Kesäterveiset

Päätin tulla näyttäytymään täällä pitkästä aikaa, koska reilusti yli kuukausi on jo kulunut edellisestä postauksestani. En ole siis hylännyt tätä blogia kokonaan, mutta kesäaikana on ollut paljon muuta tekemistä tämän koneella istumisen lisäksi. Myöskään mitään varsinaista kirjoittamisen aihetta ei ole tullut mieleeni kaiken tohinan keskellä. Tai periaatteessa olisi kai jotain ollutkin, mutta en ole nähnyt tarpeelliseksi kertoa niistä sen enempää täällä. Sen verran kai voin mainita, että jotain uusia tuulia on elämään tässä viime viikkojen aikana tullut, mikä on osaltaan pitänyt ajatukset muualla tästä blogista. Nyt kun on tullut mahdollisuus keskittyä enemmän siihen elämässä eteenpäin menemiseen niin näin olen myös pyrkinyt tekemään, toivottavasti ymmärrätte.

Mutta ei kai tässä sen kummempia jaaritteluita kuitenkaan tarvita tällä kertaa. Toivon kaikille hyvää kesän jatkoa keleistä huolimatta ja palaillaan asiaan varmaankin taas ennemmin tai myöhemmin.

Kumpi oli ensin?

Kumpi tuli ensin, musiikki vai kurjuus? Kuuntelinko pop-musiikkia, koska olin onneton, vai olinko onneton, koska kuuntelin pop-musiikkia? Jotenkin näin alkaa elokuva High Fidelity ja tuota samaa asiaa olen itsekin usein miettinyt. Musiikin vaikutus mielialaan on aihe, josta olen ajatellut kirjoittaa jo silloin, kun tämän blogin pari vuotta sitten aloitin. Jostain syystä olen kuitenkin aina siirtänyt ja siirtänyt tästä kirjoittamista aina vain eteenpäin. Nyt päätin kuitenkin ottaa härkää sarvista ja tarttua aiheeseen.

Olen itse huomannut jo aikaa sitten, ja ehkä joku muukin, jos tätä blogia on joku seurannut, että kuuntelen mielelläni hieman surumielisempää musiikkia. Muistan joskus nuorempana jonkun kaverinkin tokaisseen, että miten voit jotain tuollaista kuunnella, kun soittolistassa tuli vuoroon joku "hieman" masentavampi kappale. Myös joku entinen työkaveri naureskeli päin naamaa, kun kuuntelin työajalla jotain Jarkko Martikaisen surullista itkuvirttä. Joten ilmiselvästikään kaikki ihmiset eivät ole tuollaisen surumielisen musiikin ystäviä. No se olkoon heidän häpeänsä, jos eivät osaa nauttia joskus tunteikkaammasta musiikista.

Olen myös huomannut, että joissain persoonallisuustesteissäkin kysytään, vaikuttaako musiikki sinuun voimakkaasti. En tiedä, mitä tuolla kysymyksellä sitten persoonallisuudesta selviää, mutta ilmeisesti jotain tärkeää, kun se noissa kysymyssarjoissa aina toistuu. Itse tosiaan tunnen musiikin vaikutuksen helpostikin omaan mielenlaatuuni ja olen miettinyt, voisiko pelkällä tietynlaisella musiikilla saada pidettyä itsensä paremmassa henkisessä tikissä. Mutta sitten muistan ne lukuisat samettisen utuiset musiikkikappaleet, joita kuunnellessa mieli pääsee aivan toisiin ulottuvuuksiin ja hylkään tuon kokeilun alkuunsa.

Toisinaan taas sellainen hyvin energinen kappale piristää vähintään kymmenen energiajuomatölkin voimalla ja fiilis on kuin olisi voittanut juuri olympiakultaa. Yleensä sitä sitten kuunteleekin pitkään aina samantyylistä musiikkia, mutta jotenkin se melankolinen putki jää helpommin päälle ainakin itselleni. Katkaisuhoitoa tarjolle siis tähänkin ongelmaan. No olipa huono vitsi.

Mikä sitten saa valitsemaan minkäkin biisin tiettyyn hetkeen? Yleisesti ottaen laitan sellaista musiikkia soimaan, mikä on päivän fiilis, ja näin ruokin lisää tuota samaa tunnetilaa. Tämä siis todistaisi ensimmäisen väitteen todeksi. Mutta. Tänäänkin esimerkiksi oli ihan hyvä päivä aamusta alkaen ja sitten huomasin soittolistalla jotain sellaista, mikä oli vaan niin hyvää, että se oli pakko laittaa soimaan. Siitä lähti taas sellainen kierre, että tuota hieman synkempää ja surullisempaa musiikkia tuli kuunneltua pitkin päivää. Jossain vaiheessa sitten huomasin, että aamun fiilis oli muuttunut ennemminkin melankoliaksi. Tämä puolestaan todistaisi myös tuon jälkimmäisen väitteen todeksi. Ei siis kai voi sanoa kumpi oli todellisuudessa ensin, musiikki vai kurjuus, mutta käsi kädessä ne joka tapauksessa kulkevat.

En tietenkään tarkoita myöskään, että tuota surumielistä musiikkia ei tulisi kuunnella ja siitä olisi päästävä täysin eroon. Eihän ihmiselämä ole muutenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista, miksi musiikin sitten pitäisi olla pelkästään sellaista. Tykkään myös itse välillä ihan piehtaroida melankoliassa ja se tekee pieninä annoksina ihan hyvää. Ehkä siinä menee kuitenkin joku raja, jos huomaa jääneensä sellaiseen noidankehään, jossa musiikki ylläpitää tuota olotilaa tarpeettoman kauan. Se taas saattaa johtaa ajatusten sukeltamisen liiankin syviin vesiin.

Mitä tästä kaikesta siis opimme? Ehkä sen, että toisiin musiikki vaikuttaa voimakkaammin kuin toisiin ja kaikki eivät uppoudu siten yhtä syvälle biisien tunnetiloihin. Meidän, joihin se voimakkaasti vaikuttaa, olisi kai syytä tuo asia myös jollain tavalla tiedostaa ja tarkkailla omia tottumuksia tunnetilojen ruokkimisessa. Itselläni ainakin tuntuu olevan usein vaikeaa keskeyttää sellainen pidempään jatkunut omissa ajatuksissa haahuilu, ehkä olen jotenkin jopa riippuvainen tuosta. Jos olisi tarpeeksi vahva henkisesti, voisi yrittää enemmän muuttaa omaa tunnetilaa tuolloin musiikkivalintojen avulla ja kuunnella ehkä jotain muutakin kuin tuota melankolisempaa musiikkia, joka pitää helposti otteessaan.

Mutta koska en ole, on saatava taas seuraava fiksi: tällä kertaa yksi upeimmista melodisen death metallin teoksista, Omnium Gatherum - The Unknowing.

Vuodet vierii, minä en

Mieleeni tuli eräänä iltana nukkumaan käydessä, että olenko tosiaan pitänyt tätä blogia jo kaksi vuotta. Hetken aikaa epäilin omaa muistiani, koska en saattanut uskoa ajan menneen näin hujauksessa. Nyt sitten muistin käydä asian tarkastamassa - ja kyllä - ensimmäisestä postauksesta on jo yli kaksi vuotta aikaa. Mihin nuokin vuodet oikein katosivat?

Olen ollut jonkinlaisessa pysähtyneessä tilassa jo kauan. Tilassa, jossa aika ympärilläni etenee huimaa vauhtia, mutta itse en kulje sen mukana. Huomaan tuon ajan kulun muita ihmisiä seuraamalla, samalla kuitenkin oma elämäni polkee paikoillaan, enkä tunnu saavan siitä mitään otetta. Jos elämääni pitäisi kuvailla yhdellä valokuvalla, olisi se varmsti sellainen pitkällä valotusajalla otettu kuva, jossa istun yksin illalla kaupungin laidalla puiston penkillä, muiden ihmisten jättäessä jälkeensä vain yhtenäisen kirkaan viivan kaduille. Sellaiseksi itse kuvailisin tätä tunnetta.

Huomaan jääväni helposti lepäämään laakereilleni, jos vähänkään ote herkeää. Hetken aikaa jaksaa yleensä yrittää ryhdistäytyä, mutta kohta huomaa taas päästäneen itsensä repsahtamaan. Olen kai luonteeltanikin liian mukavuudenhaluinen (ja laiska), jotta saisin itseni pysymään liikkeessä. Jonkun toisen tulisi piiskata vauhtia vieressäni taukoamatta. Olin kai kouluaikoinakin samanlainen: suurin osa aineista meni melko lonkalta ja sain hyviä numeroita tekemättä juuri mitään niiden eteen, mutta jos joku ei luonnistunutkaan ihan vain omalla painollaan vaan olisi vaatinut jopa kotitehtävien tekoa tai muutakin opiskelua, niin en ollut valmis tekemään mitään sen eteen. Kokeisiin tuli tietysti jonkin verran luettua, mutta muuten en juuri kirjoihin koskenut.

Stressinsietokykynikin on ollut aina melkolailla nollassa. Lisäksi jos joutuu ponnistelemaan jonkun asian eteen, eikä se ns. tipahda eteeni taivaalta, huomaan verenpaineeni nousevan jo pelkästä ajatuksesta (ehkä hieman liioiteltuna). En kyllä osaa sanoa, miten tuollaistakaan asiaa voisi lähteä korjaamaan. Tai voiko sitä edes korjata vai onko se joku synnynnäinen ominaisuus, luonteenlaatu, jota ei muuksi muuta vaikka yrittäisi. Pitäisi kuitenkin kai pyrkiä pysymään skarppina ja tiedostamaan koko ajan se, ettei vain anna yhtään ylimääräistä siimaa omalle perusluonteelleen. Se onkin vain helpommin sanottu kuin toteutettu, koska niin fyysiset kuin henkisetkin probleemat lannistavat yleensä melko nopeasti, kun jonkinlaiseen alkuun on päässyt.

Mutta se siitä, piti kai päästää taas vähän omia ajatuksia ulos, jotta voisi keskittyä seuraaviin mieltä askarruttaviin asioihin. Tällä kertaa musiikillisesta osuudesta vastaa itseoikeutetusti juuri edesmennyt Chris Cornell, jota on tullut kuunneltua tässä reilun viikon aikana lähes taukoamatta.

Otsasuoni pullottaa

Havahduin tänään siihen, etten ole taas moneen viikkoon tehnyt mitään kuntoni hyväksi. Tuntuu, että aina kun pääsee jonkinlaiseen rytmiin tuon kuntoilun kanssa, tulee jotain ongelmia, jonka takia putki keskeytyy. Viimeksi, kun olin taas päässyt hyvään vauhtiin, iski flunssa ja päälle vielä selkäjumit. Tuon perään vielä kaikenlaista muuta hässäkkää ja siitä onkin sitten taas vaikea saada itseään liikkeelle. No mitä sitten tänään tein asialle, kun tuo tuli mieleeni - en mitään. Jalat tuntuivat jo valmiiksi betonilta ja ei vaan huvittanut tehdä yhtään mitään kuntoiluun liittyvää.

Olen myös huomannut olevani hyvin stressaantunut. Vähän kaikki tuntuu käyvän hermoille ja vain yksin omassa rauhassa oleskelu on tuntunut jotenkin helpottavalta. Tästä syystä olen yrittänytkin vältellä ihmisiä parhaani mukaan ja homehtunut paljon neljän seinän sisällä. Olen mm. yrittänyt lukea kirjaa, jonka aloitin jo pari kuukautta sitten, kuunnellut musiikkia, pelannut tietokoneella ja katsellut ChristopherOddin mukaansatempaavia pelivideoita youtubesta. Kyllä, katselen toisinaan muiden pelaamista vaikka se ehkä tylsältä kuulostaakin. Ehkä tuo on jotain perua lapsuudesta, jolloin katselin usein isoveljeni pelaamista viereiseltä tuolilta.

Tällaisina aikoina aina tuntuu, että pitäisi lähteä toiselle puolelle maapalloa rauhoittumaan joksikin aikaa. Niin, ettei olisi yhteydessä keneenkään ja vain lepuuttaisi aivojaan jossain palmupuun alla. En tiedä, onko yleisesti ottaen ihan normaalia saada tällaisia "kohtauksia", jolloin vain haluaisi eristäytyä muulta maailmalta, mutta meikäläiselle se on melko tavanomaista. Toisinaan myös ajattelen, että elämä olisi paljon helpompaa, huolettomampaa, jos olisin tässä maailmassa täysin omillani. Ei olisi kavereita, ei sukulaisia, ei ketään kenestä tarvitsisi huolehtia tai jotka välillä koettelevat hermojani. En tietenkään oikeasti voisi hylätä lähimmäisiäini ja hyviä hetkiä heidän kanssaan, mutta ajattelen silti välillä, millaista elämä olisi, jos tuo kaikki olisi toisin.

Mikäpä muukaan sitten auttaa matkaamaan edes mielikuvituksissa johonkin kauas kuin Kings of Leon. En ollut jostain syystä huomannutkaan, että heiltä oli tullut joskus viime vuoden puolella uusi levy kauppoihin. No tuota oli sitten kuunneltava, ja kuunneltava uudestaankin, koska jälleen kerran tuo sama musiikillinen äänimaailma jaksoi kuljettaa ajatukseni muille maille vierahille.

Unia

Olen ihmetellyt sitä, miksi olen nähnyt viimeisen kolmen kuukauden aikana joka yö jotain unta. Yleisesti ottaen se on ihan hauskaakin, että on aamulla jotain ihmeteltävää, mutta toisinaan yön aikana on nähnyt jotain sellaista, mikä jää kalvamaan mieltä koko päiväksi. Voit kuvitella varmaan itsekin, että uneksit jostain, jota olet eniten toivonut ja vihdoin tuo toive olisi toteutumassa, olet onnesi kukkuloilla, kunnes havahdut ja ymmärrät nähneesi vain unta. Näin niistä kauniistakin unista tulee lopulta painajaisia, jotka jäävät kummittelemaan ja pilaamaan päiväsi.

Eräs yö näin myös ns. selkounen, ja voin sanoa, että tuo oli kyllä aikamoinen kokemus. Olen mielestäni joskus aiemminkin nähnyt unta, jossa olen kesken kaiken ymmärtänyt olevani unessa, mutta tällä kertaa kokemus oli kyllä aivan toisenlainen ja pystyin jopa osittain vaikuttamaan siihen, mitä unessa tapahtui. Itse unen sisältöön en mene sen enempää, koska aihe oli hyvin henkilökohtainen, mutta erikoista kyllä mihin kaikkeen ihmismieli pystyykään.

Tästä tulikin sitten mieleeni, että olisiko parempi, jos voisikin elää siellä unimaailmassa koko elämänsä. Voisi rakentaa itselleen mieleisensä maailman, olla sellainen henkilö kuin haluaa, tehdä asioita joista tykkää, elää unelmaansa. Olisiko se parempi vaihtoehto, kuin elää tätä oikeaa elämää pettymyksestä toiseen, vuodesta toiseen. Olisiko se parempi vaihtoehto, vaikka tietäisit, ettei tuo olisikaan totta vaan omaa kuvitelmaa.

Toisaalta miltähän maailma sitten oikein tuntuisi, jos kaikki menisi aina niin kuin itse haluaa. Olisko se yhtä juhlaa päivästä toiseen vai tuntuisiko kohta mikään enää miltään. Voisiko tulla jossain vaiheessa sellainen tunne, että haluaisi kuitenkin takaisin tähän oikeaan maailmaan, isompien ja pienempien haasteiden pariin. Mieluummin tietysti pienempien.

Sitäkin voisi tietysti miettiä, että mikä sitten estää tekemästä tästä elämästä sellaista unelmaa, jossa olisi hyvä elää. Täällä ei toki kaikki ole omassa päätäntävallassa, mutta miksi en voisi olla sellainen ihminen kuin haluaisin, tehdä asioita joista pidän jne. Eihän sitä kukaan muu estä kuin minä itse. Minun itse on tempaistava irti nuo kahleet tyrmän seinästä, kaadettava vuosien aikana kohonneet muurit ympäriltäni, päästettävä itseni vapaaksi. Vasta tuon jälkeen voin oikeasti alkaa tavoittelemaan sitä unelmaa, jonka olen välillä haudannut Mariaanien hautaakin syvemmälle ja toisinaan päästänyt taivaalle kuin heliumpallon sormieni välistä.

Kotitehtävä

Aloin eräs kaunis päivä selaamaan bändejä siinä mielessä, että kuuntelen jotain sellaista, jota en ole pitkään aikaan kuunnellut. Mikähän siinä onkin, että jotkut bändit tai biisit unohtuvat ja hukkuvat sinne muiden sekaan niin, että voi mennä vuosiakin, ettei niihin koske kertaakaan. Toki niiden olemassaolon huomaa, kun soittolistaa selaa, mutta jostain syystä niitä ei vaan tule kuunneltua.

Viime viikkojen hengessä olen edelleen kuunnellut lähes pelkästään heviä, jos nyt kategorisoisi kaiken tuon yleisnimityksen alle. Suurimmat "löydöt" olivat, yllätys yllätys, Ruotsista tulevat Sonic Syndicate ja Machinae Supremacy. Ja miten hyvältä nuo kuulostivatkaan pitkän ajan jälkeen. Varmasti vähintään vuosi on vierähtänyt siitä, kun viimeksi olin noita kuunnellut, luultavasti kauemminkin. Ja varmaan kymmenisen vuotta on siitä, kun noita ensimmäistä kertaa kuuntelin.

Ja koska olen huomannut, että sitä tunnetta on vaikea sanoin kuvailla, kun kuuntelee pitkästä aikaa jotain bändiä tai biisiä vuosien takaa, niin saatte tällä kertaa kotiläksyjä. Eikä aleta yhtään kiemurtelemaan siellä kotikoneilla, ei ole nimittäin kovin paha nakki. Etsi siis joku bändi, mitä et ole kuunnellut vähintään vuoteen ja anna musiikin tehdä tehtävänsä. Tietysti tässä kohtaa on parempi, jos valitsee sellaisen bändin, mikä ei suoranaisesti yhdisty ainakaan mihinkään hirveän surulliseen hetkeen elämässä.

Sitten vain nupit kaakkoon ja vaikka sohvalle makoilemaan. Itselläni tosin on kuntoilupäivä, joten teen parhaillaan etunojapunnerruksia em. bändien tuplabasarien tahtiin. Ja levyt on kaiken lisäksi jo toista kertaa soimassa parin päivän sisään, joten ei tarvitse enää niin paljon keskittyä siihen nostalgiatrippailuun.

Paniikki iskee

Tässä kevään korvilla on iskenyt jonkinmoinen paniikki. Yht'äkkiä heräsin taas tähän todellisuuteen, elämän kiertokulkuun. Silmäni avautuivat sille, kuinka isovanhempani alkavat olla yksi kerrallaan tiensä päässä, osa siirtynytkin jo ajasta ikuisuuteen. Vanhemmat puolestaan ovat lähestymässä vääjäämättä eläkeikää ja minun kuuluisi olla se, joka jatkaa tätä ikiaikaista viestijuoksua. Pahoin vain pelkään, että juoksen ankkuriosuutta omalla kohdallani. Tai siltä se ainakin tällä hetkellä näyttää.

Myös muut ihmiset tuntuvat katsovan hieman vinoon heitä, jotka ovat vielä "vanhoilla päivillään" yksineläjiä. Kai sitä jotenkin tuntee olonsa aika pettyneeksi, jos huomaa olevansa yksi noista poikamiehistä. You had one job! - kuten yleinen huudahduskin sanoo. Jos ihmisellä yleisesti ottaen ajatellaan olevan se yksi tehtävä, löytää puoliso ja ehkä vielä siirtää sitä viestikapulaa seuraavalle polvelle, ja siinä ilman hyväksyttävää syytä epäonnistuu, niin ei kai sitä voi oikein itseään selkään hirveästi taputella. Mutta millähän koulutunnilla opetettiin, kuinka olla ihminen? Taisin nimittäin haaveilla sen(kin) tunnin ohi. Tai ehkä sitä ei missään tunnilla opetettu vaan sen olisi oppinut elämällä silloin tuntien välissä. Joka tapauksessa tiimalasissa alkaa hiekanmurut vajota uhkaavasti, eikä tuota aikaa todellakaan ole enää paljoa hukattavaksi. Vuodet tuntuvat vierivän nykyään niin nopeasti, ettei perässä pysy.

Onkohan se tämä kevät, mikä on saanut taas ajatukset tikittämään, mutta tuntuu että joka puolella pyörii lapsiperheitä. Kaikki heistä vielä suunnileen omaa ikäluokkaa ja jopa nuorempia. Noita katsellessa tulee itsellenikin halu saada kokea jotain tuollaista, jonain päivänä. Se vain tuntuu olevan liikaa pyydetty.

Olen kuitenkin havainnut, että tuo paniikin poikanen on myös antanut jotain pientä lisävirtaa, mikä ajaa toivottavasti minua eteenpäin myös elämässä. Aiemmin olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin, mutta jospa sitä vielä antaisi itselleen mahdollisuuden. Ja vaikka välillä se omassa itsesäälissä rypeminen tuntuu parhaalta mahdolliselta tavalta viettää aikaa, ei se loppupelissä taida ainakaan auttaa, jos haluaa elämältä muutakin. Onhan sitä loppuelämä sitten aikaa märehtiä omassa epäonnistumisessaan, mutta ei kai kuitenkaan ihan vielä.

Paluu hevi-osastolle

Jotain kautta päädyin pari päivää sitten taas hevi-osastolle. Enkä puhu nyt kaupan hedelmä-vihannes-osastosta vaan tuosta musiikin kuninkuusluokasta eli heavy metallista ja tarkemmin sanottuna vielä power metallista. Aloin sitten muistella, että tuo oli se ensimmäinen musiikkilaji, jota aloin nuorempana kuunnella. Olen varmaan täällä joskus maininnutkin, että Stratovarius oli se ensimmäinen bändi jota aloin ihan enemmänkin kuuntelemaan jo joskus ala-asteella. Muistan myös, kuinka joskus ala-asteen musiikkitunnille sai tuoda omaa musiikkia, jota sitten yhdessä kuuntelimme. Itsehän tietenkin toin c-kasetille (kyllä, luit oikein) nauhoitettua Stratovariusta, tosin biisistä ei ole enää täyttä varmuutta.

Lukiossa sama meno jatkui ja muistan vieneeni musiikkitunnille "levyraatiin" Hammerfallin Renegade -biisin - tällä kertaa jo cd-formaatissa. Tuo biisi voitti (tottakai) tuon levyraadin, muistaakseni vielä selvin numeroin. Noina musiikillisen heräämisen aikoina ala-asteelta tuonne lukioon saakka tuollainen tykityshevi oli sitä parasta mitä kuvitella saattoi. Jo mainittujen lisäksi tulee mieleen ainakin Sonata Arctica, Nightwish, Helloween ja Edguy, mitä tuli kuunneltua usein. Toki jo yläasteelta lähtien tuli kuunneltua muutakin musiikkia ja nykyään olenkin lähes kaikkiruokainen, kuten olette voineet huomatakin. Jotenkin kuitenkin vieläkin tuo paluu juurille aina silloin tällöin saa aivot euforian partaalle. Ei kai se tietysti ole ihmekään, jos kuuntelee biisejä joita on ensimmäisen kerran luukuttanut jopa 20 vuotta sitten. On kuitenkin todettava, että mainituista bändeistä ei ole tullut seurattua näihin päiviin saakka kuin suomalaisia, jostain syystä. Ehkä siis pitäisi tutustua myös siihen uudenpaan tuotantoon.

Tästä päädyinkin sitten jonkun aasinsillan kautta miettimään, että mitenhän musiikki on alunperin saanut alkunsa ja onko esimerkiksi kaikissa eristyneissäkin heimoissa jonkinlaista musiikillista kulttuuria. Tai syntyisikö musiikki uudestaan joka kerta, jos vaikka näin hypoteettisesti tulevaisuudessa valtio x lähettää siirtokunnan Marsiin, eikä tuolla lapsille koskaan soitettaisi musiikkia. Kauankohan menisi, että ensimmäinen mars-mönkijätallibändi olisi syntynyt? Tai minkälaista ylipäätään tulisi musiikki tuolla olemaan. Toistaisiko musiikin kehitys suunnilleen samaa kaavaa kuin täällä, jos oletetaan, että tarpeita soittimien tekoon olisi saatavilla. Tuskinpa kuitenkaan, jos ihmiskunnan ei tarvitse käydä siellä samoja kasvukipuja kuin täällä on historian aikana käyty. Mutta joka tapauksessa mielenkiintoista miettiä tälläisia asioita, ainakin omasta mielestäni.

Tuohon liittyen tuli myös mieleeni, että vieläkö ylipäätään on tullut uusia musiikkilajeja maailmaan. Kaikki rockit, räpit ja hevit ym. on kehitelty vuosikymmenet sitten, mutta onko jotain täysin uutta musiikkityyliä tullut aikoihin. Tietysti tyylit kehittyvät ja tulee ns. alalajeja, mutta olisi kyllä hauska kuunnella, miltä musiikki kuullostaa vaikka sadan tai tuhannen vuoden päästä. Vieläkö samat rollarit ja pomot jaksaa kiertää maailmaa vai tuleeko musiikki kenties robottien tekemänä suoraan aivoimplanttiin.

Yksi asia on kuitekin varmaa: Vaikka Marsin ruokakaupoissa ei olisi hevi-osastoa, musiikkikaupoista se varmasti löytyisi.

NeighbourHOOD

Voiko olla mukavampaa tapaa viettää yö kuin kuunnella musiikkia stereoista huudatettuna? Varsinkin, kun itse makaa sängyn pohjalla ja kuuntelee tuota jympytystä naapurin seinän läpi. Onneksi ei tällä kertaa sentään ollut aivan seinänaapuri kyseessä, mutta riittävän kovaa tuo möykkä silti omaan kämppään kantautui.

Itse kun yrittää aina ottaa huomioon muutkin ihmiset, niin on vaikea ymmärtää tuollaista käytöstä aikuisilta ihmisiltä. Vanha totuushan sen jo toki sanoo, että promillet kun nousee niin volyymikin nousee, mutta kaikesta huolimatta, jos vielä sen verran päässä jotain liikkuu, että tietää asuvansa kerrostalossa tai miksei rivitalossakin, niin luulisi tajuavan myös ettei sitä musiikkia huudateta 04 asti aamulla ja jatketa sitten 07 aikaan uudestaan. Tuon lisäksi sitten vielä päästellään jotain eläimellisiä äännähdyksiä parvekkeelta, mitkä kuuluvat varmaan satojen metrien päähän yöaikaan.

Pitää ilmeisesti kyhäillä joku kansalaisaloite, että stereoihin ja miksei tietokoneeseenkin pitäisi asentaa alkolukko, niin ihmiset saisivat nukkua yönsä rauhassa. Tuon lisäksi voisi olla hyvä sellainen äänenvoimakkuuteen reagoiva sähkökaulapanta, mikä pitäisi asentaa kaulan ympärille ennen kuin sitä alkoa aletaan kittaamaan. Kansalaisaloite ei varmasti läpi menisi, mutta kunhan pääsen diktaattoriksi niin nuo olkoon ensimmäiset määrätyt lakipykälät.

Toisaalta ehkä olen vain tottunut liian hyvään, kun ei ole vähään aikaan taas tässä rapussa mitään isompia ongelmia ollut. Pihapiirin muissa rapuissa tuntuu olevan sitten enemmänkin sitä rosvo ja poliisi -leikkiä. Joten kaiken kaikkiaan vähällä olen kai vielä päässyt, mutta kyllä se yöunien menettäminen turhan örvellyksen takia laittaa silti pinnan kireäksi.

Onhan se tietysti jokseenkin surullistakin, että jotkut ihmiset ovat kuusikymppisinä elämäntapajuoppoja ja pilanneet elämänsä, mutta luulevatko he olevan oikeutettuja sitten pilaamaan myös muiden ihmisten elämän. No kai se on kuitenkin vain ajattelemattomuutta ja itsekkyyttä. Millään muullahan ei ole väliä, kunhan itse saa jotain iloa irti kurjasta elämästään, ei vaikka samalla pilaisikin ympärillä olevien ihmisten päivän. Sitä kai se maailman meno nykypäivänä on.

Penkkimurheiluu

Sormeni ovat syyhynneet jostain syystä tänään siihen malliin, että tekisi mieli kirjoittaa jotain taas tänne. Tuskin mitään suurta ja mullistavaa asiaa tulet löytämään tästä tekstistä, mutta toisaalta se taitaa olla kyllä enemmän sääntö kuin poikkeus tässäkin blogissa. Edelliseen tekstiin jollain tavalla liittyen voisin sanoa, että tein uuden excel-taulukon niille biiseille, joita olen tänne blogiini joskus upottanut. Huomasin nimittäin, että pääni ei ole siinä terässä, että muistaisin kaikki jo kertaalleen soitetut kappaleet. En mielelläni nimittäin halua, että sama biisi olisi useampaan kertaan täällä esille nostettuna, joten tuolta listalta löydän helposti käytetyt kappaleet. Enkä jaksa myöskään alkaa selailemaan blogia läpi joka kerta, kun/jos jonkun tekstin tänne kirjoitan.

Mitäs muuta. Tänään aloin suihkussa miettimään, mikä on sellainen asia elämässä, mitä odotan, mistä tulen iloiseksi tai sanoisinko tyytyväiseksi siitä, että olen täällä maan päällä. Ensimmäisenä mieleeni tuli juurikin musiikki, joku loistavasti kyhätty biisi, jota kuuntelemalla pystyy uppoutumaan täysin siihen hetkeen ja tunnetilaan oli se sitten millainen tahansa. Seuraavaa aihetta musiikin lisäksi en ihan heti keksinytkään. Toki niitäkin on tietysti, mutta hätkähdin ihan tuon lämpimän suihkun alla seistessäni, että melkoisen naurettavalta tuokin kyllä kuulostaa.

Hetken päästä kuitenkin muistin nauttineeni viime viikkojen aikana mm. penkkiurheilusta, olihan nyt ollut menossa sekä ampumahiihdon että alppihiihdon mm-kisat. Tulevalla viikolla starttaisi vielä Lahden mm-hiihdot, joten seurattavaa olisi vielä edessäpäinkin. Mietin kuitenkin, voiko tuota seuraamista sittenkään kutsua nauttimiseksi, jos kisojen jälkeen on entistä masentuneempi. Ehkä se onkin lähempänä penkkimurheilua, ainakin jos meinaa suomalaisia kannustaa. No vitsi vitsi, en nyt kuitenkaan ihan tosissani ole (kuten eivät taida olla suomalaiset urheilijatkaan).

636

En tiedä onko muilla sellaista tapaa, että ottaa ylös hyviä biisejä joita päivän aikana on ehkä jostain sattunut kuulemaan, mutta itsehän olen merkkaillut jo vuosien ajan näitä kappaleita muistiin. Aiemmin kirjoittelin aina johonkin paperilappuselle, jos olin sattunut radiosta tai vaikka elokuvasta bongaamaan jonkun biisin, jota olisi pakko kuunnella myös myöhemmin. Näitä epämääräisiä paperinpalasia alkoi sitten olemaan niin paljon, että oli pakko siirtyä vähän edistyksellisempään järjestelmään. Varmaan vuosi sitten tuli siirrettyä noihin lappuihin kirjoitetut biisit tietokoneelle Excelillä ja nykyään siis lisäilen tuohon samaan listaan lähes päivittäin uusia kappaleita.

Tänään aloin jostain syystä käymään noita biisejä läpi ja kuuntelin niitä varmaan useamman tunnin youtubesta. Listalla näytti olevan tällä hetkellä 636 biisiä, joten ei niitä kaikkia ihan hetkessä kyllä läpi kuunnella. Olen tuolta listalta kyllä poistanut jo aiemmin lukuisia kappaleita, jos olen tullut järkiini huomattuani, että jotain biisiä on tullut kuunneltua ilmeisen vakavassa mielenhäiriössä eikä sitä todellisuudessa pysty kuuntelemaan toista kertaa.

No, mitähän unohdettuja aarteita sieltä listan syövereistä sitten löytyikään. Montakin hyvää ja useasta eri musiikkityylistä, mutta koska on taas menossa sellainen suht melankolisen musiikin kausi itselläni (tai onko se enää mikään kausi, jos suurin osa kuuntelemastani musiikista tuota nykyään on) niin kuuntelin lähinnä tuohon tunnetilaan sopivaa musiikkia. Oli myös mielenkiintoista mennä mielessään ajassa taaksepäin johonkin tiettyyn hetkeen, jolloin olin johonkin kappaleeseen törmännyt. Mielenkiintoista, mutta ei välttämättä aina niin mukavaa.

Jos tähän nyt jonkun noista biiseistä laittaisi päätteeksi, niin olkoon se vaikka tällä kertaa tällaista tukkahevirokkiballadipaatosta parin vuosikymmenen takaa:

Kukkuu, onko ketään kotona?

Tiedättekö sen tunteen, kun eksyy omiin ajatuksiinsa, eikä niistä tunnu pääsevän eroon hetkeksikään koko valveillaoloaikana? Myös unet ovat tuntuneet varsin vilkkailta, joten aivotoiminta ei ole tainnut lähiaikoina saada hirveästi lepoa. Viime aikoina olen syystä tai toisesta pohdiskellut hyvinkin syvällisiä aiheita niin omaan kuin ylipäätään ihmisten elämään liittyen. Olen mietiskellyt elämän jonkinlaista absurdiutta sekä sitä, mitä minä, me, täällä oikeastaan teemme. Olen pohtinut, miten ihmisen tulisi elää ja kuinka jokainen kai yrittää parhaansa, mutta se paras ei vaan koskaan riitä. Riitä mihin, mihin minkä pitäisi riittää? Olen ollut kuin järvessä, josta on irroitettu tulppa pohjasta. Maailma, elämä, pyörii ympärilläni utuisena, kun imeydyn pyörteen mukana kohti pohjalla ammottavaa aukkoa. Liian nopeasti. Yhdenkään puun oksa ei ylety tänne asti, jotta saisin siitä kiinni ja pelastautuisin.

Edellinen viikko vierähti siinäkin mielessä omituisesti, että jostain syystä musiikin kuuntelu jäi hyvin vähälle. Joskus on aiemminkin ollut sellaisia aikoja, jolloin ei päivänä-kahtena ole jaksanut musiikin kuuntelu juuri kiinnostaa, mutta nyt koko viikko vierähti jotenkin niin, ettei päivisin tullut kuunneltua kuin ihan yksittäisiä kappaleita. En oikeastaan tiedä, mistä tuo johtuu. Olinko vain uppoutunut johonkin ajatuksiini niin täysin, että musiikki olisi vain häirinnyt tuota mietiskelyä. Vaikea sanoa. Olen ollut myös aloittavinani useitakin eri blogi-tekstejä tässä parin viikon aikana, mutta aina jostain syystä ne ovat jääneet kesken ja julkaisematta. En kai ole jaksanut paneutua mihinkään aiheeseen ja toisinaan tuntuu melkoisen turhalta mitään edes julkaista.

Myös tätä omaa elämää on tullut pyöriteltyä päässä ihan kiitettävästi. Ja mitäpä tuosta seuraa muuta kuin lisää ahdistusta. Tälläkin hetkellä tunnen jokaisen sydämenlyönnin rinnassani tai oikeastaan koko kehossani valtavina moukariniskuina. Sydänkin siis käy taas ylikierroksilla pään lisäksi. Eniten on ehkä mietityttänyt se, kuinka huomaa oman elämänsä valuvan täysin hukkaan, eikä osaa tehdä asialle kuitenkaan yhtään mitään. Eikä myöskään ole näköpiirissä mitään, mikä voisi olla avuksi tähän tilanteeseen. Sitä vain polkee paikallaan vajoten lentohiekkaan.

Ja miksi ihmeessä tällaisia asioita pitää sitten kerta toisensa jälkeen alkaa mietiskelemään. Luulenko toisiaan, että minä olen se joka ratkaisee elämän tarkoituksen tai löydän vastauksen muihin perimmäisiin kysymyksiin, kun en tunnu osaavan edes elää omaa elämääni niin kuin ihmisen kuuluisi.

Ei pitäisi ajatella. Osaisipa elää ja olla vain.

Hetki

Istun pilkkijakkaralla ja katson kaukaisuuteen. Taivas ja maa, yhtä ja samaa harmaanvalkoiseen taittuvaa sävyä. Horisontissa näkyy vain tummempi viiva siinä kohtaa, jossa taivas muuttuu jääksi tai päinvastoin. Tuona hetkenä ajattelen näyn olevan kuin linnunmunan sisällä, kun poikanen on kuoriutumassa. Ensimmäinen halkeama näkyy tummana viivana, muuten vaaleassa kuoressa. Aika tuntuu pysähtyneen ja vielä hetken saisin olla rauhassa muulta maailmalta.

Muita ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla. Rannalla tönöttävät mökit ovat autioita. Talviteloilla. Kaksi korppia raakkuu takanani puiden latvoissa. Tuijotan välillä pilkkionkea, välillä taivaanrantaa. Vedän syvään henkeä. Näky saa suupieliini pienen hymynkareen. Vain jossain tuon munankuoren takana humisevat autojen äänet estävät minua vaipumasta täydelliseen seesteisyyteen.

Päässani alkaa soida Kent. Luultavasti siksi, että sain vihdoin aikaiseksi tutustua tuohonkin bändiin. Nousen pystyyn ja kaadan kuumaa kahvia termospullosta kuppiin ja kupista suuhuni. Lämmittävän tunteen myötä päätän kairata vielä muutaman reiän jäähän. Kalaa ei tule, mutta en oikeastaan sitä lähtenyt pyytämäänkään. Tälläkin kertaa tavoitteena oli täysin toisenlaiset saaliit. Lopulta huokaisen haikeasti ja myönnän itselleni, että olisi aika taas palata arkeen. Lähden ajamaan kohti tuota tummaa kuoren halkeamaa.

Kotiin palattuani mietin, ajattelenko asiaa väärin päin. Onko kuoren sisällä oikeasti pimeää ja valo alkaa sarastaa vasta, kun se halkeaa?

Wakey Wakey!

Herään kesken unien kovaan janoon. Tai en tiedä onko se juuri tuo jano, mihin herään, mutta se on ensimmäisenä mielessä, kun tulen tajunnan rajamaille. Ojennan käteni totutusti yöpöydälleni, jossa joka yö pidän isoa lasillista vettä juuri tällaisia tilanteita varten. Pimeydessä yritän haroa käsilläni yöpöytää, mutta en löydä etsimääni. No ei kai tuo aivan ensimmäinen kerta ole, että olen unohtanut vesilasin johonkin muualle, mutta harvinaista sen sanoisin silti olevan.

Kämppä on edelleen pimeämpi kuin musta aukko, kun lähden metsästämään vesilasia muualta. Ensimmäisenä suuntaan sisäisen kompassini turvin keittiöön, raotan hieman jääkaapin ovea nähdäkseni paremmin, mutta ei. Lasia ei näy keittiössäkään. Lyön jääkaapin oven kiinni ja jatkan matkaa. Haparoivin askelin jatkan kohti tietokonepöytää ja alan haravoimaan sitä käsilläni järjestelmällisesti. Olenkohan oikeasti mustan aukon kyljessä ja tuo lasi oli ensimmäinen esine, jonka se imaisi sisäänsä. Samassa tunnen liukkaan lasipinnan kämmenselälläni, sydän ottaa ylimääräisen lyönnin, mutten pysty enää pysäyttämään käteni liikettä. Lasi kaatuu kolahtaen pöydälle ja kuulen kuinka vesi alkaa lorista pöydän ja seinän välistä lattialle. Et voi olla tosissasi, huudan päässäni lasille, itselleni tai jollekin, mille lie.

Nappaan lopulta lasin käteeni ja suuntaan takaisin keittiöön veden loristessa edelleen taustalla. Täytän lasin uudestaan kylmällä hanavedellä ja hörppään yhden huikan janon sammuttamiseksi. Tällä kertaa vien lasin varmasti yöpöydälle ja otan samalla taskulampun esiin. Olisi kai pitänyt alunperinkin turvautua tuohon ikivanhaan lahjaksi saamaani taskulamppuun, joka ihme kyllä toimii edelleen. Nyt valon turvin lähden etsimään jotain pyyhettä, jolla voisin kuivata tuon vesivahingon. Yläkaappi auki ja käsipyyhe kainaloon, kuinka helppoa - ainakin teoriassa. Yritän nykäistä pienehköä pyyhettä mukaani, mutta samalla puolet kaapin sisällöstä takertuu pyyhkeeseen ja putoaa lattialle. Tässä vaiheessa alkaa hermo olla jo melko pinnassa, kuten eräs huutokauppameklarikin taitaa välillä todeta. Kerään maasta pudonneet rojut ja hermon riekaleet heittäen ne samalla vauhdilla takaisin kaapin perukoille. Ensimmäisellä yrityksellä osa vielä putoaa syliini uudestaan, mutta toista mahdollisuutta en niille anna. Survon ne tuhannen newtonin voimalla takaisin kaappiin ja laitan nopeasti oven kiinni. En tiedä uskallanko tuota kaappia vähään aikaan avata tai saan niskoilleni varmasti melkoisen pyyhevyöryn.

Tässä vaiheessa alakerrasta alkaa kuulua jotain naapurien kolinaakin. Varmaan heräsivät rymistelyyni, mutta minkäs teet. Välillä on vaan rymisteltävä keskellä yötä. Pyyhe kainalossa lähden hiihtämään kohti vesilammikkoa ja toteamaan vahingot. Television kaukosäädin sekä nuottivihko, johon olen merkannut kitaran tabeja eri biiseille, ovat litimärät. Pöytä lainehtii vedestä ja lattia pöydän alta on kuin pieni järvi. Mitenhän paljon sitä vettä tuohon lasiin oikein mahtuukaan? No nyt ei auttaisi edes se kuuluisa itku markkinoilla vaan on alettava kuivaamaan täystuhoa. Aikani paikkoja pyyhittyä saan vihdoin tarpeekseni ja päätän siirtyä takaisin petiin. Kännykän kello näyttää 05:03, mutta tulipahan pestyä lattiat.