Behmeä ote kitarasta

Jostain syystä kitarani on kerännyt pölyä olohuoneen nurkassa varmaan vuoden ajan. En nyt täysin ole sitä (niitä) sinne unohtanut, mutta lähestulkoon. Johtuuko se ajasta tai sen puutteesta vai olenko niin uupunut, etten jaksa heiluttaa käsiäni edes sen vertaa, mitä tarvitaan äänen irti saamiseksi. Oli niin tai näin, tänään yhteen niistä tartuin.

Kuulin tässä taannoin pitkästä aikaa radiosta BEHMin musiikkia ja tänään tuo muistui mieleeni katsellessani tvof:ia televisiosta. Siinä erään laulajan ääni muistutti etäisesti tätä Suomen ykkösartistia. Laitoin siis youtubessa Tivolit pyörimään ja puhalsin pölypilven huoneeseen. Tomun laskeutuessa aloin näppäilemään sointuja. Tuntui kuin taikapöly olisi laskeutunut ylleni ja olisin ollut ruostuneen tivolin esiintymislavalla soittamassa kitaraani illan jo tummuessa. Kukaan ei ollut vaan kuulemassa. Mutta kylläpä tuntuikin taas hyvältä. Se kyllä harmittaa, etten osaa laulaa oikeastaan ollenkaan.

En voi sanoa olevani mitenkään suuri BEHMin musiikin tuntija, mutta kyllähän sen huomasi jo silloin ensimmäisistä singleistä, että hän on hyvin erilainen, erityinen, muihin tämän hetken suomalaisiin artisteihin nähden. Sinällään hieman erikoista, että juuri tuo musiikki sai minut tarttumaan kitaraan, sillä kyseessä on ennemminkin pianolla säestettäviä kappaleita. Täytyy toki myöntää, että haluaisin omistaa pianonkin. Joskus lapsena meillä oli sähköurut, mitä tuli korvakuulolta soiteltua ja myöhemminkin olen päässyt muutaman kerran muistia pianolla verestämään. Tällä hetkellä ei vaan saa mitenkään sellaista mahtumaan asuntoomme ja toki muutakin rahan- ja ajanmenoa on lähiaikoina tiedossa. Kitara siis riittäköön toistaiseksi.

Second chance

Kun mietin elämäni murroskohtaa, tulee epätodellinen olo. Olenko sama ihminen kuin sitä ennen vai synnyinkö kenties tuolloin uudestaan. Miten toisaalta sama ajanjakso tuntuu pitkältä ja sitten toisaalta taas siltä kuin se olisi ollut vasta äskettäin. 

Tuota edeltävää aikaa muistellessani, ensimmäisenä tulee mieleeni synkkyys ja toivottomuus, ajelehtiminen kohti jotain mustaa aukkoa, josta ei olisi enää ulospääsyä. Välillä mietin, imaisiko tuo aukko minut oikeasti, jäikö minusta vain märkä läntti parvekkeeni alapuolelle. Vai johtuuko tuo ajankäsityksen hämärtyminen siitä, että madonreikä sylkäisi minut toiseen ulottuvuuteen.

Joka tapauksessa elämäni kaksi puolta ovat kuin jin ja jang, pimeys ja valo. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että en vaihtaisi tuota ensimmäistäkään puoliskoa pois. Ilman sitä, en olisi minä. En olisi sellainen kuin olen. Vaikka välillä harmittaakin, että heitin alkuosan elämästäni hukkaan, ehkä minulle kävi kuitenkin paremmin juuri siksi.

Tiedän saaneeni toisen mahdollisuuden ja toivottavasti sen myös pystyn käyttämään. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita ja se laittaa kysymään, että miksi minä. Miksi minä sain tämän mahdollisuuden? En tiedä saanko tuohon koskaan vastausta, mutta yritän jatkossa olla parhaalla mahdollisella tavalla oma itseni. Ehkä se riittää.

Hikikarpalomehu ei ole hyväksi terveydelle

Edellisestä visiitistä on taas tovi vierähtänyt. Toisinaan huomaan harmittelevani, että ei vaan ole ollut mahdollisuutta palata kirjoituspöydän ääreen, toisinaan taas hyväksyn sen ja keskityn elämiseen. Meinasin ensin sanoa todellisuuteen, mutta olenko oikeastaan täällä todellisempi, lähempänä totuutta, kuin ruudun toisella puolella. Mene ja tiedä.

Tämä syksy on ollut kyllä melkoinen henkinen vuoristorata. Välillä elämä on yhtä juhlaa, mutta hetken päästä saattaa ollakin jo paniikki päällä ja hikikarpalot otsalla. Yöllä herätessä saatan jäädä jumiin ajatuksiini ja silloin tietää loppuyön unien olevan kadotettuja. Mitenhän tällaiseen voi tottua. Ehkä alan pikkuhiljaa ymmärtämään enemmän vanhempianikin tässä asiassa.

Pitäisi pystyä hyväksymään se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa ja silloin siitä ei pitäisi niin suorta huolta myöskään kantaa. Onnistun kuitenkin aina jumittamaan itseni kaikenlaisiin kauhukuviin ja -ajatuksiin, joista on hyvin vaikea päästä irti. Päädyn ajatuksissani välillä aivan toiseen todellisuuteen, painajaismaiseen sellaiseen, kunnes taas saan ravisteltua itseni maan pinnalle. Tämä ajatusmaailmani on sellainen kokonaisuus, josta pitäisi joskus tehdä ihan oma kirjoituksensa. Tai olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, silloin kun olin sen vankina täydellisesti. Luulen kyllä, tai oikeastaan tiedän, että lusin tätä sairauttani elinkautsen verran. Välillä käyden vankilomalla, mutta ehdonalaiseen pääsykin voi olla liikaa pyydetty.

Kappale, jota en uskonut pääseväni kokemaan

Sain jokin aika sitten kuulla, että elämässäni tulee kääntymään uusi lehti. Tämä on sen ensimmäinen kappale. Mitään muuta ei minun tarvitse tähän lisätä, annan Scott Stappin kertoa tuntoni puolestani.

Fall

Syksy saapui tosiaan, ainakin sisimpääni. Muutaman viikon ajan olen tuntenut yhä enemmän ja enemmän vetoa melankoliaan. Musiikki on vaihtunut bassonjytkeestä akustiseen kitaramusiikkiin. En osaa sanoa, mikä tämän aiheuttaa. Onko se pimenevät illat ja viileämpi keli, vaiko kuitenkin joku sisäänrakennettu mekanismi, joka loksahtaa paikoilleen aina näin syksyisin. 

Mietin, että tässä tämä kesä sitten oli ja pitkä pimeys on taas edessä. Sainko aikaiseksi sen, mitä odotuksia kesälle oli. Ehkä osittain, mutta töiden alkamisen jälkeen vähänlaisesti. Viime päivinä on käynyt mielessä, että jaksaisinko oikeasti edes pidempää kesää. Tällä hetkellä tuntuu vain hyvältä, jotenkin oikealta, että se on ohi ja pimeys laskeutuu yllemme.

On alkanut tulemaan päiviä, jolloin narrin naamioni on murentunut osittain ja kaihoisat silmäni ovat paljastuneet muille. Mutta en ole siitä välittänyt. Ehkä minunkin on aika hyväksyä se, että olen vain ihminen tuon maskin takana. 

Paluu betoniin

Syksy alkaa olla taas käden ulottuvilla, vaikka kelit vielä kesäisiä ovatkin. Työt ovat taas jatkuneet kesäloman jälkeen ja voin kertoa, että alku oli kyllä kuin tervan juontia, tai jos nyt ei ihan sitä, niin vähintään kuin suossa olisi tarponut. Aika tuntui matelevan aivan uskomattoman hitaaasti loman jälkeen. Olihan se toki aikamoinen muutos päivärytmiin. Ensimmäisen parin viikon jälkeen alkoi arki kuitenkin taas tuntumaan arjelta. Äkkiä sitä ihminen alistuu kohtaloonsa. 

Älkää nyt kertoko kenellekään, mutta satuin löytämään youtubesta filippiiniläisen livekameran, joka kuvaa erästä kauppaa 24/7 (tai ainakin kuvasi, tällä hetkellä liveä ei ole saatavilla), ja olen sitä aina välillä vilkuillut työpäivänkin aikana. On ollut jotenkin hauska seurata, miten ihmiset toisella puolella maapalloa elävät ja miten siellä päivä etenee samaan aikaan, kun itse istun koneen ääressä ja teen omia juttujani. Toisaalta oli myös pieni järkytys huomata, että miten järkyttävä määrä rottia tuolla pyörii kaduilla ja jopa kaupan sisällä, kun ihmisvilinä vähän rauhoittuu. Ilmeisesti tottumuskysymys tuokin, kun paikalliset eivät ihan hirveäsi tunnu niistä hätkähtävän. Välillä sitä on tullut mietittyä, että olisi kiva käydä tai asua milloin missäkin paikassa, mutta tuo taas avasi silmiä siihen, että todellisuus ja unelmointi eivät välttämättä ihan vastaa toisiaan. Voisi tulla koti-ikävä yllättävänkin äkkiä.

Tästä tuli mieleen toinenkin kulttuuriero, mikä ei suoranaisesti liity äskeiseen. Katselin hiljattain National Geographicilta jotain Alaska-ohjelmaa, jossa paikalliset söivät lokkien munia suurena herkkuna. Suomalaiselle voisi olla pienoinen järkytys, jos eteen tuotaisiin keitetty lokin muna ja sanottaisiin, että alahan lapioida suuhusi. No, ehkä olemme täällä vieraantuneet hieman enemmän luonnosta ja perinteet esi-isiemme ruokatottumuksiin ovat ainakin näiltä osin katkenneet. 

Vaikka kaikenlaista arkea sitä ihmiset viettävätkin niin sen kuitenkin huomasin, että oli maailmankolkka mikä tahansa, ihmiset tekevät siitä elämisen arvoista. Filippiiniläisellä myyjällä tuntui olevan huono päivä, mutta herken päästä jo työkaverit saivät hänetkin nauramaan. Alaskassa puolestaan nuori nainen muisteli hylkeitä metsästäessään edesmenneen isänsä metsästysmaneereja ja sai siitä paremman mielen. Jos vain olisimme läsnä läheisillemme, ehkä arjen hammas ei meitä kuluttaisi niin paljoa.

Vähemmän olikin enemmän

Lähdimme loman kunniaksi rentoutumaan mökille. Tai niin ainakin luulin lähteväni. Perille päästyämme istahdin ulos ja yritin parhaani mukaan nauttia luonnosta ja kaikesta siitä, mitä kesä on tuonut tullessaan. Yllätyksekseni huomasin, että kaikki nämä erikoiset äänet joita oli tarjolla, eivät tuoneetkaan sitä kauan kaivattua rentoutumista vaan huomasin mieleni keskittyvän jatkuvasti jokaiseen kärpäsen pörinään ja ties mihin surinaan. Syke ei alkanutkaan laskemaan vaan kävikin päinvastoin ja ahdistus alkoi puskea päälle. Olenko minä todella niin kaupungin saastuttama, että autojen ja ihmisten äänet, hälytysajoneuvojen sireenit ja työmaiden kolinat saavat minut seesteisempään olotilaan kuin luonto.

Jonkin ajan kuluttua päätin lähteä kalalle. Hetken virveliä heiteltyäni havahduin siihen, että ajatukseni olivat rauhoittuneet ja olin päässyt vihdoin lomatunnelmaan. Edes rannalle palaaminen elukoiden pariin ei enää aihetuttanut minkäänlaista sykkeen nousua. Ehkä täydellinen elinympäristön muutos sai aikaan hetkellisen shokkireaktion, tai ehkä minä olen vähitellen menettämässä yhteyden luontoon.