Juhannussaunassa on tunnelmaa

Juhannusaatto tuntui menevän mukavissa merkeissä, olimme perheen (johon myös veljeni puoliso ja heidän pieni lapsensa lasketaan) kesken viettämässä rauhallista yhteiseloa mökillä, järven rannalla. Ohjelmassa oli siis kalastusta, pihapelejä ja ruokailua. Sateinen sääkään ei tuntunut liiemmin häiritsevän ketään. Yhteiset hetket, jolloin koko perhe on koossa, ovat melko harvinaisia välimatkojen vuoksi, oli siis otettava tästä kaikki irti.

Huomasin kuitenkin oman mielentilani alkavan laskea yhtä aikaa auringon kanssa. Tätä olin vähän pelännytkin, ehkä jopa odottanut. Takaraivossa tuo tunne oli ollut kieltämättä koko päivän, se ei ollut vain päässyt valloilleen kaiken tuon tekemisen keskellä. Viime aikojen alakuloisuus ei noin vain hellittäisikään otettaan. Vai olenko se minä, joka riipun kiinni tuossa synkässä matkustajassa, enkä anna itselleni lupaa päästää siitä irti.

Saunaan mennessäni taisin riisua itseni myös mieleni suojamuureista. Mikä tuossa saunassa onkaan, mutta siellä viimeistään ajatukset alkavat kulkea syvissä vesissä. Syvemmissä kuin tuon järven, jonka kristallinkirkkaan veden karua kauneutta, sen aaltojen liplatusta tai raivoavia vaahtopäitä, on tullut monesti saunan lauteilla tuijotettua - ja tuo järvi on syvä.

Lauteella yksin istuessani, mieleeni hiipi ajatus siitä, kaipaisko minua täällä oikeasti kukaan, jos en olisi tullutkaan. Kaipaisiko minua kukaan missään, jos minua ei olisikaan. Entäs jos en olisi koskaan syntynytkään. Kaikkihan olisi normaalisti, maailma pyörisi entiseen tapaansa. Kukaan ei silloin osaisi minua kaivata, joten puuttuisiko silloin keneltäkään mitään. Olenko siis merkityksetön? Juhannusaatto päättyi siis osaltani varsin kepeissä tunnelmissa.