Istun pilkkijakkaralla ja katson kaukaisuuteen. Taivas ja maa, yhtä ja samaa harmaanvalkoiseen taittuvaa sävyä. Horisontissa näkyy vain tummempi viiva siinä kohtaa, jossa taivas muuttuu jääksi tai päinvastoin. Tuona hetkenä ajattelen näyn olevan kuin linnunmunan sisällä, kun poikanen on kuoriutumassa. Ensimmäinen halkeama näkyy tummana viivana, muuten vaaleassa kuoressa. Aika tuntuu pysähtyneen ja vielä hetken saisin olla rauhassa muulta maailmalta.
Muita ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla. Rannalla tönöttävät mökit ovat autioita. Talviteloilla. Kaksi korppia raakkuu takanani puiden latvoissa. Tuijotan välillä pilkkionkea, välillä taivaanrantaa. Vedän syvään henkeä. Näky saa suupieliini pienen hymynkareen. Vain jossain tuon munankuoren takana humisevat autojen äänet estävät minua vaipumasta täydelliseen seesteisyyteen.
Päässani alkaa soida Kent. Luultavasti siksi, että sain vihdoin aikaiseksi tutustua tuohonkin bändiin. Nousen pystyyn ja kaadan kuumaa kahvia termospullosta kuppiin ja kupista suuhuni. Lämmittävän tunteen myötä päätän kairata vielä muutaman reiän jäähän. Kalaa ei tule, mutta en oikeastaan sitä lähtenyt pyytämäänkään. Tälläkin kertaa tavoitteena oli täysin toisenlaiset saaliit. Lopulta huokaisen haikeasti ja myönnän itselleni, että olisi aika taas palata arkeen. Lähden ajamaan kohti tuota tummaa kuoren halkeamaa.
Kotiin palattuani mietin, ajattelenko asiaa väärin päin. Onko kuoren sisällä oikeasti pimeää ja valo alkaa sarastaa vasta, kun se halkeaa?
Herään kesken unien kovaan janoon. Tai en tiedä onko se juuri tuo jano, mihin herään, mutta se on ensimmäisenä mielessä, kun tulen tajunnan rajamaille. Ojennan käteni totutusti yöpöydälleni, jossa joka yö pidän isoa lasillista vettä juuri tällaisia tilanteita varten. Pimeydessä yritän haroa käsilläni yöpöytää, mutta en löydä etsimääni. No ei kai tuo aivan ensimmäinen kerta ole, että olen unohtanut vesilasin johonkin muualle, mutta harvinaista sen sanoisin silti olevan.
Kämppä on edelleen pimeämpi kuin musta aukko, kun lähden metsästämään vesilasia muualta. Ensimmäisenä suuntaan sisäisen kompassini turvin keittiöön, raotan hieman jääkaapin ovea nähdäkseni paremmin, mutta ei. Lasia ei näy keittiössäkään. Lyön jääkaapin oven kiinni ja jatkan matkaa. Haparoivin askelin jatkan kohti tietokonepöytää ja alan haravoimaan sitä käsilläni järjestelmällisesti. Olenkohan oikeasti mustan aukon kyljessä ja tuo lasi oli ensimmäinen esine, jonka se imaisi sisäänsä. Samassa tunnen liukkaan lasipinnan kämmenselälläni, sydän ottaa ylimääräisen lyönnin, mutten pysty enää pysäyttämään käteni liikettä. Lasi kaatuu kolahtaen pöydälle ja kuulen kuinka vesi alkaa lorista pöydän ja seinän välistä lattialle. Et voi olla tosissasi, huudan päässäni lasille, itselleni tai jollekin, mille lie.
Nappaan lopulta lasin käteeni ja suuntaan takaisin keittiöön veden loristessa edelleen taustalla. Täytän lasin uudestaan kylmällä hanavedellä ja hörppään yhden huikan janon sammuttamiseksi. Tällä kertaa vien lasin varmasti yöpöydälle ja otan samalla taskulampun esiin. Olisi kai pitänyt alunperinkin turvautua tuohon ikivanhaan lahjaksi saamaani taskulamppuun, joka ihme kyllä toimii edelleen. Nyt valon turvin lähden etsimään jotain pyyhettä, jolla voisin kuivata tuon vesivahingon. Yläkaappi auki ja käsipyyhe kainaloon, kuinka helppoa - ainakin teoriassa. Yritän nykäistä pienehköä pyyhettä mukaani, mutta samalla puolet kaapin sisällöstä takertuu pyyhkeeseen ja putoaa lattialle. Tässä vaiheessa alkaa hermo olla jo melko pinnassa, kuten eräs huutokauppameklarikin taitaa välillä todeta. Kerään maasta pudonneet rojut ja hermon riekaleet heittäen ne samalla vauhdilla takaisin kaapin perukoille. Ensimmäisellä yrityksellä osa vielä putoaa syliini uudestaan, mutta toista mahdollisuutta en niille anna. Survon ne tuhannen newtonin voimalla takaisin kaappiin ja laitan nopeasti oven kiinni. En tiedä uskallanko tuota kaappia vähään aikaan avata tai saan niskoilleni varmasti melkoisen pyyhevyöryn.
Tässä vaiheessa alakerrasta alkaa kuulua jotain naapurien kolinaakin. Varmaan heräsivät rymistelyyni, mutta minkäs teet. Välillä on vaan rymisteltävä keskellä yötä. Pyyhe kainalossa lähden hiihtämään kohti vesilammikkoa ja toteamaan vahingot. Television kaukosäädin sekä nuottivihko, johon olen merkannut kitaran tabeja eri biiseille, ovat litimärät. Pöytä lainehtii vedestä ja lattia pöydän alta on kuin pieni järvi. Mitenhän paljon sitä vettä tuohon lasiin oikein mahtuukaan? No nyt ei auttaisi edes se kuuluisa itku markkinoilla vaan on alettava kuivaamaan täystuhoa. Aikani paikkoja pyyhittyä saan vihdoin tarpeekseni ja päätän siirtyä takaisin petiin. Kännykän kello näyttää 05:03, mutta tulipahan pestyä lattiat.
