Havahduin samalla omaan todellisuuteeni tuota kuunnellessa. Voiko sellaista edes kaivata, mitä ei ole saanut kokea? Kaipuu alkoi muuttua utopiaksi. Ajatus siitä, että olisin saanut aikaan jotain tuollaista elämässäni vaikuttaa kaukaiselta, lähes mahdottomalta. Ensimmäiset kolmekymmentä vuotta ovat kohta valuneet sormien välistä kuin hiekanjyvät, siis kolmekymmentä vuotta! Tiimalasin pohjalla alkaa olemaan hiekkaa siis jo reilusti, eikä tätä tiimalasia käännettäisi ympäri. Miksi tulevaisuus toisi muutoksen tullessaan? Mitä jos kaikki jatkuukin vain ennallaan? Onko turhaa olettaa, että jokainen löytää onnen elämansä aikana? Ovatko toiset tuomittuja kulkemaan yksin, kuin aave varjoisilla kujilla, määränpäänään särkyneiden unelmien bulevardi? Aika näyttää, mutta silloin kun tietää vastaukset kysymyksiin, on jo myöhäistä tehdä asialle mitään.
Ajatuskin siitä kauhistuttaa, että kiikun vanhana keinutuolissa muistellen elettyä elämää, mutta ei ole mitään muisteltavaa. Ei vaimoa, ei lapsia, ei mitään. Jäljellä on vain keinutuoli ja vuokrayksiö kaupungin laidalla. Katson ulos ikkunasta, mutta en näe enää elämää, näen vain pelikuvani heijastuvan lasista. Parta harmaantunut, otsa kurtussa, kyynel vierähtäneenä poskelle. Aika ei ollutkaan ystäväni, se oli salakavala viikatemies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti