Kesä ja härkäset

Kesä on taas oven takana ja tällä kertaa aion aukaista oven sille. Tätähän olen odottanut taas koko pimeän syksyn ja kylmän talven. Nyt on siis nautittava jokaisesta hetkestä, jonka auringon lämmittävät säteet meille tarjoavat. Pitäisi karistaa viimeisetkin melankolian rippeet kenkien kärjistä ja ottaa kesä avosylin vastaan. Myönnän, että pieni pelko kumisee takaraivossa siitä, luonko itselleni liikaa paineita vai pystynkö elämään nämä muutamat kuukaudet täysillä. Sitten olisi taas yhdeksän kuukautta aikaa masennella ja  kerätä voimia seuraavaan kesään.

Tämän sanottuani älkää siis ihmetelkö, jos kirjoitustahti taas hiljenee joksikin aikaa. En tiedä, miten paljon minulla on aikaa istua koneen ääressä ja varsinkaan niin, ettei kukaan ole selkäni takana lukemassa tuotoksiani. Varmasti yritän aika-ajoin istahtaa rauhassa tyhjän paperin ääreen jo oman mielenterveytenikin vuoksi. 

Tänäänkin olisi ollut tosin jo hyvä päivä aloittaa kesänvietto, mutta kuinka ollakaan en taida saada mitään aikaiseksi. Kaksikin eri menoa peruuntui, joten vietänpä nyt sitten taas aikaa yksin koneen ääressä. En vaan enää keksinyt mitään muutakaan tekemistä vaikka ulkona aurinko paistaakin.

Yhden asian olen huomannut tässä kesän lähestyessä, nimittäin musiikkimaku on vähitellen taas vaihtunut keveämpään suuntaan. Radio on siis ollut enemmän siellä basson taajuuksilla kuin rockilla ja kotonakin metallimusiikki on jäänyt vähemmälle. Jos asuisin jossain ainaisen auringon maassa niin olisi hauska tietää, millainen musiikkimakuni silloin olisikaan.

Vapaa kuin häkkilintu, joka nielaisi avaimen

Mietin taas kesken työpäivän, että mitähän ihmeen järkeä tässäkin on. Elää nyt elämänsä tehden turhanpäiväistä työtä päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Jotenkin tuntuu siltä, että tuhlaanko elämääni tällaiseen, kun maailmalla voisi olla paljon enemmänkin annettavanaan. Ja voisiko minullakin olla jotain muuta annettavaa maailmalle. Jotain millä olisi merkitystä. Vai onko kaikki turhaa.

Ja kuinka paljon nähtävää ja koettavaa maailmassa voisi ollakaan. Satuin lukemaan jonkun jutun suomalaisesta naisesta, joka on kohta käynyt kaikissa maailman maissa. En nyt vastaavaa olisi suunnittelemassa, mutta joku ihmeellinen kytevä palo on aina ollut rinnassani, mikä yrittää savustaa minut muuttamaan pois täältä. Se on samalla jonkinlainen kaipuun tunne. Kaipuuta johonkin, missä en ole koskaan ollut ja mitä en ole koskaan kokenut.

Olen välillä puoliksi leikilläni sanonut puolisolleni, että muutetaan johonkin toiseen maahan, milloin nyt mihinkin. Tiedän, että hän ei olisi täältä muualle muuttamassa. Tosin ei kai minustakaan siihen lopulta olisi, jos nyt olen täysin rehellinen itselleni. Ja loppujen lopuksi muuttuisiko siinä mikään. Matkusteleminen on varmasti täysin eri asia kuin muuttaminen johonkin matkakohteeseen. Sama arki kai sielläkin on lopulta edessä ja siihenkös mieleni taas tylsistyy. 

Ehkä se mielekkään tekemisen löytäminen olisi avain onneen. Tästä kirjoittamisesta en tule toimeentuloani saamaan vaikka siitä pidänkin. Mitenhän pystyisikin elämään niin sanotusti nollat taulussa ja olemaan tyytyväinen siihen mitä on. 

Vaikka olenkin saanut kahlittua itseni tähän oravanpyörään, onneksi musiikki sentään vielä auttaa minua pakenemaan todellisuudesta, mihin ikinä ajatukseni sitten minua vievätkään.