Vuoden masentavin päivä?

Haaveileekohan muut siitä, että voisi jatkaa elämäänsä puhtaalta pöydältä jossain muualla. Toisessa kaupungissa, toisessa maassa, missä vain kaukana nykyisestä oravanpyörästä. Olisi täysin uudet kuviot, uudet ihmiset. Ei sillä, etteikö ympärilläni olevat ihmiset olisi rakkaita, mutta nykyiset ympyrät alkavat tuntua liian pieniltä. Aivan kuin jalkoihini olisi sidottu riippakivi, joka estää minua liikkumasta ja elämästä elämääni. Tarvitsisin jonkun ison irtioton arjesta, jonka avulla löytäisin uuden suunnan elämälleni.

Olen joskus haaveillut asuvani New Yorkissa, jossain kerrostalossa miljoonien muiden ihmisten tavoin. Suomen ja kaikki tuttavat olisin jättänyt taakseni. Olisin tuolla suurkaupungissa kuin muurahainen muurahaisten joukossa, mutta eläisin vapaana liitävän linnun tavoin. Eläisin täysin omillani - en olisi riippuvainen kenestäkään, en olisi tilivelvollinen kenellekään. Saattaa kuulostaa hieman itsekkäältä, mutta ehkä tarvitsisin juuri tuollaista itseni etsimistä täysin vieraassa ympäristössä.

Ehkä realistisemmin tarvitsisin edes jonkinlaisen parin viikon lomareissun etelään. Saisin unohtaa hetkeksi kaiken muun ja olla vain rauhassa, antaisin akkujen latautua vaikka kiertelemällä turistikohteita. En kuitenkaan saa itseäni potkittua liikkeelle niin, että lähtisin yksin johonkin ulkomaille. Eikä kyllä olisi muutenkaan mahdollista enää näin loppukesästä. Joten unohdetaan siis tämäkin.

Mistä tämä muutoksen kaipuu taas kumpuaa? Syntymäpäivästäni, joka oli vähän aikaa sitten. Olen taas hetken lähempänä kuolemaa ja katsoessani omaa elämääni, en voi todellakaan olla siihen tyytyväinen. Joillekin tuo päivä on syy juhlaan, itse vetäydyn omiin ajatuksiini. Seuraavaksi mittariin tulee jo kolmekymmentä, jos siis sinne asti selviydyn. Sanoisin, että armonaika kohdallani alkaa käydä vähiin. Minusta ei tulisikaan sitä perheenisää, menestyvää työntekijää, jolla on farmariauto omakotitalon pihassa. Olenkin se suvun musta lammas, luuseri, jota kaikki salaa säälivät. Kai jonkun on tuokin paikka tässä yhteiskunnassa otettava, jokainen tyytyköön siihen minkä on ansainnut.

Eikö kaikki siis menekään niin kuin noissa Hollywoodin ulos työntämissä romanttisissa komedioissa, joissa tarinan päähenkilö saa lopulta sen mallin näköisen naisen ja puoli valtakuntaa. Onko minulle valehdeltu? Olisiko haastettava tuotantoyhtiöt oikeuteen ja käärittävä siitä mukavat paalut? Ehkä tuolla rahalla voisinkin lopulta muuttaa sinne New Yorkiin..

Joka tapauksessa kaukaisia ovat ne ajat, jolloin vielä odotti innolla sitä, mitä elämä toisi tullessaan. Enää ei ole tuosta jäljellä kuin ilmaan haihtuvia unelmia, joiden tiedän sisimmässäni olevan tavoittamattomissa. Olenko siis jo lähempänä kuolemaa kuin elämää?