Tökin itse muurahaista ja keppiä eteenpäin muutamaan otteeseen, mutta aina matkanteko tyssäsi siihen paikkaan. Ihmettelin suorastaan, että miksi tuo ei anna periksi vaikka tiesi itsekin, ettei tästä mitään tule. Aikani siinä päivittelin, ja päivetyin, jonka jälkeen päätin auttaa tuota pientä elukkaa, joka oli ottanut selvästi liian suuren taakan kantaakseen. Huomasin muutaman metrin päässä kivikasan, jossa näytti olevan näiden muurahaisten pesä. Nappasin muurahaisen ja kepukan matkaan ja vein ne pesän suulle. Tyytyväisenä muurahainen kiikutti kepukan kivenkoloon ja varmaan kehuskeli kavereilleen jaksaneensa kantaa tuon jättimäisen tukin yksin. Tai ehkä se kertoi jättiläisen ottaneen kiinni hänestä ja tuoneen pesään. Toivottavasti ei tuota viimeistä, olisivat pitäneet hulluna.
Tuosta episodista tuli mieleeni, että olemmeko me ihmiset muurahaisten tasolla, kävelemmekö vain ohi vaikka huomaisimme toisen ihmisen selvästi tarvitsevan apuamme. Vai olisiko meistä pysähtymään ja kulkemaan hetki vierellä, vaikka olisikin kiire sinne kotisohvalle salkkareiden ääreen? Välillä vaikuttaa siltä, että ne kenellä menee huonoimmin ovat ensimmäisenä valmiina auttamaan toisia. Ehkä se johtuu siitä, että tietää omasta kokemuksestaan, kuinka pienikin apu voi olla joskus tarpeen, kuinka yksikin ystävällinen ele voi muuttaa päivän kulun täydellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti