Jos seitti katkeaa, ohimosuoneni ratkeaa

Mitenhän muut tulevat toimeen sen asian kanssa, että tämä elomme täällä on niin ohuen seitin varassa. Itselleni tulee vähän väliä mieleen tuo asia ja tuntuu ihan musertavalta ajatella, että puolisoni kuolisi yllättäen. Tai noin niinkuin ylipäätäänkin. Ehkä muut eivät edes asiaa sen enempää mieti vaan osaavat elää murehtimatta. 

Vaikea on edes kuvitella, että pääsisin asiasta jotenkin yli ja pystyisin elämään normaalia elämää tuollaisen tapahtuman jälkeen. Tai jos asia menisikin toisinpäin, että itse olisin se joka täältä ensimmäisenä lähtee ja jättäisin vaimoni suremaan. Tämä skenaario on kuitenkin varmaan loppujen lopuksi se todennäköisempi, koska kuitenkin häntä jokusen vuoden vanhempi olen. Tätä kirjoittaessakin tuntuu, että pala nousee kurkkuun ja syke nousee. Paniikkikohtausta odotellessa.

Ei ole nimittäin yksi tai kaksi kertaa, kun olen ollut itsekseni liikkeellä ja tämä asia on jostain tullut mieleeni. Välittömästi alkaa nieleskely ja on saatava tietoisesti ajatukset muualle. Ei ehkä kuulosta ihan normaalin ihmisen touhulta tämäkään. 

Mutta miten voi olla ajattelematta jotain, minkä tietää olevan hyvin mahdollista ja monille niin käykin päivittäin. Yritänkö noilla ajatuksillani jotenkin henkisesti varautua ja valmistautua tuollaiseen mahdollisuuteen, niin sen tapahtuessa olisin mahdollisesti valmiimpi asian kohtaamaan. Tiedän kuitenkin sisimmässäni, että vaikka kuinka asiaa käyn läpi, niin ei sillä ole mitään merkitystä todellisuuden kanssa. Yleensäkin huomaan pyöritteleväni mitä erilaisempi skenaarioita päässäni ihan ihmisten kohtaamiseenkin liittyen: "Jos tapahtuu näin ja näin, niin miten kyseinen henkilö siihen reagoi ja miten taas itse siihen reagoin, jne, jne..." Tuollaisia ajatuskiemuroita kun välillä pyörittää päässään tunnista toiseen niin voin kertoa, että vähemmästäkin saa itsensä ahdistumaan.

Kaipa näihin ajatuksiin liittyy myös se, että pyrin aina pitämään ohjat hyppysissäni elämäni suhteen. Minulla pitäisi olla aina käytettävissä kaikki mahdollinen tieto, mikä liittyy millään tavalla elämääni, tämänhetkiseen tai tulevaan, jotta voin pitää koko ajan yllä ajantasaista tilannekuvaa ympäröivästä maailmasta. Sitten tällaiset asiat joihin en pysty itse vaikuttamaan jäävät kalvamaan mieltäni ja pyrin ratkomaan ne jollain tavalla pääni sisällä.

Minun olisi kai pystyttävä hyväksymään se, että on asioita joihin en pysty millään tavalla vaikuttamaan, mutta ne samat asiat voivat vaikuttaa järisyttävällä tavalla omaan elämääni. Kuulemma elämän hienous on juuri siinä, että ei tiedä tulevaa. Ei hyvässä, ei pahassa. Tietäisi vain miten elää tässä hetkessä.

 

Häiriötekijöitä

En ole varmaan ainut, joka on huomannut että nyky-yhteiskunnassa on monesti vaikea keskittyä mihinkään aikaa vievään tekemiseen. Varsinkin siis sellaiseen keskittymiskykyä vaativaan. Usein huomaan itse sen, että jos olisi aikaa esimekiksi kirjoittaa tänne blogiin jotain, niin tuntuu hirveän vaikealta istahtaa koneen ääreen ja jättää kaikki muu tekeminen sikseen. Tässä on hyvinkin vaarana uppoutua ennemmin youtuben maailmaan tai johonkin muuhun, joka ei vaadi juuri minkäänlaista keskittymiskykyä. 

Lieneekö se tämän teknologisen maailman syytä, kun tuijotamme milloin mitäkin ruutua ja ohjelmaa, niin oma aivotoiminta ja ajattelu jää liian vähäiselle käytölle. Mieli tarvitsisi koko ajan jotain uutta virikettä eikä mikään oma rauhoittava tekeminen tunnu sille mielekkäältä. Kai se on sitten jonkinlaista addiktiota tuokin. 

Aiheeseen liittyen katsoin tässä taannoin Lastentarhanopettaja-elokuvan (on vielä hetken Yle Areenassa nähtävillä ja löytyy myös Viddlasta). Sen enempää spoilaamatta, elokuvassa yhdellä tarhaikäisellä lapsella on taiteellisia lahjoja, joita tämä lastentarhanopettaja yrittää epätoivoisesti vaalia, ettei nykymaailma tätä lasta pilaisi. Voisin sanoa, että yhteiskunta ei juurikaan arvosta taiteita siinä määrin, että lapsista yritettäisiin löytää näitä lahjakkuuksia vaan kaikki yritetään saada samaan muottiin istutettua. Toisaalta tämän on ihan ymmärrettävääkin, koska eihän yhteiskunta pelkällä taiteella pyörisi vaan tätä suurta massaa on saatava rapistuvia rattaita pyörittämään. 

Minkälainen maailma olisikaan, jos jo lapsena pyrittäisiin löytämään ihmisestä se asia jossa hän on hyvä, jolloin kehitystä ja opintoja vietäisiin enemmän tuota kohti. Oli sitten kyse ihan mistä tahansa kiinnostuksen kohteesta tai taidoista, eikä pelkästään taiteen alalta. Olisiko meillä silloin tällaista määrää väliinputoajia, jotka eivät ns. oikeissa töissä pärjää, mutta olisivat olleet hyviä joillain muilla tavoilla. Ei vain osaavaa ohjausta ja apua ole ollut saatavilla. 

Tuosta tunnistan myös osittain itseni. En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi normaalissa työympäristössä vaan aina on ollut tunne, että en sinne kuulu. Haaveet itseni elättämisestä ennemmin muilla tavoin on koko ajan takaraivossa. Tunnistan itseni jollain lailla tuosta elokuvan lapsesta. Mitähän minustakin olisi tullut, jos joku olisi jo lapsena huomannut sen, että olisin ollut kiinnostunut enemmän musiikista ja kirjoittamisesta kuin tällaisesta rattaanpyörittäjän roolista, joka tylsistyttää mielen ja katkaisee selän. Olisin kai kuitenkin ollut jollain tavalla lahjakaskin, opettelinhan itsekseni soittamaan kitaraakin myöhemmällä iällä. Kirjoittamisesta puolestaan jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä tämän blogin perusteella.

Ei kai tässä iässä auta enää kuin ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja taistella liiallisia häiriötekijöitä vastaan niin hyvin kuin pystyy. Olisi maltettava ottaa rauhoittumisaikaa kaikesta hälinästä ja keskittyä perusasioihin, mikäli oikeasti haluan hypätä oravanpyörästä jossain vaiheessa pois. Ja vaikka ei harrastuksesta työksi olisikaan, voisi ainakin itselleen sanoa yrittäneensä parhaansa tehdä jotain sellaista missä tuntee olevansa parhaimmillaan. Ei tulisi sitten kaduttua ainakaan niin pahasti, kun sen viimeisen henkosen henkäisee.

 

 

Back to the basics

Tajusin tuossa yksi päivä, että viime aikoina musiikin kuuntelu on jäänyt kyllä valitettavan vähälle. Oikeastaan vain automatkoilla ja kuntoillessa on jotain musiikkia ollut soimassa, mutta siihen se on jäänytkin. Eilen illalla sitten päätin istahtaa koneen ääreen ja laittaa kuulokkeet korville, samalla kun toinen puolisko katseli jotain ei niin kiinnostavaa telkkarista. 

Musiikkivalintana oli vanhoja 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun pop/rock-klassikoita. Ja kylläpä tuo tuntui hyvältä. Huomasin heti pääseväni samanlaisiin aivoja hyväileviin tunnetiloihin, kuin aina ennenkin musiikkiin uppoutuessani. Miten olenkaan voinut unohtaa lähes kokonaan tämän rakkaan harrastukseni. 

Oma mielikuvitukseni on kai rakennettu niin, että musiikki saa sen lentämään toisiin sfääreihin. Tuolloin olisi hyvä olla aina tämä blogikin esillä niin saisin tänne lisää täytettä. En tosin ole tästä edelleenkään kenellekään kertonut, joten tätä en pysty toteuttamaan silloin, kun muuta väkeä on paikalla. 

Joka tapauksessa tuo sama musiikkigenre pyörii päässä ja kaiuttimissa vielä näin seuraavanakin päivänä ja nyt tätä kirjoitellessa. Kai sitä sitten palaa mielellään noiden teinivuosien muisteluun näin jälkeen päin. Tuolloin en kai ollut vielä missään kovin syvissä vesissä, kun päällimmäisenä pintaan tulee sellainen nuoruuden huolettomuus. Nuo synkemmät vuodet taisivat hiipiä mukaan kuvioihin vasta jonkin verran myöhemmin, vaikka toki siemen oli jo tuolloin kylvetty. 

Näin jälkeenpäin on vaikea muistaa, missä vaiheessa tarkalleen tuo taitekohta oli. Tai tuskin sellaista selvää rajaa edes on olemassa, paino harteillani vaan kasvoi kasvamistaan ajan myötä. Onnekseni tuo seuraavakin veteen piirretty aikajana on jo jäänyt taakse. Mutta se onkin sitten taas toinen tarina.

Tuhlaajapojan paluu?

Viimeisten vuosien aikana blogini on melkolailla hiljentynyt. Elämäni on kääntynyt lähes päälaelleen niistä ajoista, jolloin olin täällä aktiivisimmillani. Olen huomannut, että aktiivisempi elämä on tuonut mukanaan myös sen, ettei tänne vain kerta kaikkiaan ole aikaa kirjoitella mitään syvällistä, eikä oikein mitään muutakaan. Tarvitsisin enemmän sellaista rauhoittumisaikaa, jotta mielikuvitukseni pääsisi taas lentoon. 

Siksi olenkin joutunut pohtimaan ja priorisoimaan asioita, joihin olen halunnut keskittyä elämässäni näiden vuosien aikana. Edelleen kuitenkin huomaan sisälläni sellaisen palon kirjoittamiseen ja haluan tätä tai jotain muuta kirjoittamista jatkaa myös tulevaisuudessa. Sitä en osaa sanoa, millä aikajänteellä tuo on taas ajankohtaista, alkaako se tästä hetkestä vai vasta eläkeiässä. 

Mutta kuten tässä viime vuonnakin taas kävi valitettavan selväksi, niin koskaanhan sitä ei tiedä, miten kauan täällä porskutetaan eteenpäin. Parempi olisi siis ennemmin kuin myöhemmin tarttua niihin asioihin, joita haluaa elämänsä aikana tehdä ja saavuttaa.