Taivaanrannanmaalari

Koko päivä oli oikeastaan pelkkää tyhjäntoimittamista, haahuilua ja kattoon syljeskelyä. Sanomattakin siis selvää, että sain itseni melko tuskastuneeksi, olihan taas aikaa pyöritellä loputtomia ajatuskiemuroita.

Illalla laitoin kuitenkin jostain syystä Coldplayta soimaan youtubesta. Kävelin keittiöön vetämään verhoja ikkunaan, kun katseeni kiinnittyi upeaan taivaanrantaan. Tuota ilmestystä oli pakko päästä ihailemaan ihan parvekkeelle asti. Taivas oli jakautunut kahteen sysimustaan osioon, jota halkoi terävärajainen ja kirkas, mutta syysillan tummentama taivas. Samalla, kun pääsin raittiiseen ulkoilmaan, taustalta kuului vaimeasti "We live in a beautiful world" haikean musiikin säestämänä. Tuo hetki, musiikki ja näkymä sulautuivat täydellisesti yhteen. Tuon hetken jos vain saisi ikuisettua johonkin kaikkien koettavaksi.

Jäin tuijottamaan taivasta kappaleen ajaksi ajatusteni lähtiessä lentämään kohti stratosfääriä. Elämme upeassa maailmassa, mutta tuntuu kuin katselisimme tuota maailmaa kaltereiden takaa, omissa pienissä häkeissämme. Ja nuo kalterit olemme itse itsellemme rakentaneet. Rakensimme ne alunperin suojamuureiksi, mutta huomaamatta päädyimme itse vangeiksi. Kunpa me ihmiset osaisimmekin elää, nähden tuon kaiken kauneuden ja ainutlaatuisuuden, mitä meillä on ympärillämme. Miksi elämme itsekkäästi ja pahoitamme toistemme mieliä, kun voisimme elää yhdessä ja iloiten, toisiamme auttaen. Miksi tuhoamme tätä planeettaa, miksi tuhoamme toisiamme. Syytämmekö vain ihmisluontoa vai olisiko meistä kuitenkin parempaan.

Kävin tuon biisin jälkeen suihkussa ja vilkaisin uudestaan pihalle - täydellinen pimeys. Tuo edellinen hetki oli vain ohikiitävä, mutta onnekseni ehdin sen huomata. Tästäkin kirjoituksesta olisi voinut tulla toisenlainen, jos verhoa sulkiessani tuo kaiken valon imevä musta aukko, jota syystaivaaksikin kutsutaan, olisi ollut lohduttomimmillaan. Olivatkohan muut yhtä onnekkaita.

Talvi on taas ovella, mutta päästänkö sisään

Lokakuu saapui taas kolkkona, tuoden mukanaan kylmät ilmat ja pimenevät illat. Takinkaulukset pystyyn, vetoketju kiinni ja katse maahan, tästä se taas alkaa. Ei enää kauaa ja maa on valkoisena, upeeta mahtavaa..

Edellisen kirjoituksen jälkeen olen huomannut käyväni päivittäin jonkinlaista sisäistä kamppailua siitä, kuinka kauan saisin tuon positiivisen vireen kestämään. Pitkään olen jaksanutkin taistella, mutta tiesin jo käytännössä alusta asti, miten tuossa tulisi käymään. Ennemmin tai myöhemmin olisi taas annettava periksi ja otettava vastaan tuo tuttu melankolisuus. Oikeastaan ei tuo ole vielä täysin päälleni kaatunut, mutta tunnen taas päivä päivältä hiipuvani kohti jonkinlaista koomaa.

Tuntuu, että sellainen "normaalin ihmisen" perusvire vaatii itseltäni jatkuvaa ponnistelua, ns. väkisin yrittämistä. Tuohon taas palaa valtavasti energiaa, eikä sitä ainakaan minulla ole loputtomasti. Miten ihmeessä siis muut ihmiset tuntuvat jaksavan päivästä toiseen olla pirteitä, positiivisia ja eläväisiä. Ovatko kaikki vain hyviä feikkaamaan? Vai onko niin, että kaikki kuitenkin riippuu siitä ihmisen perusluonteesta, jonka on syntyessään saanut. Onko siis periaatteessa turhaa edes yrittää taistella sitä vastaan, tulisiko vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja unohtaa haaveilu muusta. Helpompaa on vain lopettaa se rimpuilu ja palata siihen mikä on luontevaa itselleen. Osallehan on varmasti normaalia olla sellainen jatkuva päivänsäde, jolla ei tunnu olevan koskaan huolen häivää. Täytyy nostaa hattua heille, minusta ei vaan sellaiseen taida olla.

Jos ei kuitenkaan haluaisi tyytyä siihen, mitä on vaan haluaisi muuttua, onko siihen mitään konstia. Ei varmaan mitään poppaskonstia ainakaan, ei mitään yhdessä yössä tapahtuvaa ihmettä. Ensinnäkin jostain pitäisi saada lisää energiaa, lisää puhtia. Mitä enemmän tuntee itsensä väsyneeksi sitä vaikeampaa on tsempata itseään ja pyrkiä pitämään se leuka ylhäällä. Pari pannua kahvia ja energiajuomatkin vielä käyttöön, siinäkö ratkaisu tähän ongelmaan. Ehkä ei kuitenkaan, kai sitä energiaa pitäisi ammentaa jostain muustakin kuin piristeistä, tietäisi vain mistä. Näin syksyllä iltojen pimentyessä ja ilmojen kylmetessä tuo lisäenergian saaminen taitaa olla kyllä mahdoton tehtävä. Pitäisikö siis yrittää ensi keväänä uudestaan.