinarrit aikoinaan.

Mitäpä muuta. Musiikki on tärkeä osa elämääni, itsekin olen kitaraa pari vuotta soitellut. Kalastusta, liikuntaa, elokuvia, koulua. Siinä kai ne tärkeimmät. Eiköhän me näillä lähdetä liikkeelle.