Turhanpäiväistä jorinaa

Heräsin basson jytkeeseen. En siis varsinaisesti, mutta kuten joskus aiemminkin olen maininnut, herätessäni päässäni soi yleensä jokin kappale. Tällä kertaa se oli jotain eurodancea eli tuttavallisemmin amispoppia. Mitä ihmettä, en yleisesti ottaen tuota musiikkilajia kuuntele ja ihmettelinkin hetken, mistä moinen biitti on jäänyt päähän pyörimään. Muistin, että taisi jokunen päivä sitten radiosta tulla tuo kyseinen biisi. Ihmeellisesti aivot löytävät jostain mielen sopukoista aina jonkun biisin korvamadoksi. Kyseinen biisi oli siis Gigi D'Agostinon I'll fly with you, nimi muistui mieleen aamulla hetken pähkäilyn jälkeen. Ei siis auttanut muu kuin laittaa kyseinen biisi soimaan ja kahvit porisemaan.

Lounaalle päätin mennä mäkkäriin, oli siis oikein herkkuateria tiedossa.. Epäilin olisiko tuolla edes tilaa näin hiihtolomien aikaan, mutta paikkahan olikin lähes tyhjä. Ihmiset ovat tainneet lähteä oikeasti hiihtämään. Pari laitapuolenkulkijan näköistä tyyppiä sattui kyllä samaan aikaan jonoon. Olivat tainneet popsia aamulla muitakin nappeja kuin vitamiinipillereitä, sen verran jumissa varsinkin toinen heistä tuntui olevan. Eipä noista mitään harmia kuitenkaan ollut, asiallisesti söivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Mättäessäni ranskalaisia ja hampurilaista suuhuni suupielet ja sormet rasvassa, aloin miettiä kuinka mielenkiintoista olisi tietää noidenkin kaverusten tarina. Miten heidän elämänsä on tuohon pisteeseen mennyt, oliko joku tietty tapahtuma, mikä suisti heidät raiteiltaan vai valitsivatko he kenties "vapaaehtoisesti" tuon polun. No, eipä minulla ole varaa tai tarkoitustakaan toisia ihmisiä tai heidän valintojaan tuomita, varsinkaan jos heistä ei ole mitään haittaa muille. Lähinnä siis pidän sitä vain mielenkiintoisena, miten kenestäkin ihmisestä tulee sellainen kuin tulee.

Saatuani mahani täyteen, unohdin hetkeksi muiden elämästä murehtimisen ja suuntasin kaupoille. Piti metsästää paria eri vaatekappaletta ja vähän jotain muutakin. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jotkut saavat kulutettua tuntikaupalla aikaa ostoksilla, itselläni nuo kauppareissut ovat enemmänkin sellaisia harkittuja iskuja tiettyjen tavaroiden löytämiseksi. Tai vaikka yrittäisikin kuluttaa enemmän aikaa ja pyöritellä erinäisiä riepuja käsissäni, niin kyllähän siihenkin aika äkkiä tuskastuu. No, eipä mennyt kuitenkaan ihan putkeen tuo ostosreissu. Alkaa nimittäin ilmeisesti muisti pettää jo tässä iässä, kun kolmesta tarvitsemastani tavarasta muistaa kaksi. Onhan se tietysti yli puolet, joten ei kai tässä vielä mitään hätää ole..

Autolla lähdettyäni etenemään kohti kotiosoitetta, huomasin talvesta olevan jotain iloakin. Eräs katu oli kaventunut niin, etteivät vastakkaisista suunnista tulevat autot mahtuneet kunnolla samaan aikaan kulkemaan. Tämähän ei vielä sinällään mikään suuri ilonaihe ole, mutta siitä johtunut tapahtuma kylläkin. Huomasin vastakkaisesta suunnasta tulevan auton edessäni, enkä päässyt etenemään. Odottelin siinä sitten vuoroani, kunnes vastaan tuleva auto sai koukattua ohitseni. Tuossa sitten ohitushetkellä huomasin kuskin olevankin melko vetävän näköinen nainen ja hymyilipä hän vielä viekkaasti minulle. No siinä sitten yritin vastata hymyyn todella coolin oloisesti. Olin vähintään kuin joku Hollywood-hurmuri. Nyt pitäisi tietää kenestä naiset tykkää, mutta sanotaan vaikka näin Oscarien lähestymisen kunniaksi, että olin kuin Leonardo DiCaprio. Ainakin mielessäni. Todellisuudessa näytin varmaan joltain säikähtäneeltä peuralta ajovaloissa, joka yrittää moonwalkata tiensä pois tukalasta tilanteesta tekohymy kasvoillaan. Eipä sillä ole loppujen lopuksi väliä, en tuota ihmistä näe varmastikaan enää toiste. Tai ehkä olisikin pitänyt tehdä käsijarrukäännös ja lähteä perään, roikkua takapuskurissa kuin mikäkin sekopää ja yrittää saada hänet pysähtymään. Tosin tuollaisen romanttisesta elokuvasta otetun kohtauksen toteuttaminen oikeassa elämässä toisi varmasti vain soiton poliisille ja mahdollisesti lähestymiskieltoa. Eli parempi siis näin.

Alkuillasta alkoi kuitenkin joku tuskanhiki iskeä taas päälle, ainakin kuvainnollisesti. Keskittymiskyky oli nollassa, enkä keksinyt mitään järkevää tekemistäkään. Olen huomannut musiikin rauhoittavan voiman auttavan useasti näissä tilanteissa. Se riippuu kyllä täysin päivästä, mikä musiikkilaji helpottaa. Välillä se on metalli, välillä joku suomenkielinen pop/rock-musiikki ja toisinaan räppi. Tänään se tuntui olevan elektronisen puolen musiikki, ehkä aamuherätyksestä johtuen. Oikean musiikkilajin löydyttyä olokin alkoi helpottua kummasti ja päätin kirjoittaa tällaisen "mitä sylki suuhun tuo" -kertomuksen päiväni kulusta. Eipä tästä jäänyt kyllä paljoa lapsille kertomista, mutta toisaalta eipä minulla mitään lapsia olekaan ja tätä menoa tuskin tulee koskaan olemaankaan, joten #dealwithit.
 

 

Sikamainen juttu

Jotta tämä blogi ei ihan liian masentavaksi taas käy, niin kevennetään tunnelmaa nyt hieman. Eihän oma elämänikään nyt aivan täydellisen synkkää ole koko aikaa. Satuin nimittäin törmäämään hauskaan videoon Youtubessa, yllätys yllätys. Joku voisi jo luulla, että istun tietokoneella koko päivän ja katselen pelkästään youtube-videoita, mutta olette väärässä. Välillä selaan myös iltapäivälehtien sivuja. No vitsi vitsi, mutta mikäpä on sen mukavampaa kuin rankan viikon jälkeen lösähtää sohvalle tai koneen ääreen ja rentoutua tekemättä oikeastaan mitään. No, joka tapauksessa tuon kyseisen videon katsottuani tulin siihen johtopäätökseen, että sialla on oikeasti hyvä ääni. Tä?

Siis Sialla. Videon idea on siis se, että The Late Late Shown isäntä James Corden ajelee autolla paikasta A paikkaan B, ja kyydissä istuu vieraileva musiikkitähti. Tällä kertaa James nappasi kyytiin sian. Anteeksi, Sian. Nämä sitten lauleskelevat vieraan tunnetuksi tekemiä biisejä ja höpöttelevät samalla muita mukavia. Olen toki ennenkin huomannut sen, että Sialla on hyvä ääni, mutta en arvannut, että se on niin hyvä myös ilman mitään studiossa tehtyjä kikkoja. Voihan toki olla, että ne penteleet ovat menneet sohimaan myös tuota äänitystä, mutta uskotaan nyt, että eivät ole. En voi sanoa aiemmin pahemmin siis Siaa kuunnelleen, mitä nyt muutaman hittibiisin joskus radiosta kuullut, mutta onhan sillä näköjään hyviä biisejä useampiakin. Eniten ehkä jäi mieleen Alive, joka iski kyllä todella kovaa ja pitihän sitä rämpytellä vähän kitarallakin.

Varmaan moni on itsekin noita Carpool karaoke -videoita katsonut, onhan niillä kai kaikilla yli 10 miljoonaa katselukertaa. Itse olen tainnut katsoa Chris Martinin ja Adelen videot tuon Sian videon lisäksi ja voin kyllä suositella lämpimästi. Musiikkia ja huumoria - mikä siis voisi mennä vikaan.

Eksyksissä

Reilu kuukausi tätäkin vuotta jo lusittu. Moni pitää uutta vuotta jonkinlaisena uutena mahdollisuutena, uutena alkuna, ja täytyy myöntää, että itsekin olen tuohon aiemmin sortunut. Tällä kertaa tuo jonkinkainen lapsellinen tovonkipinä tuntui olevan poissa. Eihän siihen ole mitään järkevää syytä, että vuoden vaihtuminen muuttaisi mitään. Joulukuun viimeinen ja tammikuun ensimmäinen ovat aivan samanlaisia päiviä, vain seinäkalenteri vaihtuu uuteen. Vuodet, aika, mitä ne ovat muuta kuin ihmisen keksintöjä.

Tunnen olevani taas täysin hukassa, ajelehtimassa ilman minkäänlaista määränpäätä tai edes suuntavaistoa. Opiskelemani ala alkaa tuntua täysin väärältä, suoraan sanottuna se ei kiinnosta tällä hetkellä pätkääkään. Lähes päivittäin tulee mietittyä sitä vaihtoehtoa, että lopettaisin koulun tähän paikkaan. Olisin kai jo luovuttanutkin, jos en välittäisi muiden mielipiteistä. Kai se on siis yritettävä loppuun suorittaa, mutta ihme on, jos tämän alan töihin joskun päädyn.

Satuin vähän aikaa sitten lukemaan jonkun artikkelin miehestä, joka oli tehnyt irtioton Suomesta ja muuttanut Espanjaan opiskelemaan ja myöhemmin myös sitä kautta töihin. Huomaan taas haaveilevani vastaavasta äkkilähdöstä johonkin kauas. Tosiasiahan on kuitenkin se, ettei sitä tule koskaan tapahtumaan. Miksi siis edes haaveilen? Ehkä on vain parempi olla jossain fantasiamaailmoissa kuin tässä todellisuudessa.

Olenkin viime aikoina yrittänyt täyttää pääni mm. tv-sarjoja katselemalla ja ylipäätään kaikella, mikä veisi ajatukset pois omasta elämästä. Jos nimittäin sitä erehtyy pohtimaan, uppoutuu sellaiseen suonsilmään, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Oikeastaan tuntuu siltä kuin seuraisin vain ympärillä tapahtuvaa elämää sivusta kuin jotain elokuvaa, osallistumatta itse siihen lainkaan. Vaikka kamerat kuvaavat, minä en tartu filmille.

Juna lähti laiturilta jo aikaa sitten ja myöhästyin sen kyydistä. Alan epäillä, oliko minulle koskaan olemassakaan sitä lippua tälle matkalle. "Maailma on kuoleman odotushuone ja nimeäni odotan sen penkillä kylmällä." -Kotiteollisuus. Ja tuolla juna-aseman kylmällä penkillä minä odotan. Odotan ja palelen. Ehkä olisi aika lähteä matkaan kävellen, omia polkuja kulkien, sillä seuraava juna vie suoraan päätepysäkille.

Viime vuosi oli valehtelematta tähänastisen elämäni vaikein, joten saa nähdä mihin suuntaan tämä kuluva vuosi minua vie. Alku ei ainakaan näytä ihan hirveän lupaavalta.