Päivä se oli tämäkin

Jonain aamuna tietää jo ensimmäisestä sekunnista lähtien, että voisipa nukkua tämän päivän pois ja yrittää huomenna uudestaan. Kello soi joskus puolen kymmenen aikaan aamulla, pyyhkäisin sormella hälytyksen pois ja huomasin heti, että niskat ovat aivan jumissa ja alaselkää särki. Muutaman minuutin koomailin vielä sängyllä, kunnes totesin, että ei tässä itku kuitenkaan auta vaan olisi noustava ylös keittämään kahvia. Eikä aikaakaan, kun alkoi migreenin tunne hiipiä päähän. Mikäs sen parempi aamupala olisi kuin kahvi ja lääkepilleri. Aamiainenhan on tunnetusti se päivän tärkein ateria.

Migreeni ei sitten yltynyt sen pahemmaksi, mutta sain pääni pyörälle taas muuten vain. Vajaan tunnin lepäily sängyllä musiikkia kuunnellen auttoi pahimman yli ja päätin lähteä iltapäivällä ulos. Sen olen huomannut, ettei paranisi jäädä yksin sisälle, kun tuo tuskaisuus tai ahdistus, miksi sitä nyt kutsuisikaan, päättää tulla vierailulle. Siis sen jälkeen, kun liikkeellelähtö on suinkin vain mahdollista. Raitis ulkoilma ja ihmisten seura rauhoittaa yleensä oloa. On yritettävä keskittyä muuhun kuin oman olotilansa kuunteluun.

Illalla kotiin palattuani aloin miettimään, mikä tuota tuskaisuutta oikein aiheuttaa. Muistan nuorempana ajatelleeni, että kyllä sitä vanhempana osaa ottaa rennommin. Vähänpä minä tiesin tuolloin, ei sitä näköjään ihminen luonteeltaan mihinkään muutu vaikka ikää tulisi lisää. On sitä siis edes vähän viisaampi nykyään, ei tarvitse turhaa muutoksesta unelmoida. Pikemminkin se selkäreppu vaan alkaa painaa enemmän ja enemmän vuosi vuodelta. Reppu johon pakataan kaikki virheet, mokat, typerät teot ja sanat, epäonnistumiset, jota elämän aikana on tullut tehtyä. Kaikki noista muistuvat mieleeni, kaikkia noita kannan elämäni loppuun saakka harteillani. Saati sitten, jos olen jollekin tuottanut pettymyksen. En ole kykenevä unohtamaan tai antamaan itselleni anteeksi. Siihen kun lisätään vielä muut murheet, sekä omat että muiden, niin a vot. Miten tuo reppu siis voisi vuosien mittaan keventyä?

Ei taida ollakaan niin yksinkertainen vyyhti tämä selvitettäväksi. Kaikki taitaa liittyä kuitenkin eri luonteenpiirteisiini, jotka yhdessä ovat saaneet aikaan tämän sotkun. Mistähän päästä sitä sitten aloittaisin purkamaan ja onko se edes mahdollista? Vai olisiko vain kärsittävä nahoissaan ja hyväksyttävä asia. En jaksa miettiä, nyt on päästävä nukkumaan.

Ylläolevan tekstin kirjoitin eilen illalla, mutten kuitenkaan sitä silloin julkaissut. Aloin miettimään, kannattaako tätä julkistaa vai pidänkö tämän tekstin vain itselläni muistona. Päätin kuitenkin laittaa tämänkin näkyville, jos siitä vaikka muutkin saisivat jotain irti itselleen.

Tänään oli kuitenkin jo huomattavasti parempi päivä, vaikkei kyllä vieläkään mikään voittajafiilis ollut. Sen kuitenkin tänään tajusin, että ainakin seuraaviin asioihin tulisi kiinnittää huomiota: Älä vaadi itseltäsi liikoja, ole itsellesi armollisempi, elä tässä hetkessä, älä murehdi liikaa tulevaa, äläkä menneitä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta tulevaisuutta voi yrittää muuttaa elämällä tässä hetkessä ja tekemällä pieniä tekoja ja päätöksiä, jotka voivat muuttaa elämän suuntaa vähän kerrassaan. Siinäpä sitä työnsarkaa näin aluksi.

Nyt ainakin tiedän, mitä kohti pitäisi pyrkiä, toteutus onkin sitten se vaikeampi juttu. Ei siis ihan turhat kaksi päivää, vaikka ensin vähän siltä tuntuikin.