Järvi oli tyyni ja aurinko hehkui taivaalla korventaen niskaani kaasupolttimen lailla. Mikä on tämä kumma sääilmiö, näenkö unta vai onko todella näin kaunis ilma. En ole tottunut tällaiseen. Laskin veneen vesille ja lähdin huristelemaan kohti kala-apajia. Upea sää oli saanut myös muut kalastajat liikkeelle, verkkoja oli laskettu useampaankin paikkaan. Toiset ovat helpomman saaliin perässä, itse havittelen punalihaista vaapulla. Ehkä tästä johtuen olenkin joutunut tyytymään makkaraan, kun taas muut syövät posket pullollaan noita "helppoja saaliita".
Parhaalle kalapaikalle päästyäni edestäni lipui soutuvene, josta heilautettiin kättä. Kas, ystävällisiä ihmisiä näkee ainakin järvenselällä. Tervehdin kädelläni takaisin ja he jatkoivat matkaansa. Luonnon helmassa ihmiset käyttäytyvät tuttavallisemmin, kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä.
Aikani vetelin uistinta ja kuin huomaamatta mieleni oli rauhoittunut täydellisesti. Hetkeen ei ajatus liikkunut lainkaan, se oli tyyni kuin tuo järven pinta. Kuuntelin vain luonnon ääniä ja ihailin maisemia samalla aurinkoa ottaen. Veden pinta liplatti vienosti veneen keulaan, rantakivillä seisoskeli lokkeja poikasineen, kuikat uiskentelivat järvellä kalaparvia etsien. Tavikin taisi päästää pienen rääkäisyn. Vaivuin johonkin seesteiseen toden ja unen välimaastoon, tunsin olevani hetken maanpäällisessä paratiisissa.
Ehdin juuri havahtua tuosta tilasta, kun kala iski uistimeeni. Huomasin heti vavan liikkeestä, että kyseessä olisi ahven. Tietysti sitä vielä tuossa vaiheessa toivoo olevansa väärässä, mutta raitapaitahan sieltä syvyyksistä kuitenkin nousi. Päästin tuon pienen vedenelävän takaisin pinnan alle ja käänsin purteni kohti kotisatamaa.
Näitä hetkiä toivoisin lisää - kaikille tasapuolisesti.
Jonain aamuna tietää jo ensimmäisestä sekunnista lähtien, että voisipa nukkua tämän päivän pois ja yrittää huomenna uudestaan. Kello soi joskus puolen kymmenen aikaan aamulla, pyyhkäisin sormella hälytyksen pois ja huomasin heti, että niskat ovat aivan jumissa ja alaselkää särki. Muutaman minuutin koomailin vielä sängyllä, kunnes totesin, että ei tässä itku kuitenkaan auta vaan olisi noustava ylös keittämään kahvia. Eikä aikaakaan, kun alkoi migreenin tunne hiipiä päähän. Mikäs sen parempi aamupala olisi kuin kahvi ja lääkepilleri. Aamiainenhan on tunnetusti se päivän tärkein ateria.
Migreeni ei sitten yltynyt sen pahemmaksi, mutta sain pääni pyörälle taas muuten vain. Vajaan tunnin lepäily sängyllä musiikkia kuunnellen auttoi pahimman yli ja päätin lähteä iltapäivällä ulos. Sen olen huomannut, ettei paranisi jäädä yksin sisälle, kun tuo tuskaisuus tai ahdistus, miksi sitä nyt kutsuisikaan, päättää tulla vierailulle. Siis sen jälkeen, kun liikkeellelähtö on suinkin vain mahdollista. Raitis ulkoilma ja ihmisten seura rauhoittaa yleensä oloa. On yritettävä keskittyä muuhun kuin oman olotilansa kuunteluun.
Illalla kotiin palattuani aloin miettimään, mikä tuota tuskaisuutta oikein aiheuttaa. Muistan nuorempana ajatelleeni, että kyllä sitä vanhempana osaa ottaa rennommin. Vähänpä minä tiesin tuolloin, ei sitä näköjään ihminen luonteeltaan mihinkään muutu vaikka ikää tulisi lisää. On sitä siis edes vähän viisaampi nykyään, ei tarvitse turhaa muutoksesta unelmoida. Pikemminkin se selkäreppu vaan alkaa painaa enemmän ja enemmän vuosi vuodelta. Reppu johon pakataan kaikki virheet, mokat, typerät teot ja sanat, epäonnistumiset, jota elämän aikana on tullut tehtyä. Kaikki noista muistuvat mieleeni, kaikkia noita kannan elämäni loppuun saakka harteillani. Saati sitten, jos olen jollekin tuottanut pettymyksen. En ole kykenevä unohtamaan tai antamaan itselleni anteeksi. Siihen kun lisätään vielä muut murheet, sekä omat että muiden, niin a vot. Miten tuo reppu siis voisi vuosien mittaan keventyä?
Ei taida ollakaan niin yksinkertainen vyyhti tämä selvitettäväksi. Kaikki taitaa liittyä kuitenkin eri luonteenpiirteisiini, jotka yhdessä ovat saaneet aikaan tämän sotkun. Mistähän päästä sitä sitten aloittaisin purkamaan ja onko se edes mahdollista? Vai olisiko vain kärsittävä nahoissaan ja hyväksyttävä asia. En jaksa miettiä, nyt on päästävä nukkumaan.
Ylläolevan tekstin kirjoitin eilen illalla, mutten kuitenkaan sitä silloin julkaissut. Aloin miettimään, kannattaako tätä julkistaa vai pidänkö tämän tekstin vain itselläni muistona. Päätin kuitenkin laittaa tämänkin näkyville, jos siitä vaikka muutkin saisivat jotain irti itselleen.
Tänään oli kuitenkin jo huomattavasti parempi päivä, vaikkei kyllä vieläkään mikään voittajafiilis ollut. Sen kuitenkin tänään tajusin, että ainakin seuraaviin asioihin tulisi kiinnittää huomiota: Älä vaadi itseltäsi liikoja, ole itsellesi armollisempi, elä tässä hetkessä, älä murehdi liikaa tulevaa, äläkä menneitä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta tulevaisuutta voi yrittää muuttaa elämällä tässä hetkessä ja tekemällä pieniä tekoja ja päätöksiä, jotka voivat muuttaa elämän suuntaa vähän kerrassaan. Siinäpä sitä työnsarkaa näin aluksi.
Nyt ainakin tiedän, mitä kohti pitäisi pyrkiä, toteutus onkin sitten se vaikeampi juttu. Ei siis ihan turhat kaksi päivää, vaikka ensin vähän siltä tuntuikin.
Kuluneella viikolla on tullut ihmeteltyä tätä maailman nykymenoa. Yksittäisen ihmisen ongelmat eivät tunnu kiinnostavan ketään, joka niihin voisi vaikuttaa. Olen pitänyt Suomea vielä suhteellisen hyvänä ja oikeudenmukaisena maana asua, mutta todelliset kasvot alkavat kuitenkin paljastua noiden kauniiden kiiltokuvamaisemien takaa. Kehtaa vielä kutsua itseänsä Pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, hah, hyvinvoinnin irvikuva ennemminkin.
Eräs tuttuni on joutunut kamppailemaan jo pitkään vakuutusyhtiöitä, sairaanhoitoa ja asiaan liittyviä yrityksiä vastaan. Kaikilla näillä tuntuu olevan vain yksi tavoite, nujertaa ihminen. Jokainen tuntuu miettivän ensimmäisenä, kuinka pestä kädet tästä asiasta. Kuinka siirtää vastuu toisille, ettei vain itse joutuisi maksumieheksi. Viilataan pilkkua, vitkutellaan ja tehdään päätöksiä, jotka eivät perustu totuuteen. Toivotaan, että toinen luovuttaa. Eikö apua tarvitsevalle pitänyt tarjota sitä kättä eikä keppiä?
Luin myös Iltasanomista uutisen, jossa Puolustusvoimien koirankouluttaja oli menettänyt työkykynsä työtapaturman vuoksi. Lääkäri oli todennut, ettei hänestä ole enää työelämään, mutta Valtiokonttorin mukaan näin ei kuitenkaan ole, joten tapaturmaeläkettä hän ei saa. Ovatko lääkäritkin siis eri mieltä vamman laadusta, riippuen vain siitä, kenen pussilta he saavat tulonsa? Jos ihmiselle on sattunut tapaturma, josta on jäänyt pysyvä haitta, eikä hän pysty tekemään työtä, luulisi tuon asian olevan lääketieteellinen fakta eikä siihen voi vaikuttaa se missä lääkäri työskentelee. Mutta mitäpä minä mistään tiedän, olen vain ihminen.
Olisiko seuraavan valituskirjeen sisään laitettava peili ja teksti, johon kirjoittaisi, että pystytkö katsomaan siihen näiden päätösten jälkeen. Mitä se on sinulta pois, jos helpottaisit joskus toisen ihmisen elämää? Mitä jos kyse olisi omasta lapsestasi, vaimostasi tai itsestäsi, pläräisitkö vakuutusehtoja läpi kuin piru Raamattua, etsisitkö porsaanreikiä viimeiseen asti? Ota tuo peili mukaan kotiisi ja muista katsoa siihen vielä illalla ennen nukkumaanmenoa. Näetkö kultakellon kädessäsi, sliipatun tukan ja prameat silmälasit? Oletko saanut nuo puhumalla totta vai tekemällä vääryyttä? Nukutko vielä makeasti kaiken tämän jälkeen?
Mitä tapahtui tälle maalle, mitä tapahtui ihmisille? Olemmeko täällä palvomassa rahaa ja suuryrityksiä vai olisiko aika palata siihen lähimmäisenrakkauteen?
Huh huh, kun on väsyttänyt viimeiset pari päivää aivan sairaasti. Toissayönä en saanut taas nukuttua kuin pari tuntia, kiitos joidenkin älykköjen jotka päättivät huudattaa autojaan ja mopojaan keskellä yötä. Ei kai tuosta voi syyttää kuin itseään, kun on muuttanut slummiin asumaan. Lisäksi öisin on pidettävä parvekkeen ovea auki, ettei lämpötila asunnossa nousisi aivan tolkuttomiin lukemiin. No, ei ehkä kokonaan heidän syytään ollut, vaikeuksia oli nukahtaa jo ennen heidän kaahailujaan.
Viime yönä sain sentään nukuttua varmaan yhdeksän tuntia, mutta väsymys tuntuu vain pahentuneen. Lounaan jälkeen ei voinut tehdä muuta kuin käydä sänkyyn pitkäkseen ja yrittää huilata. Sydän hakkasi itseään ulos rintakehästä ja olo oli mitä tuskaisin. Uni ei kuitenkaan saapunut, en nykyään osaa päiväunia nukkua. Sen sijaan laitoin uuden Chill masters mixtapen soimaan taustalle ja yritin rauhoittua.
Ihme kyllä, puolen tunnin makoilu auttoi jonkin verran. Ei se kuitenkaan vienyt kuin sen pahimman piikin pois väsymyksestä. Hetkittäin väsymyksen tunne sekoittui kuitenkin johonkin ihmeelliseen tuskaisuuteen, levottomuuteen. Jotain tekisi mieli tehdä, mutten tiedä mitä. Mihinkään ei jaksanut keskittyä puolta minuuttia kauemmin, kuitenkin jotain ylimääräistä energiaa oli ajottain kroppa täysi. Hetken päästä taas saattoi iskeä kova väsymys, hiukan erikoista.
Tänään olisi ollut sitä aikaa myös kuntoilla, mutta en saanut itseäni ylös penkistä. En sitten millään. Kovin väsyneenä ei lukemani mukaan pitäisi edes puntteja nostella, vaara paikkojen hajottamiseen kasvaa ilmeisesti huomattavasti. Puhun siis kropasta, en välttämättä kämpästä. Selkä on muutenkin siinä kunnossa, että yksikin virheliike saa sen sellaiseen jumiin, ettei tarvitse kuukauteen mistään liikunnasta tuon jälkeen haaveillakaan. Hyviä selityksiä ainakin riittää, jos ei muuta.
Tänäänkään ei malttaisi hirveän aikaisin käydä nukkumaan, kun telkkarista tulee Training Day, muistaakseni yksi parhaista rikoselokuvista koskaan. Tosin olen tuon kyllä nähnyt montakin kertaa eli en tiedä tuleeko sitä kuitenkaan katsottua.
Olotila on heitellyt tänään kyllä valtavasti. Aamu lähti käyntiin Metallican viimeisimmällä levyllä. Tykitystä parhaimmillaan ja olo oli sen mukainen. Tuosta alkoi alamäki kohti iltaa. Nyt tuo vire on vain hatara muisto. Jostain syystä laitoin muutaman Leevi and the Leavingsin biisin soimaan, mikä taisi olla virhe. Nyt päässä on pyörinyt lähinnä se, millaisia ihmiskohtaloita täällä maailmassa onkaan (enkä puhu nyt itsestäni). Miksi joillain on kivireki vedettävänään, välillä toivottomankin painava. Voisinko auttaa jotenkin, olenko tehnyt tarpeeksi vai olenko ollut itsekäs. Ja olenko nyt itsekäs, kun käänsin tämänkin ajatuksen koskemaan itseäni..
Kirjoitin tämän tekstin päivän mittaan monessa osassa, nyt tuntuu naurettavalta valittaa jostain pienestä väsymyksestä.
Mikäpä on sen mukavampaa, kuin sateisena päivänä kuunnella oikein haikeaa musiikkia, josta saattaa löytää myös hieman toivoa. Saa oikein piehtaroida jonkinlaisessa itsesäälin tunteessa, vaipumatta kuitenkaan epätoivoon. Tuossa tunteessa, joka on kuin huoneen täyttänyt raskas ilma, jossa voi vain leijua paikallaan. Se on kietoutuneena ympärilleni kuin mukavan lämmin peitto. Siinä on hyvä olla, kotoisaa etten sanoisi.
Laitan musiikin soimaan, käyn makoilemaan sohvalle, katselen ulos sateeseen. En ajattele oikeastaan mitään, mutta hymyilen silti. Osaan kai nauttia tästäkin, sopivina annoksina tosin. Kaukana tuntuu olevan aurinkoiset kesäpäivät - ilon hetket ovat katoavaisia, mutta onneksi melankolia pysyy vierellämme ainiaan. Miksi edes tästä tunteesta haluaisin kokonaan eroon, en muista, en ymmärrä. Tämähän on se suomalaisen ihmisen normaali olotila, tuttu ja turvallinen. Vai olisiko ihmisiä kahta sorttia, toisille jatkuva iloisuus on normaalia, minkä avulla jaksaa muutaman sadepäivän. Toisille se on taas joku katkeransuloisuus, jonka syliin palaa mielellään muutaman aurinkoisen päivän jälkeen. No, ehkä hieman liioiteltua.
Sateisen päivän musiikkina toimi siis paremmin kuin hyvin Dream Theater, höystettynä hieman Opethilla.
Olen jostain kuullut, että osa ihmisistä kuunetelee vain positiivista musiikkia, jos mieli on hieman maassa, eikä anna itsensä vajota tuohon tunteeseen. Itse kuuntelen kyllä juurikin sellaista musiikkia, millainen on mielentilani. Oikeastaan voisin sanoa, että jos olen allapäin, usein ensin tulee kuunneltua surullisempaa musiikkia, tämän jälkeen jotain nopeatempoisempaa, jonka jälkeen pääsee taas käsiksi iloisempiin biiseihin. En oikein voisi kuvitellakaan kuuntelevani jotain ylipirteää musiikkia ja yrittää väkisin piristää itseäni. Olenkohan ainoa vai onko tämä yleistäkin, en tiedä.
Kappas vain, ilmahan alkaa jo selkeytyä, voittaako valo sittenkin.
Eräänä iltana tuli taas istahdettua koneen ääreen ja aukaistua youtube. Tätä tulee harrastettua useinkin eli biisi biisin perään klikkailee sivupalkkia ja päätyy kauemmas ja kauemmas siitä ensimmäisestä biisistä, antaen vain musiikin viedä mennessään. Satuinpa sitten löytämään tällaisen itselleni uuden artistin nimeltä Ameeba. Ei todellakaan mitään perushöttöä, jota radiokanavat soittavat kilpaillen siitä, mikä kanava ehtii päivässä soittamaan useimmin saman biisin.
Viime päivinä on jotenkin jäänyt tuo suomenkielinen musiikki taas päälle ja on tullut kuunneltua varsinkin räppiä. Ihmeellisesti tuokin asia vaihtelee, siis millaista musiikkia tulee kuunneltua. Saattaa muutaman päivän aikana musiikki vaihtua metallista jopa iskelmään saakka. Ehkä se on vaan hyvä asia, että tulee kuunneltua monenlaista musiikkia eikä ole mitään pakonomaista tarvetta pitäytyä yhdessä genressä. Joillain ihmisillä tuntuu olevan asenneongelma jotain tiettyä musiikkilajia kohtaan, eivätkä voi antaa sille edes mahdollisuutta. No, mikäpä minä olen heitä tuomitsemaan, sanoisi varmaan eräs tunnettu tv-persoonakin.
Palatakseni alkuperäiseen asiaani eli Ameebaan, kuunnellaan ja ennen kaikkea koetaan jotain tähän väliin. Harvoin keneltäkään mitään pyydän, mutta nyt pyytäisin, että laitatte videon pyörimään hd-tarkkuudella koko näytölle, äänet isolle, nojaatte mukavasti selkänojaan ja rauhoitutte hetkeksi.
Itse tuon muutamaan kertaan tässä parin päivän aikana katsoneena voin sanoa, että tulee sellaiset kunnon kokovartalon kylmät väreet, jotka kestävät oikeastaan koko biisin ajan. Sielua puhdistava elämys kaiken kaikkiaan.
Jokunen postaus sitten mietin, kannattaisiko hankkia salikortti vai jatkaa sitä raudan nostelua kotioloissa myös kesällä. No eipä ole sitten tullut tehtyä oikeastaan kumpaakaan. Sama probleema on ollut myös aiempina kesinä, ei tunnu olevan aikaa. Tai aikaahan toki olisi, 24 tuntia vuorokaudessa, eli priorisointikysymyshän tuo vain on. Kelien ollessa tällaisia, ei vaan millään malttaisi tulla hikoilemaan neljän seinän sisälle. Talviaikanahan tällaista ongelmaa ei ole, koska kelien kylmentyessä telkeän ulko-oven kiinni ja avaan sen vasta kevään ensiauringon paistaessa verhojen välistä. Toisaalta nämä lämpimät kelit tekevät myös sen, ettei juuri edes
jaksaisi mitään nostellakaan, keho tuntuu käyvän jo muutenkin
ylikierroksilla.
Toisaalta hiukkasen harmittaa, että annan itselleni luvan repsahtaa tällä tavalla. Poden siitä suorastaan huonoa omaatuntoa. Kerran viikossa ei tunnu riittävän pääkopalleni, parhaimpina aikoinahan sain itseni kuntoilemaan joka toinen päivä. Toki kesällä tulee liikuttua sitten muulla tavoin paljon enemmän. Tästä huolimatta joku sisäinen ääni tuntuu olevan tyytymätön.
Ulkonäöllisesti on vaikea sanoa, onko muutosta tapahtunut, koska en yleensä ihaile itseäni peilistä. En omista edes vaakaa, joten en tiedä miten vähäisempi painojen nosto, epäsäännöllisempi ruokailu ja suurempi aerobisen liikunnan määrä on painoon vaikuttanut. Toisaalta, onko tuolla mitään merkitystäkään. Minähän nostan painoja vain itseni vuoksi ja naiset ovat vain persoonan perään..
Olisiko sitten toivottava huonompia ilmoja, pakottaa itseni kuntoilemaan vai yrittää olla stressaamatta tästä asiasta. Säätä en voi muuksi muuttaa (enkä kyllä mitään vesisateita haluakaan), itseäni en näin lyhyessä ajassa pysty muuttamaan, joten ei kai auta kuin ottaa ne painot käteen ja alkaa huhkimaan.
