Paniikki iskee

Tässä kevään korvilla on iskenyt jonkinmoinen paniikki. Yht'äkkiä heräsin taas tähän todellisuuteen, elämän kiertokulkuun. Silmäni avautuivat sille, kuinka isovanhempani alkavat olla yksi kerrallaan tiensä päässä, osa siirtynytkin jo ajasta ikuisuuteen. Vanhemmat puolestaan ovat lähestymässä vääjäämättä eläkeikää ja minun kuuluisi olla se, joka jatkaa tätä ikiaikaista viestijuoksua. Pahoin vain pelkään, että juoksen ankkuriosuutta omalla kohdallani. Tai siltä se ainakin tällä hetkellä näyttää.

Myös muut ihmiset tuntuvat katsovan hieman vinoon heitä, jotka ovat vielä "vanhoilla päivillään" yksineläjiä. Kai sitä jotenkin tuntee olonsa aika pettyneeksi, jos huomaa olevansa yksi noista poikamiehistä. You had one job! - kuten yleinen huudahduskin sanoo. Jos ihmisellä yleisesti ottaen ajatellaan olevan se yksi tehtävä, löytää puoliso ja ehkä vielä siirtää sitä viestikapulaa seuraavalle polvelle, ja siinä ilman hyväksyttävää syytä epäonnistuu, niin ei kai sitä voi oikein itseään selkään hirveästi taputella. Mutta millähän koulutunnilla opetettiin, kuinka olla ihminen? Taisin nimittäin haaveilla sen(kin) tunnin ohi. Tai ehkä sitä ei missään tunnilla opetettu vaan sen olisi oppinut elämällä silloin tuntien välissä. Joka tapauksessa tiimalasissa alkaa hiekanmurut vajota uhkaavasti, eikä tuota aikaa todellakaan ole enää paljoa hukattavaksi. Vuodet tuntuvat vierivän nykyään niin nopeasti, ettei perässä pysy.

Onkohan se tämä kevät, mikä on saanut taas ajatukset tikittämään, mutta tuntuu että joka puolella pyörii lapsiperheitä. Kaikki heistä vielä suunnileen omaa ikäluokkaa ja jopa nuorempia. Noita katsellessa tulee itsellenikin halu saada kokea jotain tuollaista, jonain päivänä. Se vain tuntuu olevan liikaa pyydetty.

Olen kuitenkin havainnut, että tuo paniikin poikanen on myös antanut jotain pientä lisävirtaa, mikä ajaa toivottavasti minua eteenpäin myös elämässä. Aiemmin olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin, mutta jospa sitä vielä antaisi itselleen mahdollisuuden. Ja vaikka välillä se omassa itsesäälissä rypeminen tuntuu parhaalta mahdolliselta tavalta viettää aikaa, ei se loppupelissä taida ainakaan auttaa, jos haluaa elämältä muutakin. Onhan sitä loppuelämä sitten aikaa märehtiä omassa epäonnistumisessaan, mutta ei kai kuitenkaan ihan vielä.

Paluu hevi-osastolle

Jotain kautta päädyin pari päivää sitten taas hevi-osastolle. Enkä puhu nyt kaupan hedelmä-vihannes-osastosta vaan tuosta musiikin kuninkuusluokasta eli heavy metallista ja tarkemmin sanottuna vielä power metallista. Aloin sitten muistella, että tuo oli se ensimmäinen musiikkilaji, jota aloin nuorempana kuunnella. Olen varmaan täällä joskus maininnutkin, että Stratovarius oli se ensimmäinen bändi jota aloin ihan enemmänkin kuuntelemaan jo joskus ala-asteella. Muistan myös, kuinka joskus ala-asteen musiikkitunnille sai tuoda omaa musiikkia, jota sitten yhdessä kuuntelimme. Itsehän tietenkin toin c-kasetille (kyllä, luit oikein) nauhoitettua Stratovariusta, tosin biisistä ei ole enää täyttä varmuutta.

Lukiossa sama meno jatkui ja muistan vieneeni musiikkitunnille "levyraatiin" Hammerfallin Renegade -biisin - tällä kertaa jo cd-formaatissa. Tuo biisi voitti (tottakai) tuon levyraadin, muistaakseni vielä selvin numeroin. Noina musiikillisen heräämisen aikoina ala-asteelta tuonne lukioon saakka tuollainen tykityshevi oli sitä parasta mitä kuvitella saattoi. Jo mainittujen lisäksi tulee mieleen ainakin Sonata Arctica, Nightwish, Helloween ja Edguy, mitä tuli kuunneltua usein. Toki jo yläasteelta lähtien tuli kuunneltua muutakin musiikkia ja nykyään olenkin lähes kaikkiruokainen, kuten olette voineet huomatakin. Jotenkin kuitenkin vieläkin tuo paluu juurille aina silloin tällöin saa aivot euforian partaalle. Ei kai se tietysti ole ihmekään, jos kuuntelee biisejä joita on ensimmäisen kerran luukuttanut jopa 20 vuotta sitten. On kuitenkin todettava, että mainituista bändeistä ei ole tullut seurattua näihin päiviin saakka kuin suomalaisia, jostain syystä. Ehkä siis pitäisi tutustua myös siihen uudenpaan tuotantoon.

Tästä päädyinkin sitten jonkun aasinsillan kautta miettimään, että mitenhän musiikki on alunperin saanut alkunsa ja onko esimerkiksi kaikissa eristyneissäkin heimoissa jonkinlaista musiikillista kulttuuria. Tai syntyisikö musiikki uudestaan joka kerta, jos vaikka näin hypoteettisesti tulevaisuudessa valtio x lähettää siirtokunnan Marsiin, eikä tuolla lapsille koskaan soitettaisi musiikkia. Kauankohan menisi, että ensimmäinen mars-mönkijätallibändi olisi syntynyt? Tai minkälaista ylipäätään tulisi musiikki tuolla olemaan. Toistaisiko musiikin kehitys suunnilleen samaa kaavaa kuin täällä, jos oletetaan, että tarpeita soittimien tekoon olisi saatavilla. Tuskinpa kuitenkaan, jos ihmiskunnan ei tarvitse käydä siellä samoja kasvukipuja kuin täällä on historian aikana käyty. Mutta joka tapauksessa mielenkiintoista miettiä tälläisia asioita, ainakin omasta mielestäni.

Tuohon liittyen tuli myös mieleeni, että vieläkö ylipäätään on tullut uusia musiikkilajeja maailmaan. Kaikki rockit, räpit ja hevit ym. on kehitelty vuosikymmenet sitten, mutta onko jotain täysin uutta musiikkityyliä tullut aikoihin. Tietysti tyylit kehittyvät ja tulee ns. alalajeja, mutta olisi kyllä hauska kuunnella, miltä musiikki kuullostaa vaikka sadan tai tuhannen vuoden päästä. Vieläkö samat rollarit ja pomot jaksaa kiertää maailmaa vai tuleeko musiikki kenties robottien tekemänä suoraan aivoimplanttiin.

Yksi asia on kuitekin varmaa: Vaikka Marsin ruokakaupoissa ei olisi hevi-osastoa, musiikkikaupoista se varmasti löytyisi.

NeighbourHOOD

Voiko olla mukavampaa tapaa viettää yö kuin kuunnella musiikkia stereoista huudatettuna? Varsinkin, kun itse makaa sängyn pohjalla ja kuuntelee tuota jympytystä naapurin seinän läpi. Onneksi ei tällä kertaa sentään ollut aivan seinänaapuri kyseessä, mutta riittävän kovaa tuo möykkä silti omaan kämppään kantautui.

Itse kun yrittää aina ottaa huomioon muutkin ihmiset, niin on vaikea ymmärtää tuollaista käytöstä aikuisilta ihmisiltä. Vanha totuushan sen jo toki sanoo, että promillet kun nousee niin volyymikin nousee, mutta kaikesta huolimatta, jos vielä sen verran päässä jotain liikkuu, että tietää asuvansa kerrostalossa tai miksei rivitalossakin, niin luulisi tajuavan myös ettei sitä musiikkia huudateta 04 asti aamulla ja jatketa sitten 07 aikaan uudestaan. Tuon lisäksi sitten vielä päästellään jotain eläimellisiä äännähdyksiä parvekkeelta, mitkä kuuluvat varmaan satojen metrien päähän yöaikaan.

Pitää ilmeisesti kyhäillä joku kansalaisaloite, että stereoihin ja miksei tietokoneeseenkin pitäisi asentaa alkolukko, niin ihmiset saisivat nukkua yönsä rauhassa. Tuon lisäksi voisi olla hyvä sellainen äänenvoimakkuuteen reagoiva sähkökaulapanta, mikä pitäisi asentaa kaulan ympärille ennen kuin sitä alkoa aletaan kittaamaan. Kansalaisaloite ei varmasti läpi menisi, mutta kunhan pääsen diktaattoriksi niin nuo olkoon ensimmäiset määrätyt lakipykälät.

Toisaalta ehkä olen vain tottunut liian hyvään, kun ei ole vähään aikaan taas tässä rapussa mitään isompia ongelmia ollut. Pihapiirin muissa rapuissa tuntuu olevan sitten enemmänkin sitä rosvo ja poliisi -leikkiä. Joten kaiken kaikkiaan vähällä olen kai vielä päässyt, mutta kyllä se yöunien menettäminen turhan örvellyksen takia laittaa silti pinnan kireäksi.

Onhan se tietysti jokseenkin surullistakin, että jotkut ihmiset ovat kuusikymppisinä elämäntapajuoppoja ja pilanneet elämänsä, mutta luulevatko he olevan oikeutettuja sitten pilaamaan myös muiden ihmisten elämän. No kai se on kuitenkin vain ajattelemattomuutta ja itsekkyyttä. Millään muullahan ei ole väliä, kunhan itse saa jotain iloa irti kurjasta elämästään, ei vaikka samalla pilaisikin ympärillä olevien ihmisten päivän. Sitä kai se maailman meno nykypäivänä on.