Edellisestä visiitistä on taas tovi vierähtänyt. Toisinaan huomaan harmittelevani, että ei vaan ole ollut mahdollisuutta palata kirjoituspöydän ääreen, toisinaan taas hyväksyn sen ja keskityn elämiseen. Meinasin ensin sanoa todellisuuteen, mutta olenko oikeastaan täällä todellisempi, lähempänä totuutta, kuin ruudun toisella puolella. Mene ja tiedä.
Tämä syksy on ollut kyllä melkoinen henkinen vuoristorata. Välillä elämä on yhtä juhlaa, mutta hetken päästä saattaa ollakin jo paniikki päällä ja hikikarpalot otsalla. Yöllä herätessä saatan jäädä jumiin ajatuksiini ja silloin tietää loppuyön unien olevan kadotettuja. Mitenhän tällaiseen voi tottua. Ehkä alan pikkuhiljaa ymmärtämään enemmän vanhempianikin tässä asiassa.
Pitäisi pystyä hyväksymään se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa ja silloin siitä ei pitäisi niin suorta huolta myöskään kantaa. Onnistun kuitenkin aina jumittamaan itseni kaikenlaisiin kauhukuviin ja -ajatuksiin, joista on hyvin vaikea päästä irti. Päädyn ajatuksissani välillä aivan toiseen todellisuuteen, painajaismaiseen sellaiseen, kunnes taas saan ravisteltua itseni maan pinnalle. Tämä ajatusmaailmani on sellainen kokonaisuus, josta pitäisi joskus tehdä ihan oma kirjoituksensa. Tai olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, silloin kun olin sen vankina täydellisesti. Luulen kyllä, tai oikeastaan tiedän, että lusin tätä sairauttani elinkautsen verran. Välillä käyden vankilomalla, mutta ehdonalaiseen pääsykin voi olla liikaa pyydetty.
