No time to rest

Loma on ohi, mutta olenko levännyt. Kesä on puolessa välissä, mutta ovatko luuni lämmenneet. Taisi mennä tämäkin kesä kesää odotellessa, tyyntä toivoessa. Elämä on muuttunut, mutta olenko minä sen mukana. Saanko siitä kiinni ja pääsen kyytiin vai roikunko vain kiinni sen pitkistä hauraista helmoista. Ehkä tämä on osani. Vai luulenko vain, että olisin jotenkin erilainen kuin muut.

Heräsin yllättäen siihen, että ruuhkavuodet kaatuivat tosiaan päälleni ja kovaa. Sain pitkästä aikaa pysähdyttyä hetkeksi ajatusteni ääreen ja se tuntui heti niin kotoisalta. Syy tähän löytyy yllättäen ainakin osittain pelistä nimeltä Clair Obscur: Expedition 33. Olen nyt lomalla lapsen nukkuessa päiväunia, katsellut youtubesta kyseisiä pelivideoita. Juonta en ala sen enempää paljastamaan, mutta ajatukset päätyivät kuitenkin elämän rajallisuuteen ja siihen miten täällä tulisi saadut päivänsä viettää. Myöskin pelin musiikki loi sellaisen alakuloisen tunnelman, joka edesauttaa ainakin omalla kohdalla ajatusten lentoa.

Totta puhuakseni on tässä muutenkin alkanut jonkinlainen ikäkriisi puskemaan päälle. Alkaa minullakin nelikymppiset lähestymään ja sekös on saanut ajatukseni laukalle. Alan siis olemaan elinajanodotteen puolessa välissä, tästä alkaa käyrä viimeistään kääntymään alaspäin. Tosiasiassa kukapa sitä tietää, miten kauan kenelläkin aikaa jäljellä on. 

Sain myös vihdoin aikaiseksi katsoa uusimman Bondin. Päällimmäisen siitä jäi mieleen lainaus Jack Londonilta: "The proper function of man is to live, not to exist. I shall not waste my days in trying to prolong them. I shall use my time." Tätä jäin jälkeenpäin miettimään, ei kai minun tulisi valittaa, kun vihdoin elämässäni on elämää, ei vain olemista. Ehkä tarvitsisin vain jonkinlaista tasapainoa näiden kahden välille. Nyt kun tämän tekstin aloittamisestakin on kulunut jo pari viikkoa, ja ennätin taas pari minuuttia hengähtämään riipputuolissa niin tuntui hetken aikaa elämä hymyilevän. Tai hymyileehän se kai muulloinkin, mutta ei siihen hymyyn ennätä vastaamaan. Kai minun on yritettävä hyväksyä, että tällaista tämä elämä nyt on. Katsotaan sitten eläkkeellä, jos sitä saisi taas hetken huilata, torkahtaa riippumattoon ja miettiä elettyä elämää. 

Valonpilkkuja pimeydessä

Ei minulla mitään varsinaista aihetta ole mielessäni tällä(kään) kertaa, mutta havahduin taas siihen, että en ole ehtinyt kirjoittaa tänne mitään pitkään aikaan. Jotenkin tämä elämän kiireellisyys on tullut siihen pisteeseen, että saadessani edes hetken hengähdystauon siitä, en ole malttanut käyttää sitä aikaa tähän ajatusten hautausmaahan. Osaltaan varmasti tämän prioriteettiä laskee jo sekin, että en ole aivan varma onko minulla enää vakituisia seuraajiakaan täällä, joille kirjoittaisin. Enkä voi moittia siitä ketään muuta kuin itseäni. Toisekseen ne hetket viikossa ovat olleet hyvin harvinaisia, jolloin pääsen viettämään aikaa itsekseni, joten kai se on ymmärrettävääkin, että silloin saattaa haluta tehdä jotain muutakin. 

Silloin, kun aikoinani aloitin tämän blogin kirjoittamisen, oli lähestulkoon elämäni kohokohtia päästä tänne suoltamaan ajatuksia. Elämäni oli silloin aivan toisenlaista ja melkein ainoat kontaktit olivatkin siellä ruudun toisessa päässä. Voin sanoa, että en tule unohtamaan koskaan sitä aikaa ja erityisesti niitä kahta ihmistä keiden kanssa tuli eniten ajatuksia vaihdettua. Tulen olemaan heille ikuisesti kiitollinen, että ehkä tähänastisen elämäni vaikeimpina aikoina sain jonkinlaista vertaistukea. Valitettavasti toinen heistä on jo pois nukkunut ja toinenkin katosi nettimaailmasta jo vuosia sitten, minkä kyllä täysin ymmärrän. 

Mutta nyt minulle loistaa kaksi muuta valonpilkkua, eikä ole edes enää niin kovin pimeääkään.