Taivaanrannanmaalari

Koko päivä oli oikeastaan pelkkää tyhjäntoimittamista, haahuilua ja kattoon syljeskelyä. Sanomattakin siis selvää, että sain itseni melko tuskastuneeksi, olihan taas aikaa pyöritellä loputtomia ajatuskiemuroita.

Illalla laitoin kuitenkin jostain syystä Coldplayta soimaan youtubesta. Kävelin keittiöön vetämään verhoja ikkunaan, kun katseeni kiinnittyi upeaan taivaanrantaan. Tuota ilmestystä oli pakko päästä ihailemaan ihan parvekkeelle asti. Taivas oli jakautunut kahteen sysimustaan osioon, jota halkoi terävärajainen ja kirkas, mutta syysillan tummentama taivas. Samalla, kun pääsin raittiiseen ulkoilmaan, taustalta kuului vaimeasti "We live in a beautiful world" haikean musiikin säestämänä. Tuo hetki, musiikki ja näkymä sulautuivat täydellisesti yhteen. Tuon hetken jos vain saisi ikuisettua johonkin kaikkien koettavaksi.

Jäin tuijottamaan taivasta kappaleen ajaksi ajatusteni lähtiessä lentämään kohti stratosfääriä. Elämme upeassa maailmassa, mutta tuntuu kuin katselisimme tuota maailmaa kaltereiden takaa, omissa pienissä häkeissämme. Ja nuo kalterit olemme itse itsellemme rakentaneet. Rakensimme ne alunperin suojamuureiksi, mutta huomaamatta päädyimme itse vangeiksi. Kunpa me ihmiset osaisimmekin elää, nähden tuon kaiken kauneuden ja ainutlaatuisuuden, mitä meillä on ympärillämme. Miksi elämme itsekkäästi ja pahoitamme toistemme mieliä, kun voisimme elää yhdessä ja iloiten, toisiamme auttaen. Miksi tuhoamme tätä planeettaa, miksi tuhoamme toisiamme. Syytämmekö vain ihmisluontoa vai olisiko meistä kuitenkin parempaan.

Kävin tuon biisin jälkeen suihkussa ja vilkaisin uudestaan pihalle - täydellinen pimeys. Tuo edellinen hetki oli vain ohikiitävä, mutta onnekseni ehdin sen huomata. Tästäkin kirjoituksesta olisi voinut tulla toisenlainen, jos verhoa sulkiessani tuo kaiken valon imevä musta aukko, jota syystaivaaksikin kutsutaan, olisi ollut lohduttomimmillaan. Olivatkohan muut yhtä onnekkaita.