The Ghost of Christmas Past

Jostain kumman syystä olen tässä joulukuun aikana lueskellut omia kirjoituksiani, joita en ole syystä tai toisesta aikoinaan tänne julkaissut. Jouluaamuna heräsin jo puolisoani aiemmin ja hiippailin koneen ääreen. Muistin, että jonain jouluna olisin kirjoittanut ajatuksiani ylös enkä niitä kuitenkaan silloin julkaissut. Ja muistini osui tällä kertaa oikeaan. Vuonna 2016 olin kirjoittanut seuraavaa:

Kaupungin tuhannet valot luovat joulupäivän iltaan tunnelmaa. Kaduilla liikkuu harvakseltaan ihmisiä, itse ajan autolla tuon kaupungin laidalta toiselle. Pieni lapsi kulkee äitinsä kanssa käsitysten. Välillä tasapaino on hukassa, mutta pian askel taas nousee. Vähän matkan päässä koira jolkottelee määrätietoisesti eteenpäin, kintereillään kaksi naista talutushihnassa.

Autoilijat ovat suuttuneet toisilleen ja ovat vähällä törmätä, toisilla on joulumieli kadoksissa. Taustalla soivat joululaulut tekevät tilanteesta jopa hieman tragikoomisen. Taivas on tumma ja ohi kiitävien autojen valot näyttävät tässä maisemassa tähdenlennoilta. Jokainen kai tietää, mitä silloin pitää tehdä. Perille päästyäni mieleni on haikea, mutta jotenkin rauhallinen.

Välillä sitä keskittyy epäolennaisuuksiin ja sitten saa taas muistutuksen, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Aiemmin päivällä katsoin elokuvan It's a wonderful life. Elokuvan, jonka jokaisen olisi hyvä nähdä.

Ei kai tämä elämä loppujen lopuksi pelkkää kurjuutta ole.

Tämän luettuani laitoin aamukahvin valumaan ja kömmin takaisin sänkyyn herättelemään parempaa puoliskoani. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Oletpa sinä iloisen näköinen". Tuo vuosien takainen toive oli käynyt toteen. 

Ihmeellinen on elämä.

Mielen harhailua

Alkuviikosta oli tärkeä työpalaveri, johon osallistui lähes kaikki yrityksen päällikkötason ihmiset. Itse osallistuin lähinnä asiantuntijan roolissa keskusteluun. En ole siis ihan päälliköksi vielä edennyt, jos joku sitä miettii. Kuitenkin oli siis sanomattakin selvää, että mielen piti olla virkeänä ja kielenkannat terävinä. Mutta kuinka kävikään. 

Välillä tuntuu, että mieleni on ruumiistani täysin erillinen yksikkönsä, joka irtoaa kehosta ja jättää tyhjän kumisevan kuoren toimimaan autopilotilla muiden ihmeteltäväksi. Huomasin nimittäin olevani välillä aivan muissa maailmoissa ja oman mieleni mukana matkalla toisessa todellisuudessa. En tiedä johtuuko tuo keskittymiskyvyn puute siitä, että oman pääni sisällä liikkuu monesti paljon mielenkiintoisempia asioita, kuin mitä todellisuudella on tarjota. Tuo on nimittäin enemmän sääntö kuin poikkeus, että en jaksa kuunnella muiden puhetta. Usein huomaan ajattelevani samalla omia juttujani, kun vaikka joku työkaveri kertoo minulle jotain asiaa. Pystyn sen verran seuraamaan puhetta, että pysyn perillä siitä, mitä minulle selitetään, mutta samalla pääni sisällä mietin aivan muita asioita. 

Palaverissa minun täytyi välillä väkisin pakottaa itseni keskittymään sillä en halunnut jäädä kiinni tästä paheestani. No lopulta kaikki meni hyvin, mutta yllättävän paljon voimia tuokin vaati. Tiedän, että ei ole millään tavalla kohteliasta muita kohtaan olla keskittymättä täysin toiseen, jos hänellä on minulle jotain asiaa. Tuosta tavasta olisi hyvä päästä eroon, mutta en ole varma miten se onnistuisi. Onko itsensä pakottaminen keskittymään oikea tie, jolla tuloksia tulee vai pitäisikö lyödä hanskat tiskiin ja myöntää, että tällainen minä olen enkä muuta voi.

Mitäpä muuta. Löysin taas jokunen aika sitten itselleni uuden muusikon youtubesta. Kuuntelin stories -kanavaa alusta loppuun (on muuten aivan loistava kanava akustisen musiikin ystävälle) ja muutama laulaja erottui heti edukseen. En osaa sanoa, miksi jonkun ihmisen äänen sävy miellyttää ketäkin, mutta Lizzy McAlpinen tarinoita jaksan minäkin kuunnella alusta loppuun. Uudestaan ja uudestaan.

Amazing Amazonia

Luin tänään pari mielenkiintoista juttua hesarista. Ensimmäinen juttu koski alkuhärän sukupuuttoa ja sen palautusoperaatiota takaisin Euroopan luontoon. Toinen juttu puolestaan nosti esiin tällaisen suomalais-ecudorilaisen Helena Gualingan, joka on jo maailmalla tunnettu ympäristöaktivisti ja asunut lapsuutensa Amazonian sademetsissä. Kannattaa ehdottomasti lukea nuo kirjoitukset, jos vaan hesari postiluukusta kolahtaa tai on tunnukset nettiversioon.

Molemmat kirjoitukset koskivat kuitenkin lopulta samaa aihetta, ihmisen ahneutta ja vieraantumista luonnosta. Nämä jutut saivat taas miettimään, että missä kohtaa menimme liian pitkälle ja olemmeko jo väistämättä tuhoon tuomittuja. Miten saisimme tämän ikiaikaisen kehityskulun kääntymään takaisin kohti juuriaan. Onhan se toki ymmärrettävää, että esi-isämme ovat pikkuhiljaa tehneet arkea helpottavia keksintöjä, mutta jos ensimmäisen kalaverkon keksinyt näkisi minkälaiseen ryöstökalastukseen se on johtanut, tai jos ensimmäisen nuolenpääkirjoituksen kirjoittanut näkisi minkälaista tekstiä tämäkin blogi sisältää niin olisivatkohan vaivihkaa tuhonneet todisteet moisista keksinnöistä.

Jotenkin itselle iskee sellainen kaihoisa kaipuu tuollaiseen elämään, mitä eristäytyneet heimot elävät esimerkiksi tuolla Amazoniassa. On uskomattoman hienoa, että on olemassa vielä tuollaisiakin alueita maailmassa, missä voidaan elää yhdessä luonnon kanssa, sitä riistämättä. Mutta nämäkin alueet pienenevät päivä päivältä ihimisen ahneuden vuoksi. 

En voi väittää olevani itsekään mikään ekologisuuden multihuipentuma, pikemminkin päin vastoin, ja monesti nämä ketkä niin väittävät, sitä todellisuudessa vähiten ovat. Kävelemme usein vanhan asuinalueen läpi, jossa vanhimmat talot ovat 1800-luvulta. Näissä asuu nykyään tätä hyvin toimeentulevaa väkeä uusine sähkömersuineen ja siten ollaan niin ekologisia, että maaseudulla eläviä hirvittää. Noidenkin sähköautojen akkumateriaalit louhitaan mahdollisesti juuri tuolta Amazonian alueelta, josta tämä toisen uutisjutun päähenkilökin on kotoisin. Ehkä se on tämän ajan henki muutenkin, että saadaan asiat näyttämään joltain muulta kuin mitä ne todellisuudessa ovat.

Ehkä jos ihminen vaihtaisi ne 200 hevosvoimaa yhteen ja yksinäisyyden 200 ihmisen kanssa toimimiseen, eläisimme hitaasti yhdessä eikä yksin kiireessä.

Lazy sunday or is it just me

Nojailen työtuoliini jalat pöydälle nostettuna, kädet niskan taakse ristittynä. Kuuntelen youtubesta pehmeää musiikkia ja mietin, mistä kirjoittaisi uuden postauksen. Pyörittelen mielessä pyörineitä aiheita, mutta en saa oikein mistään kiinni. Onhan tässä elämässä riittänyt ylä- ja alamäkiä, mutta juuri tässä hetkessä kaikki tuntuu tasaiselta. Hyvällä tavalla. 

Tänään olisi ollut hyvin aikaa kirjoittaa viimeviikkoina askarruttaneista asioista, mutta välillä kun aikaa on, ei puolestaan löydy sitä tarvittavaa inspiraatiota. Toisinaan myöskään ei viitsisi pilata niitä hyviä päiviä muistelemalla jotain asiaa, mikä ei juuri sillä hetkellä tunnukaan vaivaaan. Eihän sitä kai kannata alkaa väkisinkään mitään syvällisempää kirjoittamaan, joten riittäköön tälläkertaa tällainen. 

Käytetään toki tämäkin hetki jollain tavalla hyödyksi. Ainahan voi puhua musiikista tai ainakin mainostaa muille hyviä uusia löytöjä tai miksei vähän vanhempiakin. Tällä kertaa voisin suositella kuuntelemaan pariskuntaa nimeltä The Hound + The Fox. Sanoisinko, että melkoisen eteerisiä covereita ja omiakin kappaleita löytyy heidän tuotannostaan. Eteerisiä, hmm. onkohan tuo nyt edes se sana jota hain. No kuunnelkaa itse ja kertokaa.

Voiko lämpöä varastoida?

On elokuinen iltapäivä. Istun mökin portailla ja kesän viimeiset lämpimät valonsäteet saavat raajani vertymään. Kesän alussa olin tuonut yhden kitaroistani mökille juuri näitä hetkiä varten. Otan kitaran syliini ja antaudun musiikin vietäväksi. Huomaan soittavani melko kovaa ja varmaan naapurimökkiläiset kuulevat revittelyni yli tyynen järvenselän. Mutta tällä kertaa en välitä, kuunnelkoot mitä minulla on kerrottavaa. 

Jonkun ajan kuluttua hiljennyn hetkeksi ja huomaan heinäsirkkojen yhtyneen mukaan soitantaan viulusooloineen. Hymynkare nousee huulilleni ja yritän imeä itseeni tämän hetken. Jospa tämä lämmittäisi mieltäni läpi tulevan talven, jonka kovuutta ja pituutta en vielä tiedä. Niin kai se elämässä menee muutenkin, että yritetään elää ja nauttia täysillä silloin, kun siihen pystytään ja huonompina hetkinä toivotaan, että lämpö vielä joskus palaisi.

Nyt eletään syyskuun loppua, sormet ovat kylmenneet ja yritän naputtaa tätä tekstiä näppäimistöllä. Kaukana tuntuvat olevan nuo auringonsäteet, jotka lämmittivät käteni vauhdikkaaseen lentoon kitaran pitkällä kiitoradalla. Ehkä tuo elokuinen lämpö ei riittänyt kuitenkaan aivan kevääseen saakka. Lohduttaakseni itseäni, käännyin taas pehmeän savuisen akustisen musiikin puoleen. Jos ei auringosta ole enää lämmittäjäksi, olisiko melankoliasta.

Through the cemetery gates and back

Kävelemme usein läpi läheisen hautausmaan. Toisinaan huomaamme jonkun mielenkiitoisen hautakiven ja pysähdymme hetkeksi sitä tutkimaan. En tiedä, onko yleisesti paheksuttavaa jäädä katselemaan jotain vierasta hautaa, mutta itse en ainakaan pidä sitä mitenkään suurena syntinä. 

Olen huomannut hautausmaan herättävän minussa suuria tunteita. Nämä tunteet kuitenkin vaihtuvat aina päivästä, kerrasta, toiseen. Välillä hautoja katsoessani tunnen suurta helpotusta siitä, että lopulta tuonne päädymme jokainen ja maalliset murheet häviävät sillä sekunnilla, kun viimeinen kellonisku kajahtaa. Toisinaan tunnen kuitenkin suurta ahdistusta siitä, miten paljon surua mahtuu jokaisen hautakiven taakse, ja miten lopullista se onkaan, kun tuolla nurmipeiton alla nukutaan. Ei saa enää tekemätöntä tehdyksi tai tehtyä tekemättömäksi, oma perintö elää hetken muiden mielessä, kunnes sekin haalenee ja haihtuu pois sukupolvessa tai kahdessa. Mikäli on edes niin onnekas, että joku tänne jää muistelemaan.

Tuolla hautausmaalla, jonka läpi kuljemme, ensimmäiset haudat ovat olleet 1800-luvun loppupuolella kuolleiden. On mielenkiintoista ajatella, millainen maailma tuohon aikaan on ollut ja loppujen lopuksi miten lähellä tuokin aika meitä on, vain muutama sukupolvi taaksepäin. Silti heistäkään ei ole jäänyt jäljelle muuta kuin nimi kiveen. 

Nurmikon seasta nousee esiin suuria graniittipaaseja sekä hyvin vaatimattomia kiviä, joita ei kauempaa erota paasien muodostamien varjojen ja heinien joukosta. On ruosteisia ristejä, osa mennyt poikkikin. Osassa nimet ovat kuluneet jo lähes näkymättömiin, toisiin on kaiverrettu jopa kasvokuva. 

Jokaisella olisi varmasti mielenkiintoinen elämäntarina kerrottavanaan, mutta harvemmista sellaista on saatavilla. Varsinkaan heistä, jotka jo eläessään ovat kulkeneet siellä suurmiehien varjoissa, ponnistaneet heinien seasta. Yllättävän paljon tulee vastaan myös hyvin nuorena menehtyneitä, mikä poikkeuksetta aiheuttaa surua, mutta samalla se toimii myös herätyksenä jokaiselle. 

Ehkä tunnettu suomalainen laulu on oikeassa, jokainen ihminen on laulun arvoinen. Jos nyt ei laulua jokaisesta ihmisestä olisi mahdollista tehdäkään, niin jonkinlaisen tiivistetyn elämäkerran lukisin kyllä mielelläni. On jotenkin karmivaa ajatella, että hautapaikkakin voidaan ottaa uuteen käyttöön jo parinkymmenen vuoden kuluttua hautaamisesta. Tuon jälkeen ihmisestä on pyyhitty pois viimeisetkin elonmerkit. Ehkä aikamme täällä ei kuulu ollakaan ikuista.

Kaipuutako

Jostain syystä tämän vuoden puolella on iskenyt valtava kaipuu tämän blogin pariin. Eikä ainoastaan tämän blogin kirjoittamiseen vaan myös kokonaisvaltaisesti siihen maailmaan mitä siihen liittyi. Ei toki kokoaikaista tämä tunne ole, mutta enenevissä määrin ajatukset ovat vieneet tällekin puolelle elämää.

Muistan toki myös sen, miten huonossa jamassa itse olin silloin ja miten tärkeä väylä tämä blogi oli ajatusten käsittelyyn. Varmasti aika on osittain kullannut muistot, mutta voisiko olla myös kyse siitä, että kun on vuosia ollut vähintäänkin melankolinen, jos ei jopa masentunut, niin sellaistakin elämää voi jäädä kaipaamaan ja jollain kieroutuneella tavalla siitä voisi nauttiakin.

Olen myös huomannut alitajunnastani nousevan ajatuksen siitä, että tämä nykyinen onneni ei olisi ikuista vaan kohtalonani tulisi olemaan onneton yksinäisyys. Mutta samalla minut on vallannut tunne, että niinhän tämän kuuluukin mennä sillä sellainenhan minä pohjimmiltani olen enkä täten muuta ansaitsekaan. 

Tarkemmin ajateltuna ei ehkä voi puhua siitä, että lopulta nauttisin onnettomasta olotilasta vaan ehkä olen oppinut siihen, että se on minulle normaalia ja tämä nykyisyys taas epänormaali tila. Koska blogin kirjoittaminen ja nuo vaikeat vuodet linkittyvät niin vahvasti yhteen olisi minun syytä pystyä erottamaan ne toisistaan. Vaikka kaipaisin kirjoittamista, minun ei tarvitse kaivata samalla sitä synkkyyttä missä elin. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä tunnen taas oloni normaaliksi. Tavalla tai toisella. 

 

Kun haaveet vaihtuu tavoitteisiin

Eilen ennen töihin lähtöä ehdin istahtamaan koneelle ja aukaisemaan youtuben. Vähän aikaa selailtuani eri videoita päädyinkin taas muistelemaan menneitä. Noin 15 vuotta sitten satuin löytämään youtubesta Ana Freen, sellaisen ikäiseni portugalilaisen naisen kuvaamassa lauluvideoita kotisohvallaan. Muistan kuinka hänen musiikkinsa toi aina lohtua ja hymyä elämääni huonoinakin hetkinä. Ja onhan se toki myönnettävä, että nuori mies kun olin niin taisin välillä haaveilla myös siitä, millaista olisi asua Portugalissa tuollainen nainen kainalossa. Nyt jo pelkkä nostalginen tunne oli saada kyyneleet silmiini, kun pitkästä aikaa noita videoita taas katselin.

No en päätynyt Portugaliin eikä hän Suomeen ja varmaan molempien haaveet ovat tässä matkan varrella ainakin osittain vaihtuneet, osin toteutuneet mutta myös varmasti jotain jäänyt toteutumattakin. Näin vuosien jälkeen on mielenkiintoista miettiä mitä kenellekin kuuluu nykyään ja miten elämä vei eteenpäin noista ajoista. Olen hänen uraansa jonkin verran seurannut myöhemminkin ja pari levyäkin hän on saanut tehtyä joitain vuosia sitten sekä ollut jopa Shakiran lämppärinä. Täytyy kyllä nostaa hattua, miten pitkälle hänkin pääsi tuolta kotisohvalta kuvatuilta videoilta. Yrittäjiä on paljon, mutta harva sieltä esiin pääsee kuitenkaan loppujen lopuksi. Ymmärtääkseni perheenkin hän on jo ehtinyt perustamaan ja varmasti tuokin elämän prioriteettejä muuttaa toisenlaisiksi.

Varsinkin nuorena haaveet ja tavoitteet ovat monesti hyvin korkealla ja suorastaan utopistisia, mutta ei kai siinä loppujen lopuksi mitään väärääkään ole. Toiset pääsevät noihin tavoitteisiinsa, kun on tarpeeksi rohkeutta ja on valmis tekemään työtä niiden eteen. Toki onneakin on hyvä olla matkassa. Haaveilu nyt ei ainakaan omalla kohdallani tarkoita edes sitä, että oikeasti uskoisin edes niihin vaan se on ennemmin sellaista fiktiivistä maailmaa. Ehkä se on elämässä ollut tärkeä oppi itsellenikin, että se hetki jolloin haaveilu vaihtuu tavoitteisiin on tärkeä. Luonteeltani olen varmasti aina ikuinen haaveilija, mutta jos aikoo jotain elämässä saavuttaa, on tärkeä asettaa myös realistisempia tavoitteita ja edetä niitä kohti määrätietoisemmin.