Vuodet vierii, minä en

Mieleeni tuli eräänä iltana nukkumaan käydessä, että olenko tosiaan pitänyt tätä blogia jo kaksi vuotta. Hetken aikaa epäilin omaa muistiani, koska en saattanut uskoa ajan menneen näin hujauksessa. Nyt sitten muistin käydä asian tarkastamassa - ja kyllä - ensimmäisestä postauksesta on jo yli kaksi vuotta aikaa. Mihin nuokin vuodet oikein katosivat?

Olen ollut jonkinlaisessa pysähtyneessä tilassa jo kauan. Tilassa, jossa aika ympärilläni etenee huimaa vauhtia, mutta itse en kulje sen mukana. Huomaan tuon ajan kulun muita ihmisiä seuraamalla, samalla kuitenkin oma elämäni polkee paikoillaan, enkä tunnu saavan siitä mitään otetta. Jos elämääni pitäisi kuvailla yhdellä valokuvalla, olisi se varmsti sellainen pitkällä valotusajalla otettu kuva, jossa istun yksin illalla kaupungin laidalla puiston penkillä, muiden ihmisten jättäessä jälkeensä vain yhtenäisen kirkaan viivan kaduille. Sellaiseksi itse kuvailisin tätä tunnetta.

Huomaan jääväni helposti lepäämään laakereilleni, jos vähänkään ote herkeää. Hetken aikaa jaksaa yleensä yrittää ryhdistäytyä, mutta kohta huomaa taas päästäneen itsensä repsahtamaan. Olen kai luonteeltanikin liian mukavuudenhaluinen (ja laiska), jotta saisin itseni pysymään liikkeessä. Jonkun toisen tulisi piiskata vauhtia vieressäni taukoamatta. Olin kai kouluaikoinakin samanlainen: suurin osa aineista meni melko lonkalta ja sain hyviä numeroita tekemättä juuri mitään niiden eteen, mutta jos joku ei luonnistunutkaan ihan vain omalla painollaan vaan olisi vaatinut jopa kotitehtävien tekoa tai muutakin opiskelua, niin en ollut valmis tekemään mitään sen eteen. Kokeisiin tuli tietysti jonkin verran luettua, mutta muuten en juuri kirjoihin koskenut.

Stressinsietokykynikin on ollut aina melkolailla nollassa. Lisäksi jos joutuu ponnistelemaan jonkun asian eteen, eikä se ns. tipahda eteeni taivaalta, huomaan verenpaineeni nousevan jo pelkästä ajatuksesta (ehkä hieman liioiteltuna). En kyllä osaa sanoa, miten tuollaistakaan asiaa voisi lähteä korjaamaan. Tai voiko sitä edes korjata vai onko se joku synnynnäinen ominaisuus, luonteenlaatu, jota ei muuksi muuta vaikka yrittäisi. Pitäisi kuitenkin kai pyrkiä pysymään skarppina ja tiedostamaan koko ajan se, ettei vain anna yhtään ylimääräistä siimaa omalle perusluonteelleen. Se onkin vain helpommin sanottu kuin toteutettu, koska niin fyysiset kuin henkisetkin probleemat lannistavat yleensä melko nopeasti, kun jonkinlaiseen alkuun on päässyt.

Mutta se siitä, piti kai päästää taas vähän omia ajatuksia ulos, jotta voisi keskittyä seuraaviin mieltä askarruttaviin asioihin. Tällä kertaa musiikillisesta osuudesta vastaa itseoikeutetusti juuri edesmennyt Chris Cornell, jota on tullut kuunneltua tässä reilun viikon aikana lähes taukoamatta.

Otsasuoni pullottaa

Havahduin tänään siihen, etten ole taas moneen viikkoon tehnyt mitään kuntoni hyväksi. Tuntuu, että aina kun pääsee jonkinlaiseen rytmiin tuon kuntoilun kanssa, tulee jotain ongelmia, jonka takia putki keskeytyy. Viimeksi, kun olin taas päässyt hyvään vauhtiin, iski flunssa ja päälle vielä selkäjumit. Tuon perään vielä kaikenlaista muuta hässäkkää ja siitä onkin sitten taas vaikea saada itseään liikkeelle. No mitä sitten tänään tein asialle, kun tuo tuli mieleeni - en mitään. Jalat tuntuivat jo valmiiksi betonilta ja ei vaan huvittanut tehdä yhtään mitään kuntoiluun liittyvää.

Olen myös huomannut olevani hyvin stressaantunut. Vähän kaikki tuntuu käyvän hermoille ja vain yksin omassa rauhassa oleskelu on tuntunut jotenkin helpottavalta. Tästä syystä olen yrittänytkin vältellä ihmisiä parhaani mukaan ja homehtunut paljon neljän seinän sisällä. Olen mm. yrittänyt lukea kirjaa, jonka aloitin jo pari kuukautta sitten, kuunnellut musiikkia, pelannut tietokoneella ja katsellut ChristopherOddin mukaansatempaavia pelivideoita youtubesta. Kyllä, katselen toisinaan muiden pelaamista vaikka se ehkä tylsältä kuulostaakin. Ehkä tuo on jotain perua lapsuudesta, jolloin katselin usein isoveljeni pelaamista viereiseltä tuolilta.

Tällaisina aikoina aina tuntuu, että pitäisi lähteä toiselle puolelle maapalloa rauhoittumaan joksikin aikaa. Niin, ettei olisi yhteydessä keneenkään ja vain lepuuttaisi aivojaan jossain palmupuun alla. En tiedä, onko yleisesti ottaen ihan normaalia saada tällaisia "kohtauksia", jolloin vain haluaisi eristäytyä muulta maailmalta, mutta meikäläiselle se on melko tavanomaista. Toisinaan myös ajattelen, että elämä olisi paljon helpompaa, huolettomampaa, jos olisin tässä maailmassa täysin omillani. Ei olisi kavereita, ei sukulaisia, ei ketään kenestä tarvitsisi huolehtia tai jotka välillä koettelevat hermojani. En tietenkään oikeasti voisi hylätä lähimmäisiäini ja hyviä hetkiä heidän kanssaan, mutta ajattelen silti välillä, millaista elämä olisi, jos tuo kaikki olisi toisin.

Mikäpä muukaan sitten auttaa matkaamaan edes mielikuvituksissa johonkin kauas kuin Kings of Leon. En ollut jostain syystä huomannutkaan, että heiltä oli tullut joskus viime vuoden puolella uusi levy kauppoihin. No tuota oli sitten kuunneltava, ja kuunneltava uudestaankin, koska jälleen kerran tuo sama musiikillinen äänimaailma jaksoi kuljettaa ajatukseni muille maille vierahille.