Joulu on taas täällä. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Itselläni ei ole ainakaan vielä ollut mitään kummoista joulufiilistä, liekö tuo ulkona oleva säätilakin vaikuttanut osaltaan asiaan. Joka tapauksessa odotan sitä jouluaattoaamua toivoen, että se toisi jonkinlaisen rauhoittumisen tunteen tähänkin sydämeen. Jos osaisi edes muutamana päivänä vuodessa olla ja elää hetkessä, murehtimatta mitään, rauhoittuen. Se olisi kai se ainut joululahja, mitä itselleni toivoisin. Muutamana päivänä saisi levätä ja lepyyttää ajatuksiaan, jotta jaksaisi taas seuraavan vuoden omassa pääkopassaan.
Kai sitä pitäisi jatkossa opetella jotenkin rauhoittumaan muulloinkin kuin muutamana juhlapäivänä vuoden aikana, jos siis edes silloinkaan. Jos vain jouluna ja juhannuksena osaa (toivottavasti) armahtaa itseään, niin eihän se kerta kaikkiaan riitä ainakaan minulle. Ja nyt kun tarkemmin ajattelen niin taisin aika masentavia ajatuksia pyöritellä päässäni ainakin viime vuoden juhannuksena ja niistä tänne kirjoitinkin, joten se siitä. Taisin saadakin nyt pienen pelon takaraivooni kummittelemaan tuosta muistikuvasta. Ehkä en todellakaan osaa rauhoittua edes näinä juhlapäivinä. No, saa nähdä mitä tulevan pitää.
Voin kyllä hyvin uskoa sen, että monelle juuri nämä juhlapyhät ovat niitä vuoden vaikeimpia päiviä selvitä. Esimerkiksi ihmiset, joilla ei ole edes ketään läheisiä joiden kanssa viettää joulua, joutuvat varmasti todella koville. Viettää nyt yksin joulu, kun tietää muiden nauttivan rakkaittensa seurasta. Kai jotenkin sisimmässäni tiedän, että jossain vaiheessa itseäni odottaa tuo sama kohtalo. Onneksi nykyään on kai jotain yksinäisten joulujuhlia, joihin voi jokainen halutessaan osallistua, mutta eihän se varmasti silti samalta tunnu ja tuskin monikaan on edes valmis tuollaiseen tilaisuuteen menemään, itse en luultavasti ainakaan osaisi tuollaiseen tapahtumaan lähteä.
Mutta joo, kaipa tämä joulutervehdys kannattaa lopettaa tähän, ettei nyt aivan totaalinen masennus pääse iskemään. Jätetään se sitten joulupyhille..
Toivon joka tapauksessa kaikille lukijoillekin jouluksi hengähdystaukoa kaikista huolista ja murheista. Jospa seuraavan kappaleen sanoma toteutuisi tänä jouluna meille kaikille:
Viime viikot ovat olleet henkisesti taas melko raskaita muutamastakin eri syystä, tai olisiko elämässä itsessään jo tarpeeksi syytä. Satuin huomaamaan, että Stratovarius oli mukana lauantain SuomiLOVE jaksossa, joten päätin sitten katsoa kyseisen ohjelman ihan vain tuon takia. En kovin pitkälle ohjelmassa päässyt, kun järjettömän koskettavat tarinat ja musiikki iskivät syvälle sisimpääni, murtaen kuoreni. Jollei nyt aivan kokonaan, niin ainakin osittain. Oli aivan hilkulla, etten olisi romahtanut aivan täysin, mutta hammasta purren sain pidettyä itseni kutakuinkin kasassa. Jotenkin tuo patoutunut ahdistus alkoi purkautumaan aivan yllättäen ja olokin kyllä koheni tuon myötä jonkin verran. Ilmeisesti tekisi ihan hyvää välillä päästä purkamaan tuota sisään kertynyttä painetta jotenkin.
Kuinka paljon murheita mahtuukaan ihmisten elämään, sen olen saanut huomata taas viime päivinä. Eikä tuota ohjelmaa katsoessa ainakaan päässyt sitä unohtamaan. Toisinaan, tai aika useinkin, huomaan ottavani muidenkin ihmisten huolet sisälleni ja murehdin asioista heidänkin puolesta. Tiedän kyllä sen, ettei tuo murehtiminen mitään auta ja omissakin asioissa on jo ihan tarpeeksi miettimistä, mutta ei kai sitä luonnolleen mitään voi. Tuo taas aiheuttaa sen, että vähän kerrassaan nuo negatiiviset ajatukset valtaavat koko päänupin ja oma sietokyky tulee vain yksinkertaisesti vastaan. Kuitenkin jostain syystä tuota ohjelmaa seuratessa ja tuntemattomien ihmisten tarinoita kuunnellessa tuli sellainen fiilis, että kaikki nämä murheet ja huolet kuuluvat tähän ihmiselämään, niin valitettavaa kuin se onkin. Kaikilla niitä ongelmia on ja niiden kanssa on vain opittava elämään. Ehkä oli myös jotenkin omalla tavallaan lohdullista huomata, ettei kaikkien muidenkaan elämä ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, mutta eteenpäin on mahdollista päästä siitä huolimatta.
Ei kai tässä taas siis auta muu kuin alkaa kaivautumaan sieltä kuopan pohjalta lähemmäs maan pintaa. Pitäisi yrittää muistaa, ettemme ole yksin siellä pohjalla vaan olemme kaikki samassa kuopassa, toiset ehkä syvemmällä, mutta kuitenkin. Toivottavasti saamme myös toisiltamme sitä voimaa jaksaa eteenpän, ylöspäin, emmekä polje muita sinne maahan samalla. Itselläni on vain ollut aina se ongelma, etten osaa tai pysty avautumaan kenellekään (jos tätä blogia ei oteta huomioon), koska en halua huolestuttaa ketään muuta ihmistä omilla ongelmillani. Kai tuo on myös sellainen suomalaismiehen perisynti, mene ja tiedä.
Pitäisi myös keksiä, miten tuota ahdistusta saisi purettua järkevästi, ettei siitä tulisi sellaista jatkuvasti kasvavaa taakkaa, jota vetää perässään aina siihen saakka, kunnes huomaa, ettei enää voimia muuhun ole. Kai tämä kirjoittaminenkin omalla tavallaan auttaa käsittelemään noita ajatuksia ja tunteita, ehkä myös osaltaan keventämään tuota painoa harteilla.
Kuuntelin upouutta Metallicaa youtuben kautta, kun olivat yllättäen laittaneet ihan virallisestikin kaikki uuden levyn kappaleet sinne musiikkivideoineen. Biisit olivatkin melkoista tykitystä alusta loppuun, mutta osuvasti nimetty kappale ManUNkind pysäytti kuitenkin minut ajattelemaan tätä maailman tilaa ja meitä ihmisiä.
Jos joku katsoisi maata ja meitä ihmisiä vähän kauempaa ja hieman laajemmassa perspektiivissä kuin mitä jokainen meistä jokapäiväisessä elämässään näkee ja kokee, niin miltähän tämä meno oikein näyttäisi. Voit itsekin kuvitella nousevasi ylös siitä tietokonetuolista, nousta läpi talosi katon, kaupunkisi yläpuolelle ja lopulta sinne avaruuden reunamille saakka. Voit nähdä, miten toisilla on rikkautta, toisilla jopa rakkautta ja joillain ei mitään. Valtiot ja ihmiset sotivat keskenään, tuhoavat luontoa ja tappavat eläimiä sukupuuttoon.
Tuota kaikkea katsoessa ei voi ymmärtää, mitä ihmettä ihmiset oikein ajattelevat. Mikä saa heidät, meidät, vihaamaan toisiamme ja tätä ainutlaatuista maailmaa noin paljon? Käsittämätöntä. Onko meidät kaikki ohjelmoitu ahneiksi, itsekkäiksi ja itsepäisiksi, omaan napaan tuijottajiksi vai olisiko se liian yksinkertainen ja helppo vastaus. Kai meillä jokaisella on kuitenkin se valinnan vapaus, ja kai myös siksi onkin helpompaa valita se itsekkäämpi lähestymistapa elämään. Ja vaikka näinä aikoina saattaa ollakin välillä vaikea uskoa ihmiskuntaan ja on helpompi nähdä vain se ihmisen julmuus, niin onneksi sentään välillä nousee esille myös niitä valonpilkahduksia tai ainakin edes osittaisia sellaisia.
Tämä postaus onkin hyvä päättää loistavan tv-sarjan, True Detectiven, ensimmäisen kauden loppukohtaukseen, jossa päähenkilöt, Marty ja Rust, katselevat yötaivasta ja puhuvat tarinoista, joita Rust nuorena keksi katsellessaan tähtiä. Nyt Rust oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että oli vain yksi tarina, se vanhin. Tarina valosta ja pimeydestä. Marty katsahtaa taivaalle ja sanoo, että pimeydellä näyttää olevan paljon enemmän jalansijaa. Rust kuitenkin huomauttaa, että katsot asiaa väärästä näkökulmasta: "Kerran oli vain pimeyttä. Jos minulta kysyt, valo on nyt voitolla."
(Tässä kohtaa kai pieni varoituksen sana videosta, se
sisältää melko sairasta menoa, joten kaikista herkkänahkaisimpien ei
ehkä kannata tuota katsoa. En tiedä oliko ohjaajalla tässä videossa
muuta agendaa kuin promota tulevaa elokuvaansa, mutta
itselleni jäi sellainen mielikuva, että videolla tuotiin esiin juurikin se "manUNkind" - kaaos
ja hulluus, johon lyriikoissa viitataan)
Katselin eräs ilta elokuvan nimeltä Deja Vu. Olen kyllä tuon nähyt aiemminkin useampaankin kertaan, mutta tulipahan taas katsottua, kun ihan suht hyvä elokuva kuitenkin on kyseessä. Itse elokuvan juonesta kai voisi sanoa sen verran, että siinä FBI:llä on käytössään kapistus, jolla voi katsoa muistaakseni neljä päivää menneisyyteen ja näin yrittää selvittää rikoksia. Eli kaiken kaikkiaan siis hyvin realistinen elokuva.
No, joka tapuaksessa tuo elokuva sai minut ajattelemaan, että mitä jos voisit joka ilta valita, eläisitkö kuluneen päivän uudestaan vai siirrytkö seuraavaan. Voisit ensin mietiskellä, mitä päivän aikana tulikaan tehtyä ja mitä jätit tekemättä, voisitko tehdä jotain toisin, kenties paremmin. Tarttuisitko tähän tilaisuuteen ja eläisit jotkut päivät kahteen kertaan? Rohkenisitko kenties tekemään jotain täysin uutta, jos tietäisit, että päivän lopulla voisit kuitenkin palata uudestaan aamuun, jos tuo kokeilu ei olisikaan ollut onnistunut.
Entä mitä sitten tekisit, jos saisit elää päivän uudestaan vaikka kerran viikossa tai kuukaudessa. Miten tuo vaikuttaisi sinuun, yrittäisitkö ehkä joka päivä hieman enemmän, ettei tuota uusintayritystä tulisi tuhlattua heti ensimmäisinä päivinä?
Entäs, jos niitä uusintayrityksiä ei olisi ollenkaan.
On ollut taas jotenkin vaikeaa tarttua kynään ja kirjoittaa mitään tänne blogiin. Olen huomannut, että välillä tulee sellaisia kausia, jolloin ei vain saa aikaiseksi tehdä juuri mitään tai valitsee mieluiten sen helpoimman tien. Usein on paljon helpompaa istahtaa koneelle ja aukaista vaikka youtube tai selailla iltapäivälehtien etusivuja kymmenettä kertaa tunnin aikana, kuin aukaista tyhjä blogisivu ja alkaa kirjoittamaan. Usein noina hetkinä ei se päänuppikaan tunnu pelaavan niin, että sieltä edes saisi kaivettua ulos mitään kirjoittamisen arvoista.
Olen myös huomannut, että mitä enemmän on aikaa edellisestä kirjoituksesta sitä vaikeampi on saada mitään tekstiä ulos tai sanoisinko ennemmin, että on jotenkin vaikeampaa alkaa mitään kirjoittamaan. Sitä jotenkin unohtaa, miten antoisaa se voi välillä ollakaan, istua ihan rauhassa tuolille ja antaa ajatustensa virrata sormien kautta ulos maailmalle. Sitten kun on saanut taas kirjoituksen julkaistua, voisi monesti jo seuraavana päivänä tarttua uudestaan kynään.
No sitten itse päivän asiaan.
Kuten usein, myös tämä seuraava ajatuskuvio sai alkunsa auton ratissa. Mikähän siinä muuten on, että monesti ajatukseni lähtevät lentoon juuri autossa. Ehkä se, että tuolloin saa olla omissa ajatuksissaan eikä mikään elektroninen laite ole häiritsemässä, lukuun ottamatta siis radiota, joka tässäkin tapauksessa oli se ajatuksen liikkeellepanija. Radiosta alkoi nimittäin soida Haloo Helsingin Maailma on tehty meitä varten -biisi. En pystynyt sillä hetkellä keskittymään koko laulun sanomaan, koska jäin kiinni yhteen kertosäkeen lauseeseen: "Jokainen tänne jonkun jäljen jättää". Ensimmäisenä mieleeni tuli, että eipä taida nyt ihan paikkaansa pitää tuo heitto. Saisi olla melkoinen optimisti, että luulee tulevien sukupolvien muistavan minutkin tai melkeinpä kenet tahansa normikansalaisen. Itselläni ei ainakaan ole juuri mitään hajua millaisia ihmisiä esimerkiksi isovanhempieni vanhemmat olivat, saati sitten että siitä taaksepäin sukupuuta tietäisi henkilöistä jotain. Jos nyt et satu olemaan joku Edisonin kaltainen keksijä, niin melko äkkiä tulet unholaan häviämään. Valitettavaa, mutta totta.
"Jonkun ajan päästä tämän kadun vartta kulkee joku muu. Jonkun ajan päästä sinun keittiössäs istuu joku muu",lauloi Juha Tapiokin yhdessä biisissään. Ja niinhän se vain on, että rajallinen on tämä aikamme täällä. Uudet ihmiset tulevat ja jatkavat samanlaisia askareitaan samassa asunnossa, jossa itse vielä hetki sitten joit ehkä aamukahvia samalla ikkunasta seuraten muiden aamukiireitä; joku rientää lapset kainalossaan kohti päiväkotia, toinen ulkoiluttaa koiraansa jo hieman askel horjuen.
Silloin sen myös ymmärsin: ei sillä loppujen lopuksi ole väliä, muistaako minut tai sinut joku vuosisadan päästä. Tärkeintähän on juuri tämä hetki ja ihmiset ympärilläsi. Haudan takaa on luultavasti melko vaikeaa ketään enää auttaa, mutta tässä hetkessä voit tehdä parhaasi muiden hyväksi ja voit jättää sen jäljen heidän sydämeensä. Nimeäsi ei ehkä tule löytymään historiankirjoista, mutta se ei tarkoita, ettetkö olisi voinut olla merkittävä henkilö pienemmässä mittakaavassa. Ympärilläsi olevien ihmisten elämässä olet voinut olla tärkeä lenkki, ehkä tärkeämpi kuin olet osannut ise kuvitellakaan.
Mitä tekisit, jos et enää pelkäisi? Tuota olen kysellyt itseltäni viime päivinä. Miten typerää ja turhaa onkaan sellainen turha pelko eri asioita ja muita ihmisiä kohtaan, mitä itselläni ainakin on. Ja kuinka paljon helpompaa tästä kaikesta tekisikään, jos pystyisi ottamaan maailman, ihmiset ja koko elämän avosylin vastaan, eikä eläisi varautuneesti kaikkea kohtaan.
En ole tainnut koskaan edes miettiä sen syvemmin, mistä nuo kaikki pelot johtuvat. Miksi on niin vaikea kohdata esimerkiksi uusia tai ei niin läheisiä ihmisiä, miksi pelkään muiden reaktioita tekemisiini, miksi edes mietin mitä muut minusta ajattelevat. Kai noihin liittyy ainakin joku häpeän pelko ja ehkä sekin, etten pysty olemaan koskaan huomion keskipisteenä tai ei välttämättä edes keskipisteenä vaan lähes kaikenlainen huomio saa jonkun näkymättömän silmukan kiristymään kaulallani. Tästä syystä kai mieluiten kuljen siellä tutkan alapuolella.
En voisi myöskään kuvitella esimerkiksi lähteväni johonkin matkalle yksinäni. Tai oikeastaan pystyn kuvittelemaan kyllä itseni lähes minkälaiseen tilanteeseen tahansa, mutta nuo päänsisäiset unelmat ja todellisuus eivät kohtaa. Jos herään noista unelmista ja mietin millainen oikeasti olisin noissa tilanteissa, tiedän ettei mistään road tripistä Amerikan halki tulisi yhtään mitään.
Yksi esimerkkitilanne näihin pelkoihin tai siihen ettei vain kehtaa tehdä jotain voisi olla se, kun olin vanhempieni seurassa eräässä paikassa ja satuin törmäämään suoraan sanottuna "rakkautta ensisilmäyksellä" -tyyppisesti yhteen naiseen. Tunne taisi olla ilmeisesti molemminpuolinen, koska tuo nainen, joka oli ilmeisesti myös omien vanhempiensa seurassa, vilkuili useaankin otteeseen minua sillä silmällä. Ja koska olen kuka olen, niin en voinut kuvitellakaan, että tekisin mitään lähempää tuttavuutta tuohon henkilöön vanhempieni silmien edessä. Ja tuokos sitten jäi taas kaivelemaan pahemman kerran.
En sinällään pidä tuota tapahtunutta mitenkään erikoisena asiana, tarkoitan sitä siis että en usko monenkaan välttämättä tuossa tilanteessa lähtevän mitään iskuyrityksiä tekemään (tai mistä minä tiedän, mitä muut olisivat tuossa tilanteessa tehneet), mutta pointti oli se, että jos ei pelkäisi ulkopuolisten reaktioita asiaan tai pitäisi tuota tilannetta jotenkin hävettävänä, niin taas voisi olla asiat toisin ja olisin tuon naisen puhelinnumeroa rikkaampi. Ehkä jopa kirjoittaisin tekstiviestiä tällä hetkellä tämän postauksen sijasta.
No, mitäpä sitten tekisin, jos en pelkäisi mitään turhaa. Juurikin nimenomaan tekisin. Tekisin kaikkea paljon enemmän, matkustelisin ja näkisin maailmaa. Ja tekisin sen kaiken ehkä juuri tuon naisen kanssa, jonka puhelinnumeron olisin uskaltanut kysyä vanhempieni nenän edessä.
Olisi kai yritettävä vain entistä enemmän poistua siltä mukavuusalueeltaan tai lopulta huomaa haaskanneensa koko elämän turhien pelkojen ja jännittämisen vuoksi. Siinä taitaa vain olla tavoitetta enemmän kuin mitä yhden elämän aikana ehdin saavuttaa.
Viime viikot ovat vierähtäneet musiikillisesti melkoisen syksyisissä tunnelmissa. Edellisen postauksen päättänyt Opeth on soinut hyvinkin paljon ja tuon lisäksi tunnelmaa on luonut toinenkin ruotsalaisbändi, Katatonia. Yhtenä päivänä tuli mieleeni nimittäin tutkiskella, onko tuolta bändiltä tullut uutta levyä ulos lähiaikoina, ja olihan siltä. Aiemmin soittolistallani on pyörinyt kymmenkunta vanhempaa biisiä, mutta tänä vuonna ilmestynyt uusi levy sisälsi kyllä aivan uskomattoman hyviä kappaleita ja tuo biisimäärä soittolistallani lähes tuplaantui. On se kyllä myönnettävä, että ruotsalaiset osaavat tuon musiikin teon ainakin yhtä hyvin kuin me suomalaiset täällä idempänä.
En tiedä, onko se tämä syksyn saapuminen vai mikä, mutta tällaisen tunnelmallisen progressiivisen rockin/metallin kuunteleminen aiheuttaa kyllä uskomattoman fiiliksen. Kylmät väreet nousevat selkäpiitä pitkin ja silmät täyttyvät samalla vedestä, niin ettei katsetta saa kohdistetuksi. Aivan kuin katselisin maailmaa järven syvyyksistä ja tuo taustalla soiva musiikki on kuin siellä vallitseva hiljaisuus. Enkä siis tarkoita tuolla silmien kyynelehtimisellä sitä, että itkisin täällä lohduttomasti, vaan jostain syystä silmäni alkavat helposti erittää liikaa kyynelnestettä esimerkiksi em. tilanteissa.
Vaikka kuuntelenkin melkoisen monipuolisesti erilaista musiikkia, on näin vanhemmiten alkanut enemmän ja enemmän viehättää tuollainen pehmeä ja täyteläinen, hieman moniulotteisempi viini. Eiku siis musiikistahan tässä vielä puhuttiinkin, hetken jo mietin, että mitä olinkaan juuri kirjoittamassa.. No, joka tapauksessa ainakin tällä hetkellä taas tuntuu siltä, että jos saisi vain yhdenlaista musiikkia kuunnella loppuelämänsä, olisi valinta jotain tämän tyylistä. Tosin huomenna voin olla taas jo toista mieltä.
Vaikka kelit ovat olleetkin vielä suhteellisen lämpimiä, on kai se syksy virallisesti kuitenkin jo saapunut. Jokainen sen varmasti huomaa ainakin katsomalla iltaisin ulos pimeyteen. Joku rohkea saattaisi jopa käydä ulkona hengittämässä tuota raikasta syysilmaa sillä eihän se synkkyys ihmiseen tuon ilman mukana tartu, eihän.
Parvekkeen ovi on kuitenkin taas suljettava yöksi, jos ei halua herätä aamulla nenä tukossa. Vähän alkaa kieltämättä jo hirvittää se, mitä tulevan pitää: syysmyrskyt, ensimmäiset pakkasyöt, räntäsateet, lumikinokset, jäätävät viimat ja pakkaset. Tuota kaikkea pitäisi jaksaa taas seuraavat kahdeksan kuukautta, ei hyvältä vaikuta.
Onneksi sentään jotain lämmikettä voi löytää myös näistä kuoleman kuukausista. Uutta musiikkia tuntuu nimittäin tipahtelevan useammaltakin artistilta aina näin loppuvuodesta. Viime aikoina ainakin Metallica on julkaissut uuden singlensä, kuten myös In Flames, Opeth, Sonata Arctica, Kotiteollisuus ja varmaan moni muukin, joita en nyt tähän hätään muista. Vaikea sanoa, mitä levyä odotan eniten, sillä en mielelläni lähde musiikin paremmuutta arvioimaan. Eri biisit ja bändit kun uppoavat aina eri tavalla mielentilasta riippuen. Varmasti kuitenkin hyvää musiikkia on taas tiedossa levykaupalla.
Ja mikäpä sen miellyttävämpää olisikaan kuin laittaa joku hieman tummanpuhuva kappale soimaan ja katsella synkkenevää syysiltaa. Pimeässä kämpässä voit sitten huoletta vaipua omiin ajatuksiisi, jonkinlaiseen välitilaan, jossa musiikki ja ajatuksesi liitelevät käsi kädessä kohti tuntematonta.
Istuin yksin saunan rappusilla ja katselin haikeana edessäni
aukenevaa järvenselkää. Aallokko pauhasi, ilma oli viileä ja tuulinen.
Selkäni takana paukahtelivat puut saunan kiukaassa. Yht'äkkiä sisimpääni
iski lamaannus. Tätäkö loppuelämäni tulisi olemaan, ei olisi ketään
kenen kanssa tällaisia hetkiä voisin jakaa. Muut elävät elämäänsä
eteenpäin, mutta minä olin se joka jäi paikoilleen. Näin itseni vanhana
papparaisena, samaisen mökin terassilla. Elämäni oli edelleen samassa
pisteessä. Aika oli kulunut loppuun. En saanut omaa perhettä, en saanut rakastaa tai olla
rakastettu, olin jäänyt paitsi yhdestä ihmiselämän peruselementeistä.
Kai sitä nyt kolmekymppisenä on jo ymmärrettävä nostaa kätensä pystyyn ja vain hyväksyttävä, että
ei, minusta ei vain ole ns. normaaliin elämiseen. Ei opiskeluun, ei
työelämään, ei parisuhteeseen. Toisaalta tuo tuntuu melko surulliselta, mutta toisaalta taas kannattaako tuota sitten jäädä loppuelämäkseen surkuttelemaankaan. Ei kai tässä taida olla enää kuin kaksi vaihtoehtoa jäljellä: joko jään rypemään itsesääliin ja alan lopulta syömään jotain onnellisuuspillereitä tai hyväksyn asian ja keskityn johonkin muuhun. Jälkimmäinen tie on tosin se vaikeampi, joten saa nähdä mitä tulevan pitää.
Olisiko tässä se avain ihmisen onnellisuuteenkin? Pitäisi opetella olemaan sinut itsensä kanssa ja hyväksyä se, että on sellainen kuin on, eikä yrittäisi turhaan hakata päätä sellaiseen seinään, josta ei voi läpi päästä. Tuohon en ole koskaan pystynyt vaan olen aina pikemminkin toivonut olevani joku toinen. Sitä pitäisi vain yrittää olla vertaamatta itseään muihin ja muistaa se, ettei myöskään sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, mitä muut sinusta ajattelevat. Jokaisen tulisi riittää omana itsenään, edes itselleen.
Mitä tähän kesään tulee, niin huomasin sen taas menneen täysin ohi. Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että tämäkin kesä tuli jo sitten lusittua. Omassa päässä oli ollut vielä tunne, että vastahan kesä olisi edessä ja aikaa olisi vielä vaikka miten, mutta todellisuudessahan elokuu alkaa kääntymään jo kohti lohdutonta loppuaan. Miten koomassa voi ihmislapsi ollakaan? Ja tämä kooma taitaa jatkua läpi elämäni.
Te amo, te amo, jäi soimaan korviini, kun selailin televisiota. Espanjalaistyylinen kitara ja Rihanna jättivät lähtemättömän vaikutuksen. Jotenkin tuollainen musiikki saa mieleni rauhoittumaan. Illalla kuitenkin iski järkyttävä väsymys ja suorastaan huono olokin, joten päätin käydä sohvalle makaamaan ja laittaa taustalle lisää espanjalaistyylistä kitaramusiikkia. Hetkessä vaivuin lähes unenomaiseen tilaan.
Hiekka rasahtelee cowboy-bootsieni alla ja tuuli nostattaa valtavia hiekkapyörteitä edessäni. Maisemat ovat kuin siitä eräästä Antonio Banderasin elokuvasta, Once upon a time in Mexicosta. Olen siirtynyt siis Pohjolan vesisateista hiukän lämpimämpiin keleihin. Aurinko porottaa siihen tottumattomalle liiankin kuumasti, onneksi kuitenkin vietän aikaa sombreroni alla. Minä ja kitarani, erottamaton parivaljakko, aivan uusilla kulmilla. Jatkan matkaani läkähdyttävissä olosuhteissa eteenpäin, kunnes huomaan saluunaovet talossa. Ne päästävät viheliäisen narahduksen, kun astelen sisään muina miehinä. Hämyisen kapakan toisessa päädyssä on baaritiski, jossa tumma ja tulinen baariemäntä pyyhkii oluttuoppeja rätillä. Tiskillä notkuu muutama paikallinen viskisiepon alalajin edustaja, tequilasieppo. Ikkunapöydässä, heti oviaukon vieressä, majailee pari gangsterin näköistä heppua revolverit vöillään. Itse kävelen suoraan baaritiskille, tilaan oluen ja siirryn nurkkapöytään.
Olin jo vaipunut omiin ajatuksiini, kun havahduin korkokenkien lähestyvään kopinaan. Olut tuodaan isossa tuopissa, kylmänä. Tuoppi hikoilee vesipisaroita lasinaluselle, kun saan siitä otteen ja kohotan kohti huuliani. Samassa baariemäntä pyörähtää nopeasti kannoillaan tulipunaisen hameenhelman hipaistessa samalla kättäni. Hameenhelman aiheuttama tuulahdus pudottaa viimeisenkin hikipisaran otsaltani suoraan oluen sekaan. Helteellä on tärkeää huolehtia myös suolatasapainosta.
Nautiskelin oluestani ja virittelin samalla kitaraani, kun säpsähdin kovaan huutoon. Paikallinen virkavalta oli saapunut ilmeisesti pidättämään niitä gangstereita, jotka istuivat baarin etuosassa. He eivät kuitenkaan aikoneet lähteä suosiolla. Toinen kriminaali oli napannut baariemännän kuristusotteeseen ja toinen osoitteli kuudestilaukeavallaan, milloin poliisia, milloin emäntää. Enempää ajattelematta tartuin omaan kuusikieliseeni ja räväytin ilmoille sointuja, jotka tulivat suoraan sydämestä: Abm, E, Abm, E, Abm, E, C#m, F# ja niin edelleen. Kaikki jähmettyvät paikoilleen, gangsterin ote heltiää hieman ja baariemäntä saa riuhtaistua itsensä vapaaksi. Hölmistyneet rikolliset eivät ymmärrä, mitä juuri tapahtui. Lainvartijat kuitenkin huomaavat tilaisuutensa koittaneen ja saavat tilanteesta yliotteen.
En aikonut jäädä tapahtumapaikalle ihmettelemään vaan päätin jatkaa matkaani. Tyrkkäsin saluunaovet auki ja astuin ulkopuolelle pakahduttavaan auringonpaisteeseen. Ovien narahtaessa baariemäntä huusi perääni: "Te amo, te amo!" Pysähdyin, nappasin kahdella sormella sombrerostani kiinni ja nyökkäsin takaisin.
Miten ihminen voikaan olla näin kujalla? Muisti on nimittäin alkanut pätkimään pahemman kerran. Tai oikeastaan päivät menevät täysin sekaisin keskenään, enkä enää muista, mitä on tullut tehtyä lähipäivinä. Kai se johtuu siitä, ettei ole ollut taas mitään pakollisia menoja ja kaikki päivät alkavat muistuttamaan toisiaan. Eikä viikonpäivällä ole ollut siten mitään merkitystä edes, voin herään samoihin aikoihin joka päivä ja nukkumaanmenoajallakaan ei ole ollut juuri väliä.
Tänään esimerkiksi kävi niin, että eräs ihminen kyseli, mitä tuli tehtyä viikonloppuna, kävinkö paikassa x jne. No siihen sitten sanoin, että joo kyllä tuossa sunnuntaina tuli käytyä ja blaablaablaa. Sitten meni hetki, kun tajusin, että hetkonen tänäänhän on maanantai, en minä eilen siellä ollut, se taisikin olla perjantai. No tuosta meni sellaiset puoli tuntia eteenpäin, kun tajusin, että ei hyvää päivää, tänään on kylläkin tiistai eikä maanantai. Ei sitten ollut oikeastaan mitään hajua, mikä päivä se oikeasti olikaan, kun tuolla paikassa x kävinkään. Eikä siinä vielä mitään, mutta en edes muistanut, että mitä todellisuudessa eilen sitten tuli tehtyä, jos kerran oli maanantai. Vähän ajan päästä sitten tuli mieleen, että niin tosiaan, eräs kaveri olikin kylässä. Todella mieleenpainuvia päiviä siis mitä ilmeisemmin ollut tässä lähiaikoina.. Ehkä pitäisi kehittää jotain hyvin erilaisia aktiviteetteja eri päiville, niin saisi mahdollisesti jotain otetta eri viikonpäivistä.
Toinen muistiin liittyvä asia, minkä olen huomannut tätä blogia kirjoittaessa, on se, että en enää tunnu osaavan pilkkusääntöjä tai edes yhdys_sanoja. Ennen olin mielestäni jopa hyväkin juuri noissa asioissa, mutta nyt pitää miettiä ihan kunnolla, miten joku lauserakenne meneekään. Varsinkin, jos alkaa miettimään jotain tiettyä lausetta, jonka on kirjoittanut, alkaa se näyttää pian ihan heprealta, eikä siihen saa enää mitään otetta. Sitten jos palaa myöhemmin uudestaan lukemaan tuon lauseen, niin tajuaa heti miten se kuuluu kirjoittaa. Ja varsinkin toisten kirjoittamassa tekstissä nuo virheet hyppäävät silmilleni helpostikin, omaan tekstiin sitä kai jotenkin sokeutuu. Kai sitä vaan alkaa unohtamaan tuollaisia asioita, joita joskus yläasteella piti opetella ulkoa ja joita ei nykyään enää ole tarvinnut ottaa niin vakavasti. Eikä sillä pitäisi loppujen lopuksi olla edes niin väliä, onko kaikki pilkut ym. oikeissa kohdissa, jos ajatuksesta saa selvän. Mutta itsekriittisenä tuo ottaa päähän, kaikenhan on oltava just eikä melkein tai sitten ei ollenkaan.
Tulipa tästä taas sekava teksti. Tekisi mieli laittaa musiikiksi jotain yhtä naurettavaa, joka myös tuohon ensimmäiseen aiheeseen liittyisi, eli Rebecca Blackin Friday, mutta sitä en kuitenkaan tee. Yritetään pelastaa edes se, mikä tässä vaiheessa enää pelastettavissa on, eli laitetaan edes jotain hyvää musiikkia kuunneltavaksi. Musiikillinen teema on pysynyt viime päivinä sattumalta edelleen tuossa 2000-luvun taitteessa, koska satuin kuulemaan radiosta Kosheenin Catch-kappaleen. Kotiin tultuani laitoin tuon youtubeen pyörimään ja tuon jälkeen monta muutakin kyseisen aikakauden kappaletta, mm. Lasgon Something nosti heti ihokarvat pystyyn. Kylmimmät väreet aiheutti kuitenkin kappale, joka voi olla monelle ehkä pieni yllätys. Tai onko se nyt sitten yllätys, että tämä seuraava biisi on mielestäni aivan loistava:
Jostain bändistä tai biisistä tulee itselleni mieleen nuoruusvuodet. Yksi tällainen lauluääni on Ville Valolla. Satuin kuulemaan MGT:n ja Ville Valon uuden hienon version ABBA:n biisitä Knowing me, Knowing you ja ajatukset lähtivät taas harhailemaan vuosia taaksepäin.
2000-luvun alkupuolella HIM:iä tuli kuunneltua melko paljonkin. Viime vuosina kuuntelu on jostain syystä jäänyt vähemmälle, joten siksi varmaan ajatukset menevätkin aina noihin varhaisempiin muistoihin. Nyt tosin olen luukuttanut HIM:iä jo päivien ajan lähes non-stoppina. Miten olen saattanut unohtaakaan, kuinka hyvältä tuo bändi kuulostaa. No, joka tapauksessa HIM:in kuuntelusta tulee nykyään jostain syystä aina mieleen CKY ja Jackass, nuo vuosituhannen vaihteen ikonit. Muistan vielä elävästi sen, kun katselimme isoveljeni kanssa ensin noita CKY-videoita, joita olimme onnistuneet jostain saamaan cd:lle, ja tuon jälkeen Jackass-sarjaa MTV:ltä. Moni varmasti pitää noita sarjoja täytenä roskana, mutta kyllä ne tuolloin teini-ikäisenä olivat sitä parasta kohellusviihdettä, jota silloin kaipasi.
Nykyään huomaan muistelevani lämmöllä ja kaihoten noita nuoruusaikoja. Aikoja, jolloin elämässä ei ollut vielä huolen häivää. Ei tarvinnut murehtia huomisesta, ei tehdä suuria suunnitelmia elämänsä varalle. Sai olla ja elää, päivän kerrallaan, hyvällä omatunnolla. Näin kohta kolmekymppisenä, jos ei ole isoja tavoitteita tai suunnitelmia ja haluaisi elää vain tässä päivässä, koska ei ole kykenevä muuhunkaan, ihmiset katsovat kieroon. He eivät ymmärrä sitä, että toisille pelkkä selviytyminen aamusta iltaan voi olla hyvin kuluttavaa. Yritä siinä sitten miettiä kaiken lisäksi, mitä ihmettä sitä elämältään loppujen lopuksi haluaa. Ahdistumatta, stressaantumatta - mahdoton tehtävä. Olikohan se nuoruus siis sitä ihmisen parasta aikaa?
Olen päässyt taas kiinni tuohon painojen nostelun ihanaan maailmaan. Talvella ja keväällä saattoi mennä viikkoja, etten puntteihin sormillani koskenut. Tuskin edes katsetta saatoin luoda noihin seinän vierellä odottaviin raskasmetalleihin. Tosin osasyy tähän oli pitkät sairastelujaksot, jolloin on helppo antaa itsensä repsahtaa ja käyttää välillä sairastelua tekosyynäkin tekemättömyyteen. Nyt kuitenkin jo viikkojen ajan olen saanut itseni rehkimään lähes joka toinen päivä ja usein iskee tilanne, että tekisi mieli pumpata sitä rautaa jokaisena päivänä eikä malttaisi pitää niitä lepopäiviä lainkaan.
Muutenkin viime aikoina olen ollut tavallista paremmassa vireessä, myös henkisesti. Minulle tyypillinen melankolinen tai toisinaan jopa synkkä mielenmaisema on pysynyt pitkään piilossa itseltäni. Nyt kuitenkin muutaman päivän aikana tuo takaraivoon kätkeytynyt lannistaja on palannut kummittelemaan. Sitä on vaikea selittää, mutta tuon tuntee ihan fyysisestikin jossain tuolla sisuskaluissaan ja mielen sopukoissaan. Aiemmin viikon aikana olen saanut sen aina kukistettua ennen kuin se on tehnyt tuhojaan ja myrkyttänyt mieltäni, mutta tänään se pääsi iskemään yllättäen takavasemmalta. Pari suoraa, muutama koukku ja hups, sain keräillä itseäni kanveesista.
Miksi sitä pitääkin alkaa ajattelemaan kaikkea sellaista, mikä saa mielen masentumaan varmasti. Aivan yhtäkkiä sitä löytää itsensä toivottomuuden keskeltä vaikka vasta hetki sitten kaikki tuntui olevan ihan hyvin. On kuin mielellä olisi oma tahtonsa, joka ei ajattele minun parasta vaan takertuu juuri niihin ajatuksiin, mitä ei kannata ajatella. Aivan kuin meitä olisi kaksi, Minä ja mun pää, toisistaan erilliset yksiköt kamppailemassa elintilastaan. Yleensä sitä ei edes jaksa taistella niitä masentavia ajatuksia vastaan vaan nielee ne purematta ja jää vellomaan siihen tunteeseen.
Tänään tuomari ei kuitenkaan ehtinyt laskea kymmeneen saakka, en tullut sittenkään tyrmätyksi. Nappasin painot käsiini ja aloin hikoilla. Hien mukana virtasi ulos ilmeisesti myös nuo synkistyneet ajatukset sillä treenin jälkeen olo oli taas huomattavasti kirkkaampi. Ei ehkä huikea, mutta parempi.
On siis ilmeisen totta tuo vanha sanonta, että ihminen on itsensä pahin vihollinen. Itse on myös löydettävä ne aseet, joilla tuosta kamppailusta selviää voittajana, tai ainakin tasapisteissä.
Tänä keväänä allekirjoittaneeseen on iskenyt uusi kuumetauti, nimittäin prätkäkuume. Onkohan tämä osa sitä kolmenkympin kriisiä vai mistä lie johtuu, mutta viime aikoina olen alkanut haaveilla omasta pyörästä. Eikä minulla siis ole edes sitä moottoripyöräkorttia, joten ihan ex tempore sitä moottoripyörää ei siis osteta. Katselin jo yksi ilta noita korttien hintojakin, ja saisihan sitä melkein tonnin verran pulittaa tuostakin ajo-oikeudesta. Tuohon tietysti lisäksi se moottoripyörän ja varusteiden hinta sekä vakuutukset. Ei ihan halpaa lystiä siis.
Mutta uskoakseni sitä tunnetta ei voi rahassa mitata, kun antaa hanaa omalle kaksipyöräiselleen. Jonkinlainen vapauden tunne tuossa olisi varmasti enemmän läsnä kuin autolla kruisaillessa. Voin vain kuvitella sen tunteen, kun auringon paistaessa päästelet menemään pitkin kesäisiä maanteitä tuulenvireen puhallellessa naamalle lämpimiä henkäyksiään. Kaupungissa kadut täyttyvät naisista, jotka lakoavat eteesi ja ihastelevat ääneen menoasi. Nappaat vain hehkeimmän emännän tarakalle ja jatkat matkaa.
Todellisuudessahan tilanne menisi varmasti näin: Ajat sadekuuron kastelemalla maantiellä, kun edellä ajava auto roiskuttaa rapaa naamalle, erilaisia ötököitä lentelee suuhun ja huoltoasemalle kurvatessa hampaanvälit ovat jo niitä mustanaan. Et tätä kuitenkaan tajua ja hymyilet kassaneidille iloisesti. Vasta tämän mulkaistessa erikoisesti, tajuat, miltä todellisuudessa näytät. Tästä nolostuneena jatkat pikaisesti matkaa ja väännät kaasua moottorin ulvoessa kuin tuomiopäivän pasuuna. Lopulta matka päättyy hirven kylkeen, joka pelästyi tuota moottorin ääntä ja hyppäsi eteesi.
Ehkä on siis otettava järki käteen ja jätettävä tuo moottoripyöräilystä haaveilu muille. Täällä neljän seinän sisällä tietokoneruudun edessä ei voi tapahtua onnettomuuksia. Kuten ei mitään muutakaan.
Maailma on täynnä hyvää musiikkia, ja kiitos internetin, se on nykyään lähes kaikkien saatavilla. Olisi varmaan melko köyhää musiikkitarjonta Suomessakin, jos internetiä ei olisi koskaan keksitty. Mitähän täälläkin kuunneltaisi, jos ihmisillä ei olisi pääsyä nettiin.. ja ennen kaikkea olisi melko hankalaa kuunnella mitään muuta kuin sitä valtavirtamusiikkia, mitä radiot soittavat. Uskoisin myös, että musiikin harrastajien, soittajien ja bändien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti viimesen parinkymmenen vuoden aikana. Bändien määrän kasvu johtuu varmasti ainakin osittain siitä, että nykyään periaatteessa kaikilla on mahdollisuus nousta menestykseksi. Lataat vain musiikkiasi nettiin ja yhdessä yössä kaikki voi muuttua.
Tämä tuli mieleeni, kun kuuntelin pitkästä aikaa Tupac Shakuria aka 2Pacia, jota ainakin itse pidän yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista räppäreistä. Jotenkin hänen biiseissään usein oleva melankolinen tunnelma iskee myös täällä Pohjolassa, yllätys yllätys. Naurahdin suorastaan itsekseni, kun tajusin, että hänkin varmaan kääntyisi haudassaan, jos tietäsi ketkä kaikki hänenkin musiikkiaan nykyään kuuntelee. Eikä tuokaan olisi mahdollista ilman nettiä. Tai periaatteessa tietysti olisi, mutta melko vaikeaa ehkä kuitenkin. Toki olen tuohon 2Paciin törmännyt jo ennen netin yleistymistä, silloin vanhaan hyvään aikaan, kun MTV soitti vielä musiikkia. Nyt monipuolisempi musiikin kuuntelu on helpompaa, kun ei tarvitse odottaa sormet ristissä television ääressä ja toivoa, että sieltä tulisi se jokin tietty biisi.
Mitä itse tuohon musiikkilajiin tulee, niin harvemmin tulee kuitenkaan amerikkalaista räppiä kuunneltua. Välillä tulee kuitenkin sellainen olo, että nyt on saatava kunnon gangsta-rapit raikumaan. Basson jytkeen täyttäessä kämpän ja katujen kasvatin sylkiessä mikkiin, alkaa nämäkin hoodit muistuttaa sillä hetkellä Comptonia tai Harlemia - ainakin omassa mielikuvituksessa.
Taivas on pimeä, vain kuunsirppi ja muutama valonpisara yrittävät saada äänensä kuuluviin. Tätä betoniviidakkoa ne eivät jaksa valaista, täällä keinovalot ovat syrjäyttäneet luonnon. Jonkinlainen haikeus on vallannut taas mieleni. Katselen tuota taivasta ja huomaan, että tämä jatkuva stressi ja kiire alkaa riittämään. Tällaistako sen ihmiselämän kuuluu olla? Juostaan kieli pitkällä maaliin, mutta tajutaan vasta sitten, että ensimmäisenä viivan ylittäneet ovatkin todellisuudessa niitä häviäjiä. Olisivatko ihmiset lähteneet kaupunkeihin, jos olisivat tienneet, mitä tulevan pitää. No, ehkä muut vain kestävät paremmin tätä maailmanmenoa kuin minä.
Satuin jostain kumman syystä katsomaan Avaran luonnon, jossa esiteltiin huuhkajien elämää. Tuota katsellessa tuli jotenkin surullinen olo siitä, että huuhkajatkin ovat nykyään muuttaneet kaupunkeihin asumaan. Niidenkin rauhallinen elämänmeno alkaa olla mennyttä. Saahan kaupungeista toki eväänsä varmasti helpommin, niin ihminen kuin eläinkin, mutta mikä onkaan tuon kolikon toinen puoli. Onko sen vuoksi järkevää menettää mielenterveytensä. Olisikohan mahdollista vaihtaa paikkaa noiden huuhkajien kanssa, jos ne niin tänne ahdistuksen keskelle haluavat. Saisinko rauhan tuolla, missä kuu luo vielä siltansa järven selälle, luonnonvalo valaisee hiekkatiet ja navigaattorin virkaa hoitaa Pohjantähti.
Olen aina tykännyt mietiskellä erilaisia asioita, vaikka ne saattavat välillä ollakin sellaisia, mitä ei välttämättä edes voisi oikeasti tapahtua. Eräs ilta nukkumaan käydessäni ajatukseni lähtivät taas lentoon. Kauaa ei tosin ehtinyt ajatuksen virta minua kuljettaa, ennen kuin nukahdin, joten päätin jatkaa tuota mietettä näin jälkikäteen. Mitä tulikaan siis mieleeni tuona yönä ennen vaipumistani vaihtoehtoiseen todellisuuteen.
Aloin miettiä sitä, että mitäpä jos ihmiselle annettaisiin mahdollisuus nähdä omaan tulevaisuuteensa vaikka 10 tai 20 vuoden päähän. Uskaltaisiko tuota mahdollisuutta käyttää ja katsoa, miltä oma elämä näyttää tuolloin. Nythän on periaatteessa 50/50 mahdollisuus sille, että käykö hyvin vai huonosti elämässä, mutta sitten kun tuon tulevaisuuden näkisi, tietäisi varmasti miten tulisi käymään. Mitä jos elämä olisikin samanlaisessa pisteessä kuin nyt tai jopa huonommin, taikka toisaalta jos kaikki olisi sittenkin kääntynyt parempaan päin. Tuo tieto voisi saada mielen keventymään tai vaihtoehtoisesti se toisi ehkä sen viimeisen niitin. Olisiko autuaan tietämättömänä kuitenkin helpompaa? Ehkä se riippuu ihmisestä ja elämäntilanteesta.
Mielenkiintoa toisi tietysti lisää se, jos omaan tulevaisuuteen voisi vaikuttaa tuon näyn jälkeenkin, eikä se olisi ns. lukkoon lyöty totuus. Tuo olisikin vain näkymä siitä, mihin nämä nykyiset valinnat johtavat, mutta tekemällä muutoksia elämässään, voisi tuo kohtalo olla vielä muutettavissa. Ehkä se ei siis olisikaan mikään viimeinen niitti, vaikka olisi nähnyt itsensä elämässä jossain sillan alla, vaan tuon avulla saisi sen tarvittavan potkun kannikkaan, jotta saisi itsensä hereille tästä sumuisesta unenomaisesta tilasta. Tästä tilasta, jossa teillä ei ole nimiä eikä risteyksissä viittoja.
Jos palataan taas tähän todellisuuteen, niin vaikka tuo mielenkiintoista olisikin, ei sitä tule oikeasti tapahtumaan. Ja ehkä parempi niin, vaikka se hyvä herätys voisi ollakin monelle, kuten itselleni. Sitä kai pitäisi luottaa enemmän itseensä ja muistaa, että omat valinnat ratkaisevat suurelta osin sen, miten elämässä käy. Jokainen hetki on aina uusi mahdollisuus, kunhan vain osaisi tarttua siihen, eikä odottaa vain passiivisena jotain ihmettä, jota ei tule tapahtumaan. Suurin ongelma onkin kai siinä, että miten saisi itsensä aktivoitua, sillä onni ei tule ovelle kolkuttamaan, se on löydettävä itse.
Heräsin basson jytkeeseen. En siis varsinaisesti, mutta kuten joskus aiemminkin olen maininnut, herätessäni päässäni soi yleensä jokin kappale. Tällä kertaa se oli jotain eurodancea eli tuttavallisemmin amispoppia. Mitä ihmettä, en yleisesti ottaen tuota musiikkilajia kuuntele ja ihmettelinkin hetken, mistä moinen biitti on jäänyt päähän pyörimään. Muistin, että taisi jokunen päivä sitten radiosta tulla tuo kyseinen biisi. Ihmeellisesti aivot löytävät jostain mielen sopukoista aina jonkun biisin korvamadoksi. Kyseinen biisi oli siis Gigi D'Agostinon I'll fly with you, nimi muistui mieleen aamulla hetken pähkäilyn jälkeen. Ei siis auttanut muu kuin laittaa kyseinen biisi soimaan ja kahvit porisemaan.
Lounaalle päätin mennä mäkkäriin, oli siis oikein herkkuateria tiedossa.. Epäilin olisiko tuolla edes tilaa näin hiihtolomien aikaan, mutta paikkahan olikin lähes tyhjä. Ihmiset ovat tainneet lähteä oikeasti hiihtämään. Pari laitapuolenkulkijan näköistä tyyppiä sattui kyllä samaan aikaan jonoon. Olivat tainneet popsia aamulla muitakin nappeja kuin vitamiinipillereitä, sen verran jumissa varsinkin toinen heistä tuntui olevan. Eipä noista mitään harmia kuitenkaan ollut, asiallisesti söivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Mättäessäni ranskalaisia ja hampurilaista suuhuni suupielet ja sormet rasvassa, aloin miettiä kuinka mielenkiintoista olisi tietää noidenkin kaverusten tarina. Miten heidän elämänsä on tuohon pisteeseen mennyt, oliko joku tietty tapahtuma, mikä suisti heidät raiteiltaan vai valitsivatko he kenties "vapaaehtoisesti" tuon polun. No, eipä minulla ole varaa tai tarkoitustakaan toisia ihmisiä tai heidän valintojaan tuomita, varsinkaan jos heistä ei ole mitään haittaa muille. Lähinnä siis pidän sitä vain mielenkiintoisena, miten kenestäkin ihmisestä tulee sellainen kuin tulee.
Saatuani mahani täyteen, unohdin hetkeksi muiden elämästä murehtimisen ja suuntasin kaupoille. Piti metsästää paria eri vaatekappaletta ja vähän jotain muutakin. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jotkut saavat kulutettua tuntikaupalla aikaa ostoksilla, itselläni nuo kauppareissut ovat enemmänkin sellaisia harkittuja iskuja tiettyjen tavaroiden löytämiseksi. Tai vaikka yrittäisikin kuluttaa enemmän aikaa ja pyöritellä erinäisiä riepuja käsissäni, niin kyllähän siihenkin aika äkkiä tuskastuu. No, eipä mennyt kuitenkaan ihan putkeen tuo ostosreissu. Alkaa nimittäin ilmeisesti muisti pettää jo tässä iässä, kun kolmesta tarvitsemastani tavarasta muistaa kaksi. Onhan se tietysti yli puolet, joten ei kai tässä vielä mitään hätää ole..
Autolla lähdettyäni etenemään kohti kotiosoitetta, huomasin talvesta olevan jotain iloakin. Eräs katu oli kaventunut niin, etteivät vastakkaisista suunnista tulevat autot mahtuneet kunnolla samaan aikaan kulkemaan. Tämähän ei vielä sinällään mikään suuri ilonaihe ole, mutta siitä johtunut tapahtuma kylläkin. Huomasin vastakkaisesta suunnasta tulevan auton edessäni, enkä päässyt etenemään. Odottelin siinä sitten vuoroani, kunnes vastaan tuleva auto sai koukattua ohitseni. Tuossa sitten ohitushetkellä huomasin kuskin olevankin melko vetävän näköinen nainen ja hymyilipä hän vielä viekkaasti minulle. No siinä sitten yritin vastata hymyyn todella coolin oloisesti. Olin vähintään kuin joku Hollywood-hurmuri. Nyt pitäisi tietää kenestä naiset tykkää, mutta sanotaan vaikka näin Oscarien lähestymisen kunniaksi, että olin kuin Leonardo DiCaprio. Ainakin mielessäni. Todellisuudessa näytin varmaan joltain säikähtäneeltä peuralta ajovaloissa, joka yrittää moonwalkata tiensä pois tukalasta tilanteesta tekohymy kasvoillaan. Eipä sillä ole loppujen lopuksi väliä, en tuota ihmistä näe varmastikaan enää toiste. Tai ehkä olisikin pitänyt tehdä käsijarrukäännös ja lähteä perään, roikkua takapuskurissa kuin mikäkin sekopää ja yrittää saada hänet pysähtymään. Tosin tuollaisen romanttisesta elokuvasta otetun kohtauksen toteuttaminen oikeassa elämässä toisi varmasti vain soiton poliisille ja mahdollisesti lähestymiskieltoa. Eli parempi siis näin.
Alkuillasta alkoi kuitenkin joku tuskanhiki iskeä taas päälle, ainakin kuvainnollisesti. Keskittymiskyky oli nollassa, enkä keksinyt mitään järkevää tekemistäkään. Olen huomannut musiikin rauhoittavan voiman auttavan useasti näissä tilanteissa. Se riippuu kyllä täysin päivästä, mikä musiikkilaji helpottaa. Välillä se on metalli, välillä joku suomenkielinen pop/rock-musiikki ja toisinaan räppi. Tänään se tuntui olevan elektronisen puolen musiikki, ehkä aamuherätyksestä johtuen. Oikean musiikkilajin löydyttyä olokin alkoi helpottua kummasti ja päätin kirjoittaa tällaisen "mitä sylki suuhun tuo" -kertomuksen päiväni kulusta. Eipä tästä jäänyt kyllä paljoa lapsille kertomista, mutta toisaalta eipä minulla mitään lapsia olekaan ja tätä menoa tuskin tulee koskaan olemaankaan, joten #dealwithit.
Jotta tämä blogi ei ihan liian masentavaksi taas käy, niin kevennetään tunnelmaa nyt hieman. Eihän oma elämänikään nyt aivan täydellisen synkkää ole koko aikaa. Satuin nimittäin törmäämään hauskaan videoon Youtubessa, yllätys yllätys. Joku voisi jo luulla, että istun tietokoneella koko päivän ja katselen pelkästään youtube-videoita, mutta olette väärässä. Välillä selaan myös iltapäivälehtien sivuja. No vitsi vitsi, mutta mikäpä on sen mukavampaa kuin rankan viikon jälkeen lösähtää sohvalle tai koneen ääreen ja rentoutua tekemättä oikeastaan mitään. No, joka tapauksessa tuon kyseisen videon katsottuani tulin siihen johtopäätökseen, että sialla on oikeasti hyvä ääni. Tä?
Siis Sialla. Videon idea on siis se, että The Late Late Shown isäntä James Corden ajelee autolla paikasta A paikkaan B, ja kyydissä istuu vieraileva musiikkitähti. Tällä kertaa James nappasi kyytiin sian. Anteeksi, Sian. Nämä sitten lauleskelevat vieraan tunnetuksi tekemiä biisejä ja höpöttelevät samalla muita mukavia. Olen toki ennenkin huomannut sen, että Sialla on hyvä ääni, mutta en arvannut, että se on niin hyvä myös ilman mitään studiossa tehtyjä kikkoja. Voihan toki olla, että ne penteleet ovat menneet sohimaan myös tuota äänitystä, mutta uskotaan nyt, että eivät ole. En voi sanoa aiemmin pahemmin siis Siaa kuunnelleen, mitä nyt muutaman hittibiisin joskus radiosta kuullut, mutta onhan sillä näköjään hyviä biisejä useampiakin. Eniten ehkä jäi mieleen Alive, joka iski kyllä todella kovaa ja pitihän sitä rämpytellä vähän kitarallakin.
Varmaan moni on itsekin noita Carpool karaoke -videoita katsonut, onhan niillä kai kaikilla yli 10 miljoonaa katselukertaa. Itse olen tainnut katsoa Chris Martinin ja Adelen videot tuon Sian videon lisäksi ja voin kyllä suositella lämpimästi. Musiikkia ja huumoria - mikä siis voisi mennä vikaan.
Reilu kuukausi tätäkin vuotta jo lusittu. Moni pitää uutta vuotta jonkinlaisena uutena mahdollisuutena, uutena alkuna, ja täytyy myöntää, että itsekin olen tuohon aiemmin sortunut. Tällä kertaa tuo jonkinkainen lapsellinen tovonkipinä tuntui olevan poissa. Eihän siihen ole mitään järkevää syytä, että vuoden vaihtuminen muuttaisi mitään. Joulukuun viimeinen ja tammikuun ensimmäinen ovat aivan samanlaisia päiviä, vain seinäkalenteri vaihtuu uuteen. Vuodet, aika, mitä ne ovat muuta kuin ihmisen keksintöjä.
Tunnen olevani taas täysin hukassa, ajelehtimassa ilman minkäänlaista määränpäätä tai edes suuntavaistoa. Opiskelemani ala alkaa tuntua täysin väärältä, suoraan sanottuna se ei kiinnosta tällä hetkellä pätkääkään. Lähes päivittäin tulee mietittyä sitä vaihtoehtoa, että lopettaisin koulun tähän paikkaan. Olisin kai jo luovuttanutkin, jos en välittäisi muiden mielipiteistä. Kai se on siis yritettävä loppuun suorittaa, mutta ihme on, jos tämän alan töihin joskun päädyn.
Satuin vähän aikaa sitten lukemaan jonkun artikkelin miehestä, joka oli tehnyt irtioton Suomesta ja muuttanut Espanjaan opiskelemaan ja myöhemmin myös sitä kautta töihin. Huomaan taas haaveilevani vastaavasta äkkilähdöstä johonkin kauas. Tosiasiahan on kuitenkin se, ettei sitä tule koskaan tapahtumaan. Miksi siis edes haaveilen? Ehkä on vain parempi olla jossain fantasiamaailmoissa kuin tässä todellisuudessa.
Olenkin viime aikoina yrittänyt täyttää pääni mm. tv-sarjoja katselemalla ja ylipäätään kaikella, mikä veisi ajatukset pois omasta elämästä. Jos nimittäin sitä erehtyy pohtimaan, uppoutuu sellaiseen suonsilmään, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Oikeastaan tuntuu siltä kuin seuraisin vain ympärillä tapahtuvaa elämää sivusta kuin jotain elokuvaa, osallistumatta itse siihen lainkaan. Vaikka kamerat kuvaavat, minä en tartu filmille.
Juna lähti laiturilta jo aikaa sitten ja myöhästyin sen
kyydistä. Alan epäillä, oliko minulle koskaan olemassakaan sitä lippua
tälle matkalle. "Maailma on kuoleman odotushuone ja nimeäni odotan sen penkillä kylmällä."-Kotiteollisuus. Ja tuolla juna-aseman kylmällä penkillä minä odotan. Odotan ja palelen. Ehkä olisi aika lähteä matkaan kävellen, omia polkuja kulkien, sillä seuraava juna vie suoraan päätepysäkille.
Viime vuosi oli valehtelematta tähänastisen elämäni vaikein, joten saa nähdä mihin suuntaan tämä kuluva vuosi minua vie. Alku ei ainakaan näytä ihan hirveän lupaavalta.
