Lauluni sadepäivän varalle

Mikäpä on sen mukavampaa, kuin sateisena päivänä kuunnella oikein haikeaa musiikkia, josta saattaa löytää myös hieman toivoa. Saa oikein piehtaroida jonkinlaisessa itsesäälin tunteessa, vaipumatta kuitenkaan epätoivoon. Tuossa tunteessa, joka on kuin huoneen täyttänyt raskas ilma, jossa voi vain leijua paikallaan. Se on kietoutuneena ympärilleni kuin mukavan lämmin peitto. Siinä on hyvä olla, kotoisaa etten sanoisi.

Laitan musiikin soimaan, käyn makoilemaan sohvalle, katselen ulos sateeseen. En ajattele oikeastaan mitään, mutta hymyilen silti. Osaan kai nauttia tästäkin, sopivina annoksina tosin. Kaukana tuntuu olevan aurinkoiset kesäpäivät - ilon hetket ovat katoavaisia, mutta onneksi melankolia pysyy vierellämme ainiaan. Miksi edes tästä tunteesta haluaisin kokonaan eroon, en muista, en ymmärrä. Tämähän on se suomalaisen ihmisen normaali olotila, tuttu ja turvallinen. Vai olisiko ihmisiä kahta sorttia, toisille jatkuva iloisuus on normaalia, minkä avulla jaksaa muutaman sadepäivän. Toisille se on taas joku katkeransuloisuus, jonka syliin palaa mielellään muutaman aurinkoisen päivän jälkeen. No, ehkä hieman liioiteltua.

Sateisen päivän musiikkina toimi siis paremmin kuin hyvin Dream Theater, höystettynä hieman Opethilla.

 

  

Olen jostain kuullut, että osa ihmisistä kuunetelee vain positiivista musiikkia, jos mieli on hieman maassa, eikä anna itsensä vajota tuohon tunteeseen. Itse kuuntelen kyllä juurikin sellaista musiikkia, millainen on mielentilani. Oikeastaan voisin sanoa, että jos olen allapäin, usein ensin tulee kuunneltua surullisempaa musiikkia, tämän jälkeen jotain nopeatempoisempaa, jonka jälkeen pääsee taas käsiksi iloisempiin biiseihin. En oikein voisi kuvitellakaan kuuntelevani jotain ylipirteää musiikkia ja yrittää väkisin piristää itseäni. Olenkohan ainoa vai onko tämä yleistäkin, en tiedä. 

Kappas vain, ilmahan alkaa jo selkeytyä, voittaako valo sittenkin.