Keskittymisvaikeuksia

Tajusin juuri, että on mennyt varmaan yli puoli vuotta niin, etten ole ladannut yhtään uutta elokuvaa katsottavaksi. Ei ole jaksanut. Uskoisin, että tuona aikana on tullut montakin katsomisen arvoista leffaa ulos, mutta ei vaan jaksa keskittyä. Täysin en ole elokuvista vieroittautunut sillä televisiosta on kuitenkin tullut vielä jonkin verran niitä katsottua, mutta ei kuitenkaan lähellekään entiseen tahtiin. Ja vaikka huomaisin jonkun suht. mielenkiintoisen leffan alkavan niin ei useinkaan silti vaan pysty rauhoittumaan sen ääreen. Enkä saa siis tehtyä mitään muutakaan järkevää sen sijaan, kunhan tuskastelen.

Ennen olin suuri elokuvien ystävä ja niitä tulikin katsottua lähes aina, kun oli vaan mahdollista. Nyt monesti jo pelkkä ajatus siitä, että pitäisi istahtaa television ääreen pariksi kolmeksi tunniksi aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta. Sama juttu on myös tietokoneella pelailun suhteen. En mikään kova pelaaja ole koskaan ollutkaan, mutta aina välillä on tullut jotain pelailtua. Ostin jopa uuden GTA:n, kun se tietokoneelle ilmestyi, mutta vähiin on todellakin jäänyt tuonkin pelaaminen. Hyvä, jos kerran viikossa tai kahdessa on tullut se aukaistua ja silloinkin vain vähäksi aikaa. Ei vaan jaksa keskittyä siihenkään.

Joku voisi sanoa, että hyvä juttu ettei ole niin riippuvainen mistään peleistä tai leffoista. Itse en ihan olisi tuotakaan mieltä. Jutun juoni on tässä juurikin se, minkä takia en ole noihin enää aikaa kuluttanut - siis keskittymiskyvyn puute. Eihän siinä mitään olisikaan, jos jättäisin nuo asiat tekemättä jostain järkevästä syystä.

Sama oikeastaan koskee myös tätä blogia. Joku on saattanut huomatakin, että tekstejä ei ole ilmestynyt enää alkutahtien tavoin. Toki kesällä on ollut muutakin menoa, mutta vaikka aikaa olisi joskus ollutkin kirjoittaa, ei ole saanut vaan mitään aikaan. Omien ajatusten jäsentely teksimuotoon olisi vaatinut keskittymistä ja rauhoittumista, mutta siihen en ole vain usein kyennyt.

Joinain päivinä, ihan tässä viikon sisällä, olen huomannut aivojen käyvän sellaisilla kierroksilla, etteivät ne takerru yksittäiseen ajatukseen, kuten on ollut tapana, vaan olen elänyt hetkittäin jopa jonkinlainen autopilotti päällä. Tuokaan olotila ei tunnu kyllä normaalilta, omalta itseltäni. Pikemminkin se on jotain tuskaisuutta ja levottomuutta sekä kehossa että päässä eikä mitään huoletonta oleilua tai sisäisen rauhan löytymistä. Toki kuitenkin valitsen tämän olotilan ennemmin kuin täydellisen aivojumin jonkun yhden ajatuksen ympärille. Tuo tämänviikkoinen ajatuksen karkaaminen saattaa johtua kyllä ihan väsymyksestäkin, muutamana yönä on ollut taas nukkumisvaikeuksia.

Tämäkin teksti alkaa vaikuttaa aika puolivillaiselta enkä taida saada mitään järkevää päätelmää enää tähän loppuun, siis perimmäistä syytä tähän keskittymiskyvyn puutteeseen. En ilmeisesti jaksa keskittyä nyt tähänkään tarpeeksi.

Kaikesta huolimatta tai juurikin siksi, tänään oli jo aamusta sellainen olo, että olisi laitettava jotain vähän rankempaa musiikkia soimaan. Eikä ihan mitä tahansa, vaan tietty suomalainen bändi oli jo mielessä. Ehkä sen tuotanto on melko synkänpuoleista, mutta hei, sellaistahan elämä on - synkänpuoleista. Ja eihän tämä seuraava nyt edes oikeastaan ole synkkä biisi, pikemminkin muistutus meille kaikille. Joten, Insomnium - Ephemeral, olkaa hyvät:

Vuoden masentavin päivä?

Haaveileekohan muut siitä, että voisi jatkaa elämäänsä puhtaalta pöydältä jossain muualla. Toisessa kaupungissa, toisessa maassa, missä vain kaukana nykyisestä oravanpyörästä. Olisi täysin uudet kuviot, uudet ihmiset. Ei sillä, etteikö ympärilläni olevat ihmiset olisi rakkaita, mutta nykyiset ympyrät alkavat tuntua liian pieniltä. Aivan kuin jalkoihini olisi sidottu riippakivi, joka estää minua liikkumasta ja elämästä elämääni. Tarvitsisin jonkun ison irtioton arjesta, jonka avulla löytäisin uuden suunnan elämälleni.

Olen joskus haaveillut asuvani New Yorkissa, jossain kerrostalossa miljoonien muiden ihmisten tavoin. Suomen ja kaikki tuttavat olisin jättänyt taakseni. Olisin tuolla suurkaupungissa kuin muurahainen muurahaisten joukossa, mutta eläisin vapaana liitävän linnun tavoin. Eläisin täysin omillani - en olisi riippuvainen kenestäkään, en olisi tilivelvollinen kenellekään. Saattaa kuulostaa hieman itsekkäältä, mutta ehkä tarvitsisin juuri tuollaista itseni etsimistä täysin vieraassa ympäristössä.

Ehkä realistisemmin tarvitsisin edes jonkinlaisen parin viikon lomareissun etelään. Saisin unohtaa hetkeksi kaiken muun ja olla vain rauhassa, antaisin akkujen latautua vaikka kiertelemällä turistikohteita. En kuitenkaan saa itseäni potkittua liikkeelle niin, että lähtisin yksin johonkin ulkomaille. Eikä kyllä olisi muutenkaan mahdollista enää näin loppukesästä. Joten unohdetaan siis tämäkin.

Mistä tämä muutoksen kaipuu taas kumpuaa? Syntymäpäivästäni, joka oli vähän aikaa sitten. Olen taas hetken lähempänä kuolemaa ja katsoessani omaa elämääni, en voi todellakaan olla siihen tyytyväinen. Joillekin tuo päivä on syy juhlaan, itse vetäydyn omiin ajatuksiini. Seuraavaksi mittariin tulee jo kolmekymmentä, jos siis sinne asti selviydyn. Sanoisin, että armonaika kohdallani alkaa käydä vähiin. Minusta ei tulisikaan sitä perheenisää, menestyvää työntekijää, jolla on farmariauto omakotitalon pihassa. Olenkin se suvun musta lammas, luuseri, jota kaikki salaa säälivät. Kai jonkun on tuokin paikka tässä yhteiskunnassa otettava, jokainen tyytyköön siihen minkä on ansainnut.

Eikö kaikki siis menekään niin kuin noissa Hollywoodin ulos työntämissä romanttisissa komedioissa, joissa tarinan päähenkilö saa lopulta sen mallin näköisen naisen ja puoli valtakuntaa. Onko minulle valehdeltu? Olisiko haastettava tuotantoyhtiöt oikeuteen ja käärittävä siitä mukavat paalut? Ehkä tuolla rahalla voisinkin lopulta muuttaa sinne New Yorkiin..

Joka tapauksessa kaukaisia ovat ne ajat, jolloin vielä odotti innolla sitä, mitä elämä toisi tullessaan. Enää ei ole tuosta jäljellä kuin ilmaan haihtuvia unelmia, joiden tiedän sisimmässäni olevan tavoittamattomissa. Olenko siis jo lähempänä kuolemaa kuin elämää?

Back problem is back

Ikuisuusongelmani eli alaselkä oireilee taas pahemman kerran. Onneksi ei vielä täydelliseen jumiin ole mennyt, mutta nyt tuntuu siltä, että pienikin virheliike saa sen jämähtämään rautakangeksi. Eräänä aamuna tällä viikolla kävin pesemässä naamaani vessassa, kun tuo tuntemus iski. Kumarrus altaaseen ja alaselän lihakset tuntuivat kramppaavan ja jäykettyvän melko pahasti. Polvet notkahtivat, mutten tällä kertaa löytänyt itseäni kuitenkaan lattialta. Tuon jälkeen on taas joutunut varomaan kaikenlaista kumartelua ja nostelua.

En voi sanoa, että tuo täysin yllättäen iskisi, koska jokainen aamu alaselkä on ollut enemmän tai vähemmän jumissa jo vuosia. Välillä se sitten vaan jumittuu kokonaan. Oikeastaan pahempi jumittuminen tapahtuu juuri tuolla tavalla eli etukumarassa ja tunteena, jonka aiemmin kuvailin tai sitten sellaisena puukoniskuna selkään, jolloin tipahtaa saman tien polvilleen lattialle. Kuten sanoin, onnekseni ei ole tälläkertaa ainakaan vielä tuo selkä jumittunut täysin, eli pystyn jopa elämään suht normaalia elämää. Joskus se tosiaan jäykettyy niin pahasti, ettei edes sukkia ole mahdollista saada jalkaan. Pari päivää buranaa ja kylmägeeliä tai lämpöä saa sen taipumaan sen verran, että sormenpäillä saa ujutettua sukat jalkaan ja jalat tämän jälkeen survottua kenkiin, jotta edes kauppaan pääsisi. Myös autoon istuminen on tuolloin työn ja tuskan takana.

En oikein tiedä, mikä olisi lopullinen ratkaisu tuohon ongelmaan vai onko sellaista edes. Selkälihakset eivät nyt ihan surkeassa kunnossa ole, joten en usko sen siitä johtuvan. Jäykkä olen kyllä, koska venyttelyä ei tule juuri harrastettua. Edellisen kerran tuo selkä meni pahaan jumiin, kun olin pari päivää sitä venytellyt, joten sekään ei tunnu hyväksi olevan. Fysioterapiaa ja naprapaattia olen joskus siihen kokeillut, mutta en ole varma onko niistäkään ollut loppujen lopuksi apua. Fysioterapiaa pitäisi varmaan jatkaa pidempään, jotta siitä olisi hyötyä. Se taas maksaa rahaa. Sängyn vaihto voisi tietysti olla yksi mahdollisuus, millä tuohon selkään voisi yrittää vaikuttaa. Uutta kallista sänkyäkään ei tosin viitsisi mennä ostamaan, jos siitä ei mitään hyötyä ole. Tuo asia kuitenkin pitää laittaa harkintaan.

Pitäisikö siis nostaa kädet pystyyn ja hyväksyä se, että selkäni on mikä on, enkä sille mitään mahda. Tietysti lääkärissä sitä voisi tutkia, mutta onko silläkään merkitystä, koska en ole tämän vuoksi mihinkään leikkauspöydälle ihan heti menossa. Joku kyllä epäili, että voisi olla välilevyn pullistumasta aiheutuvaa ongelmaa, mutta eipä sille taida tosiaan muuta voida kuin kärsiä tai leikata. Hyviä neuvoja siis otetaan vastaan tämän selän suhteen.

No mitäs musiikkirintamalla? Parina päivänä on tullut kuunneltua Sonata Arcticaa. Bändiin tutustuin ensimmäisen kerran jo varmaan silloin, kun heiltä ensimmäinen levy tuli ulos eli 1999. Tuon levyn jälkeen menikin kymmenen vuotta niin, että tuli kuunneltua vain tuota ekaa levyä ja joitain kappaleita sieltä täältä. Kolme uusinta levyä on ollut sitten enemmänkin soitossa. Laitetaan nyt soimaan tätä uudempaa tuotantoa, sieltä vähän rauhallisemmalta osastolta. Nämä tahdit keinuttavat minut uneen tänä iltana, ainakin toivottavasti.