Syksy saapui tosiaan, ainakin sisimpääni. Muutaman viikon ajan olen tuntenut yhä enemmän ja enemmän vetoa melankoliaan. Musiikki on vaihtunut bassonjytkeestä akustiseen kitaramusiikkiin. En osaa sanoa, mikä tämän aiheuttaa. Onko se pimenevät illat ja viileämpi keli, vaiko kuitenkin joku sisäänrakennettu mekanismi, joka loksahtaa paikoilleen aina näin syksyisin.
Mietin, että tässä tämä kesä sitten oli ja pitkä pimeys on taas edessä. Sainko aikaiseksi sen, mitä odotuksia kesälle oli. Ehkä osittain, mutta töiden alkamisen jälkeen vähänlaisesti. Viime päivinä on käynyt mielessä, että jaksaisinko oikeasti edes pidempää kesää. Tällä hetkellä tuntuu vain hyvältä, jotenkin oikealta, että se on ohi ja pimeys laskeutuu yllemme.
On alkanut tulemaan päiviä, jolloin narrin naamioni on murentunut osittain ja kaihoisat silmäni ovat paljastuneet muille. Mutta en ole siitä välittänyt. Ehkä minunkin on aika hyväksyä se, että olen vain ihminen tuon maskin takana.
Syksy alkaa olla taas käden ulottuvilla, vaikka kelit vielä kesäisiä ovatkin. Työt ovat taas jatkuneet kesäloman jälkeen ja voin kertoa, että alku oli kyllä kuin tervan juontia, tai jos nyt ei ihan sitä, niin vähintään kuin suossa olisi tarponut. Aika tuntui matelevan aivan uskomattoman hitaaasti loman jälkeen. Olihan se toki aikamoinen muutos päivärytmiin. Ensimmäisen parin viikon jälkeen alkoi arki kuitenkin taas tuntumaan arjelta. Äkkiä sitä ihminen alistuu kohtaloonsa.
Älkää nyt kertoko kenellekään, mutta satuin löytämään youtubesta filippiiniläisen livekameran, joka kuvaa erästä kauppaa 24/7 (tai ainakin kuvasi, tällä hetkellä liveä ei ole saatavilla), ja olen sitä aina välillä vilkuillut työpäivänkin aikana. On ollut jotenkin hauska seurata, miten ihmiset toisella puolella maapalloa elävät ja miten siellä päivä etenee samaan aikaan, kun itse istun koneen ääressä ja teen omia juttujani. Toisaalta oli myös pieni järkytys huomata, että miten järkyttävä määrä rottia tuolla pyörii kaduilla ja jopa kaupan sisällä, kun ihmisvilinä vähän rauhoittuu. Ilmeisesti tottumuskysymys tuokin, kun paikalliset eivät ihan hirveäsi tunnu niistä hätkähtävän. Välillä sitä on tullut mietittyä, että olisi kiva käydä tai asua milloin missäkin paikassa, mutta tuo taas avasi silmiä siihen, että todellisuus ja unelmointi eivät välttämättä ihan vastaa toisiaan. Voisi tulla koti-ikävä yllättävänkin äkkiä.
Tästä tuli mieleen toinenkin kulttuuriero, mikä ei suoranaisesti liity äskeiseen. Katselin hiljattain National Geographicilta jotain Alaska-ohjelmaa, jossa paikalliset söivät lokkien munia suurena herkkuna. Suomalaiselle voisi olla pienoinen järkytys, jos eteen tuotaisiin keitetty lokin muna ja sanottaisiin, että alahan lapioida suuhusi. No, ehkä olemme täällä vieraantuneet hieman enemmän luonnosta ja perinteet esi-isiemme ruokatottumuksiin ovat ainakin näiltä osin katkenneet.
Vaikka kaikenlaista arkea sitä ihmiset viettävätkin niin sen kuitenkin huomasin, että oli maailmankolkka mikä tahansa, ihmiset tekevät siitä elämisen arvoista. Filippiiniläisellä myyjällä tuntui olevan huono päivä, mutta herken päästä jo työkaverit saivät hänetkin nauramaan. Alaskassa puolestaan nuori nainen muisteli hylkeitä metsästäessään edesmenneen isänsä metsästysmaneereja ja sai siitä paremman mielen. Jos vain olisimme läsnä läheisillemme, ehkä arjen hammas ei meitä kuluttaisi niin paljoa.
