Väsyneitä sanoja väsyneeltä ihmiseltä

On näköjään kulunut jo puolisen vuotta, kun tänne olen edellisen kerran mitään julkaissut. Meneepä aika nopeasti. Satuin joskus ennen joulua huomaamaan, että Twitchissä on näköjään muutakin sisältöä kuin pelistriimejä. Olen nimittäin nyt välillä iltaisin kuunnellut tuolta suoria musiikkiesityksiä. Pari esittäjää on noussut esiin muiden yläpuolelle. Ensimmäisenä on pakko mainita ranskalainen laulaja nimimerkillä Music_Oceane. Itsehän olen jostain syystä aina tykännyt ransakan kielestä ja tämä Oceane laulaa pääasiassa ranskaksi. En toki siitä mitään ymmärrä, mutta musiikkihan on minulle ennen kaikkea tunteiden välittämistä ja sitä tältä laulajalta todella löytyy. 

Toiseksi eniten olen kuunnellut LizKayTV -nimimerkillä esiintyvää pariskuntaa. Varsinkin iltaisin, kun haluaa rauhoittua niin tuotakin kanavaa on mukava kuunnella. 

Miksi sitten en ole täällä enempää kirjoitellut viime aikoina. Voin sanoa, että kun ei ole kohta kahteen vuoteen nukkunut (tai ainakaan kunnolla) niin iltaisin on aivan älyttömän väsynyt, eikä kirjoittamisesta meinaa tulla yhtään mitään. Ei kulje ajatuksen juoksu, ei kulje sormet näppäimistöllä. Ei oikeastaan vain jaksa ajatella mitään, mistä kirjoittaa. Joskus olen jopa tähän koneen ääreen istuutunut ja aukaissut blogin, mutta ei vaan ole saanut mistään ajatuksesta kiinni. Saati, että saisi kirjoitettua minkäänlaista järkevää tekstiä. Toisaalta välillä takaraivossa jyskyttää, että pitäisi jotain saada tännekin julkaistua, mutta en ole siitä liikaa stressiä halunnut ottaa. Ehkä sekin aika vielä koittaa, että pääsen taas tähän kirjoitusrytmiin kiinni. Mutta nyt riittää taas tältä erää, on pakko päästä huilaamaan.

 

No time to rest

Loma on ohi, mutta olenko levännyt. Kesä on puolessa välissä, mutta ovatko luuni lämmenneet. Taisi mennä tämäkin kesä kesää odotellessa, tyyntä toivoessa. Elämä on muuttunut, mutta olenko minä sen mukana. Saanko siitä kiinni ja pääsen kyytiin vai roikunko vain kiinni sen pitkistä hauraista helmoista. Ehkä tämä on osani. Vai luulenko vain, että olisin jotenkin erilainen kuin muut.

Heräsin yllättäen siihen, että ruuhkavuodet kaatuivat tosiaan päälleni ja kovaa. Sain pitkästä aikaa pysähdyttyä hetkeksi ajatusteni ääreen ja se tuntui heti niin kotoisalta. Syy tähän löytyy yllättäen ainakin osittain pelistä nimeltä Clair Obscur: Expedition 33. Olen nyt lomalla lapsen nukkuessa päiväunia, katsellut youtubesta kyseisiä pelivideoita. Juonta en ala sen enempää paljastamaan, mutta ajatukset päätyivät kuitenkin elämän rajallisuuteen ja siihen miten täällä tulisi saadut päivänsä viettää. Myöskin pelin musiikki loi sellaisen alakuloisen tunnelman, joka edesauttaa ainakin omalla kohdalla ajatusten lentoa.

Totta puhuakseni on tässä muutenkin alkanut jonkinlainen ikäkriisi puskemaan päälle. Alkaa minullakin nelikymppiset lähestymään ja sekös on saanut ajatukseni laukalle. Alan siis olemaan elinajanodotteen puolessa välissä, tästä alkaa käyrä viimeistään kääntymään alaspäin. Tosiasiassa kukapa sitä tietää, miten kauan kenelläkin aikaa jäljellä on. 

Sain myös vihdoin aikaiseksi katsoa uusimman Bondin. Päällimmäisen siitä jäi mieleen lainaus Jack Londonilta: "The proper function of man is to live, not to exist. I shall not waste my days in trying to prolong them. I shall use my time." Tätä jäin jälkeenpäin miettimään, ei kai minun tulisi valittaa, kun vihdoin elämässäni on elämää, ei vain olemista. Ehkä tarvitsisin vain jonkinlaista tasapainoa näiden kahden välille. Nyt kun tämän tekstin aloittamisestakin on kulunut jo pari viikkoa, ja ennätin taas pari minuuttia hengähtämään riipputuolissa niin tuntui hetken aikaa elämä hymyilevän. Tai hymyileehän se kai muulloinkin, mutta ei siihen hymyyn ennätä vastaamaan. Kai minun on yritettävä hyväksyä, että tällaista tämä elämä nyt on. Katsotaan sitten eläkkeellä, jos sitä saisi taas hetken huilata, torkahtaa riippumattoon ja miettiä elettyä elämää. 

Valonpilkkuja pimeydessä

Ei minulla mitään varsinaista aihetta ole mielessäni tällä(kään) kertaa, mutta havahduin taas siihen, että en ole ehtinyt kirjoittaa tänne mitään pitkään aikaan. Jotenkin tämä elämän kiireellisyys on tullut siihen pisteeseen, että saadessani edes hetken hengähdystauon siitä, en ole malttanut käyttää sitä aikaa tähän ajatusten hautausmaahan. Osaltaan varmasti tämän prioriteettiä laskee jo sekin, että en ole aivan varma onko minulla enää vakituisia seuraajiakaan täällä, joille kirjoittaisin. Enkä voi moittia siitä ketään muuta kuin itseäni. Toisekseen ne hetket viikossa ovat olleet hyvin harvinaisia, jolloin pääsen viettämään aikaa itsekseni, joten kai se on ymmärrettävääkin, että silloin saattaa haluta tehdä jotain muutakin. 

Silloin, kun aikoinani aloitin tämän blogin kirjoittamisen, oli lähestulkoon elämäni kohokohtia päästä tänne suoltamaan ajatuksia. Elämäni oli silloin aivan toisenlaista ja melkein ainoat kontaktit olivatkin siellä ruudun toisessa päässä. Voin sanoa, että en tule unohtamaan koskaan sitä aikaa ja erityisesti niitä kahta ihmistä keiden kanssa tuli eniten ajatuksia vaihdettua. Tulen olemaan heille ikuisesti kiitollinen, että ehkä tähänastisen elämäni vaikeimpina aikoina sain jonkinlaista vertaistukea. Valitettavasti toinen heistä on jo pois nukkunut ja toinenkin katosi nettimaailmasta jo vuosia sitten, minkä kyllä täysin ymmärrän. 

Mutta nyt minulle loistaa kaksi muuta valonpilkkua, eikä ole edes enää niin kovin pimeääkään.

Rinnakkainen universumi

Ajoin vanhan asuinalueeni läpi ja se sai minut mietteliääksi. Jos joku on pidempään tätä blogia lukenut niin voi muistaa, että tuo asuinalue ei ollut niin sanotusti mikään bel air tai westend. Ehkä pikemminkin the end. Huomasin entisellä pihallani olevan edelleen samoja autoja, kuin silloin useampi vuosi sitten sieltä lähtiessäni. Eihän siinä mitään, jos joku siellä tykkää asua tai ei muuta mahdollisuutta ole, mutta välillä pitää itseään muistuttaa, minkälainen onni minua kohtasi ja pääsin tuolta pois. 

Miten monet kerrat muistankaan, että poliisit kävivät siinäkin pihassa. Milloin jotain oli puukotettu, milloin kävivät niittämässä jonkun kukkaviljelmät. Ja se muu jatkuva elämöinti yöllisine juhlineen ja basson jytinöineen. En voi sanoa ikävöiväni tuota asuinaluetta. Toisaalta sitä myös itse tunsi silloin kuuluvansa tuonne ja se oli osa omaa identiteettiäkin tavallaan. 

Näin jälkikäteen, kun miettii sitä muutosta, mikä minussa on tapahtunut, tuntuu kuin minut olisi tempaistu yhtäkkiä tuosta elämästä ja olisin saanut aloittaa puhtaalta pöydältä rinnakkaisessa universumissa. Jossain toisaalla minä vielä kidun tuolla itsemurhakuutiossa, syöksykierteessä kohti vääjäämätöntä pohjakosketusta. Mutta tässä ajassa olenkin naimisissa ja työssä käyvä pienen lapsen isä. 

Eihän se muutos todellisuudessa hetkessä tapahtunut vaan kävin valtavan taistelun oman pääni sisällä. Tästä en ole tänne koskaan mitään julkaissut vaikka monesti tekstiä tulikin. Oma mielenterveyteni oli silloin siinä pisteessä, että oli todellakin hilkulla, etten hakeutunut hoitoon. Vähän kerrassaan sain kuitenkin palapelin palaset koottua yhteen, yhden pienen oivalluksen aiheuttamasta alkusysäyksestä. Tajusin tuolloin, mikä minua vaivaa ja aloin ottamaan siitä itse selvää. Kävin jopa kirjastossa lainaamassa aiheeseen liittyvän kirjan ja internetin "kokemusasiantuntijat" olivat myös kullanarvoisessa asemassa. Ehkä joskus tulen kertomaan tästä sairaudestani tarkemmin, mutta se päivä ei ole kuitenkaan tänään. 

Toivottavasti voin olla jollain tavalla esimerkkinä muille, että pohjalta on mahdollista nousta. Työtä se toki vaatii ja aikaa. Odottelemalla minä en muuta kuin pahentanut omaa tilannettani, joten jostain olisi saatava se alkusysäys ja toisaalta selkeä tavoite, jonka eteen olisi valmis tekemään kaikkensa. Itse tapasin tuolloin nykyisen puolisoni ja tuota mahdollisuutta en ollut valmis hukkaamaan. 

Mullistus

Kuten olette varmaan huomanneet, on taas kulunut jokunen tovi siitä, kun viimeeksi tänne olen ennättänyt mitään kirjoittaa. Syy tähän on elämänmullistus, joka oli varmasti odotettavissa erään aiemman postauksen perusteella. 

Ehkä joskus myöhemmin ehdin tekemään perusteellisemman analyysin näistä muutoksen hetkistä, mutta nyt ei aika tähän riitä. Vauva nukahti juuri kehtoonsa, toivottavasti edes muutamaksi hetkeksi. Tosin juuri kun tämän toiveen esitin, alkoikin jo huuto taas kuulua.

Pieni toivon pilkahdus siitä, että lapsestakin tulee suuri musiikin ystävä, on olemassa, sillä monesti musiikin kuuntelu on saanut hänet rauhoittumaan. Niin näköjään nytkin. Tällä kertaa kämpässä raikaa country ja tarkemmin sanottuna Charley Crocketin uusi biisi. Katsotaan milloin taas tänne seuraavan kerran ehdin. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.

Behmeä ote kitarasta

Jostain syystä kitarani on kerännyt pölyä olohuoneen nurkassa varmaan vuoden ajan. En nyt täysin ole sitä (niitä) sinne unohtanut, mutta lähestulkoon. Johtuuko se ajasta tai sen puutteesta vai olenko niin uupunut, etten jaksa heiluttaa käsiäni edes sen vertaa, mitä tarvitaan äänen irti saamiseksi. Oli niin tai näin, tänään yhteen niistä tartuin.

Kuulin tässä taannoin pitkästä aikaa radiosta BEHMin musiikkia ja tänään tuo muistui mieleeni katsellessani tvof:ia televisiosta. Siinä erään laulajan ääni muistutti etäisesti tätä Suomen ykkösartistia. Laitoin siis youtubessa Tivolit pyörimään ja puhalsin pölypilven huoneeseen. Tomun laskeutuessa aloin näppäilemään sointuja. Tuntui kuin taikapöly olisi laskeutunut ylleni ja olisin ollut ruostuneen tivolin esiintymislavalla soittamassa kitaraani illan jo tummuessa. Kukaan ei ollut vaan kuulemassa. Mutta kylläpä tuntuikin taas hyvältä. Se kyllä harmittaa, etten osaa laulaa oikeastaan ollenkaan.

En voi sanoa olevani mitenkään suuri BEHMin musiikin tuntija, mutta kyllähän sen huomasi jo silloin ensimmäisistä singleistä, että hän on hyvin erilainen, erityinen, muihin tämän hetken suomalaisiin artisteihin nähden. Sinällään hieman erikoista, että juuri tuo musiikki sai minut tarttumaan kitaraan, sillä kyseessä on ennemminkin pianolla säestettäviä kappaleita. Täytyy toki myöntää, että haluaisin omistaa pianonkin. Joskus lapsena meillä oli sähköurut, mitä tuli korvakuulolta soiteltua ja myöhemminkin olen päässyt muutaman kerran muistia pianolla verestämään. Tällä hetkellä ei vaan saa mitenkään sellaista mahtumaan asuntoomme ja toki muutakin rahan- ja ajanmenoa on lähiaikoina tiedossa. Kitara siis riittäköön toistaiseksi.

Second chance

Kun mietin elämäni murroskohtaa, tulee epätodellinen olo. Olenko sama ihminen kuin sitä ennen vai synnyinkö kenties tuolloin uudestaan. Miten toisaalta sama ajanjakso tuntuu pitkältä ja sitten toisaalta taas siltä kuin se olisi ollut vasta äskettäin. 

Tuota edeltävää aikaa muistellessani, ensimmäisenä tulee mieleeni synkkyys ja toivottomuus, ajelehtiminen kohti jotain mustaa aukkoa, josta ei olisi enää ulospääsyä. Välillä mietin, imaisiko tuo aukko minut oikeasti, jäikö minusta vain märkä läntti parvekkeeni alapuolelle. Vai johtuuko tuo ajankäsityksen hämärtyminen siitä, että madonreikä sylkäisi minut toiseen ulottuvuuteen.

Joka tapauksessa elämäni kaksi puolta ovat kuin jin ja jang, pimeys ja valo. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että en vaihtaisi tuota ensimmäistäkään puoliskoa pois. Ilman sitä, en olisi minä. En olisi sellainen kuin olen. Vaikka välillä harmittaakin, että heitin alkuosan elämästäni hukkaan, ehkä minulle kävi kuitenkin paremmin juuri siksi.

Tiedän saaneeni toisen mahdollisuuden ja toivottavasti sen myös pystyn käyttämään. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita ja se laittaa kysymään, että miksi minä. Miksi minä sain tämän mahdollisuuden? En tiedä saanko tuohon koskaan vastausta, mutta yritän jatkossa olla parhaalla mahdollisella tavalla oma itseni. Ehkä se riittää.