En ehtinyt kuin muutaman metrin metsäpolun puolelle, kun käpy lensi viereeni - orava yritti kivittää minua ja rääkyi vielä perään. Luontokin tuntui olevan minua vastaan tänään. En kuitenkaan antanut oravan kiusata itseäni enempää vaan siirryin suosiolla sivummalle. Eläimiä vilisi silmieni editse kuin kaupungissa ihmisiä. Sisiliskoja, muurahaisia ja lintuja, kaikilla tuntui olevan kiire ja selvä päämäärä tekemisissään. Muurahaiset kantoivat pieniä risuja, linnut veivät ruokaa poikasilleen ja sisiliskot etsivät ravintoa. Tunsin olevani ainoa, jonka elämä oli pysähtynyt.
Jatkoin matkaani samalla ihaillen tuota eläinten tarmokkuutta, heillä ei ollut aikaa turhanpäiväisiin murehtimisiin, oli vain rakennettava kotia ja ruokittava perheensä. Olisipa ihmiselämä noin yksinkertaista. Matkani päätteeksi löysin edestäni kirjaimellisesti lopun - kuollut lintu makasi maassa. Rauhallisena, kuin olisi ollut helpottunut kohtalostaan. Ei ollut tuolla luontokappaleella enää kiire, maalliset murheet olivat hänen osaltaan ohitse. Omakin elämäni voisi katketa äkisti kuin tuon linnun lento, ajattelin.
Jäin vielä pohtimaan tuon tapahtuman merkitystä. Miksi huomasin tuon linnun ja vielä juuri kun olin taipaleeni kulkenut? Sitten se valkeni. Tämän elämänpolkuni päätteeksi tulisin kohtaamaan tuon linnun kohtalon. Ei olisi surijoita hautakummulla, vain tuntematon hautausurakoitsija laskemassa minua haudan lepoon. Olisi aika löytää uusi polku tallattavaksi, ennen kuin on liian myöhäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti