Who's the winner, me or my mind?

Olen päässyt taas kiinni tuohon painojen nostelun ihanaan maailmaan. Talvella ja keväällä saattoi mennä viikkoja, etten puntteihin sormillani koskenut. Tuskin edes katsetta saatoin luoda noihin seinän vierellä odottaviin raskasmetalleihin. Tosin osasyy tähän oli pitkät sairastelujaksot, jolloin on helppo antaa itsensä repsahtaa ja käyttää välillä sairastelua tekosyynäkin tekemättömyyteen. Nyt kuitenkin jo viikkojen ajan olen saanut itseni rehkimään lähes joka toinen päivä ja usein iskee tilanne, että tekisi mieli pumpata sitä rautaa jokaisena päivänä eikä malttaisi pitää niitä lepopäiviä lainkaan.

Muutenkin viime aikoina olen ollut tavallista paremmassa vireessä, myös henkisesti. Minulle tyypillinen melankolinen tai toisinaan jopa synkkä mielenmaisema on pysynyt pitkään piilossa itseltäni. Nyt kuitenkin muutaman päivän aikana tuo takaraivoon kätkeytynyt lannistaja on palannut kummittelemaan. Sitä on vaikea selittää, mutta tuon tuntee ihan fyysisestikin jossain tuolla sisuskaluissaan ja mielen sopukoissaan. Aiemmin viikon aikana olen saanut sen aina kukistettua ennen kuin se on tehnyt tuhojaan ja myrkyttänyt mieltäni, mutta tänään se pääsi iskemään yllättäen takavasemmalta. Pari suoraa, muutama koukku ja hups, sain keräillä itseäni kanveesista.

Miksi sitä pitääkin alkaa ajattelemaan kaikkea sellaista, mikä saa mielen masentumaan varmasti. Aivan yhtäkkiä sitä löytää itsensä toivottomuuden keskeltä vaikka vasta hetki sitten kaikki tuntui olevan ihan hyvin. On kuin mielellä olisi oma tahtonsa, joka ei ajattele minun parasta vaan takertuu juuri niihin ajatuksiin, mitä ei kannata ajatella. Aivan kuin meitä olisi kaksi, Minä ja mun pää, toisistaan erilliset yksiköt kamppailemassa elintilastaan. Yleensä sitä ei edes jaksa taistella niitä masentavia ajatuksia vastaan vaan nielee ne purematta ja jää vellomaan siihen tunteeseen.

Tänään tuomari ei kuitenkaan ehtinyt laskea kymmeneen saakka, en tullut sittenkään tyrmätyksi. Nappasin painot käsiini ja aloin hikoilla. Hien mukana virtasi ulos ilmeisesti myös nuo synkistyneet ajatukset sillä treenin jälkeen olo oli taas huomattavasti kirkkaampi. Ei ehkä huikea, mutta parempi.

On siis ilmeisen totta tuo vanha sanonta, että ihminen on itsensä pahin vihollinen. Itse on myös löydettävä ne aseet, joilla tuosta kamppailusta selviää voittajana, tai ainakin tasapisteissä.

Kuumeilua

Tänä keväänä allekirjoittaneeseen on iskenyt uusi kuumetauti, nimittäin prätkäkuume. Onkohan tämä osa sitä kolmenkympin kriisiä vai mistä lie johtuu, mutta viime aikoina olen alkanut haaveilla omasta pyörästä. Eikä minulla siis ole edes sitä moottoripyöräkorttia, joten ihan ex tempore sitä moottoripyörää ei siis osteta. Katselin jo yksi ilta noita korttien hintojakin, ja saisihan sitä melkein tonnin verran pulittaa tuostakin ajo-oikeudesta. Tuohon tietysti lisäksi se moottoripyörän ja varusteiden hinta sekä vakuutukset. Ei ihan halpaa lystiä siis.

Mutta uskoakseni sitä tunnetta ei voi rahassa mitata, kun antaa hanaa omalle kaksipyöräiselleen. Jonkinlainen vapauden tunne tuossa olisi varmasti enemmän läsnä kuin autolla kruisaillessa. Voin vain kuvitella sen tunteen, kun auringon paistaessa päästelet menemään pitkin kesäisiä maanteitä tuulenvireen puhallellessa naamalle lämpimiä henkäyksiään. Kaupungissa kadut täyttyvät naisista, jotka lakoavat eteesi ja ihastelevat ääneen menoasi. Nappaat vain hehkeimmän emännän tarakalle ja jatkat matkaa.

Todellisuudessahan tilanne menisi varmasti näin: Ajat sadekuuron kastelemalla maantiellä, kun edellä ajava auto roiskuttaa rapaa naamalle, erilaisia ötököitä lentelee suuhun ja huoltoasemalle kurvatessa hampaanvälit ovat jo niitä mustanaan. Et tätä kuitenkaan tajua ja hymyilet kassaneidille iloisesti. Vasta tämän mulkaistessa erikoisesti, tajuat, miltä todellisuudessa näytät. Tästä nolostuneena jatkat pikaisesti matkaa ja väännät kaasua moottorin ulvoessa kuin tuomiopäivän pasuuna. Lopulta matka päättyy hirven kylkeen, joka pelästyi tuota moottorin ääntä ja hyppäsi eteesi.

Ehkä on siis otettava järki käteen ja jätettävä tuo moottoripyöräilystä haaveilu muille. Täällä neljän seinän sisällä tietokoneruudun edessä ei voi tapahtua onnettomuuksia. Kuten ei mitään muutakaan.