Taiteilua tasapainolaudalla

Minussa on jotain perusteellisesti vialla. Vuosien pohjalla olo kai vääristi ajatukseni ja tunteeni totaalisesti. Miksi en osaa nauttia hyvästä olosta vaan ajatukset kääntyvät siihen, että minun kuuluu olla onneton ja olen jopa hyvä siinä. Miksi tunnen olevani enemmän kotonani melankolisena ja pohjalla kuin iloisena normaalina ihmisenä. En tiedä.

Älkää käsittäkö väärin, kaikki on sinällään ihan hyvin. Päivät tulevat ja menevät, eivätkä nämä ajatukset ole koko ajan läsnä. Sitten saan taas jostain pienen maistiaisen melankoliaa ja ajattelen että tätä minä olen kaivannut, tätä minä haluan ja tästä minä nautin oikeasti. Ehkä toiset ovat vain luonnostaan taipuvaisia synkkyyteen. Ehkä toiset osaavat myös nauttia tuollaisesta olotilasta eri tavalla kuin toiset. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun pääsee piehtaroimaan jossain omassa itsesäälissä ja melankoliassa oikein kunnolla. Mutta toki tiedän, että pidemmän päälle tuo ei ole millään tavalla hyväksi kenellekään. Olen siitä hyvä esimerkki.

Tarkemmin ajateltuna, voisiko tuota kuvailla jopa jonkinlaiseksi addiktioksi, joka vetää puoleensa kuin pilleripurkki tai viinapullo. "Eihän pieni annos mitään haittaa", uskottelen itselleni ja kuinka ollakaan päädyn taas samaan jamaan, missä olin vuosia sitten. Pitäisi muistaa, että kaikki mikä tuntuu hyvältä ei välttämättä ole lopulta hyväksi. Saa nähdä löydänkö jonkinlaisen tasapainon tämän kamppailuni kanssa vai onnistuisikohan nuorallatanssi paremmin ilman tasapainolautaa.

Tämä päivä oli muistutus

Tänään oli vaikea päivä. Puolisoni lähti pariksi päiväksi toiseen kaupunkiin ja huomasin erohetken ottavan harvinaisen koville. Jouduin suorastaan puremaan huultani, että pystyin pitämään kyyneleet sisälläni. En tiedä mistä tuo tuli. Ei tämä erossa oleminen nyt niin epätavallista ole, vaan lähes viikottaista. Sydän on pauhannut koko päivän ja muutkin ihmiset varmaan ovat omituisuuteni huomanneet. Kävin tänään lähikahvilassa hakemassa kakkupalan mukaani. Kassaneidin kanssa jutusteleminenkin tuntui olevan mahdottomuus ja hän myös sen tuntui havaitsevan. Saman kassan kanssa olin nimittäin pari päivää aiemmin pidempään tekemisissä niin hän kyllä minut selvästi tunnisti ja iloisesti tervehti.

Kotona yksin oleillessa eksyin katselemaan vanhoja valokuvia tietokoneen syövereistä. Olin joskus kymmenen vuotta sitten ottanut jostain syystä kuvan youtube-kirjanmerkeistäni. No niitähän oli pakko alkaa selailemaan ja tutkimaan vieläkö kyseiset kanavat olisivat hengissä. Monetkaan eivät enää olleet tai ainakaan päivittyneet vuosiin. Yhden laulajan olemassaolon olin jostain syystä tyystin unohtanut. Catrien Maxwell oli näköjään ainakin vielä vuosi sitten lisännyt kanavalleen uusia lauluvideoita. Siitä on vuosia, kun olen viimeksi hänen ääntään kuullut. Valitettavasti suurin osa vanhoista videoista on piilotettu, joten jouduin tyytymään lähinnä uudempaan materiaaliin. Ehkä hänessäkin minuun teki aikoinaan vaikutuksen äänen lisäksi olemus, joka oli hieman surumielinen.

Tuo musiikin kuuntelu vei minut mielessäni takaisin noihin aikoihin, jolloin elämä oli huomattavasti synkempää ja sanoisinko, että sellaista oman paikan etsimistä muutenkin. Ehkä musiikki oli tuolloin lähes tulkoon se ainoa asia, mikä toi jotain helpotusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muihin ihmisiin vaikka toiselle puolelle maailmaa. Huomasin kuitenkin taas, että vaikka olen kasvanut ja elämä vienyt minuakin eteenpäin, sisälläni asuu edelleen sama synkkyyteen taipuva nuorukainen. Nyt minulla on vain joku joka pitää pääni pinnalla enkä ole päässyt vajoamaan samoihin syvyyksiin kuin aiemmin. Onneksi on, sillä mikään muu ei minua pinnalla pidättelisi.