Vähemmän olikin enemmän

Lähdimme loman kunniaksi rentoutumaan mökille. Tai niin ainakin luulin lähteväni. Perille päästyämme istahdin ulos ja yritin parhaani mukaan nauttia luonnosta ja kaikesta siitä, mitä kesä on tuonut tullessaan. Yllätyksekseni huomasin, että kaikki nämä erikoiset äänet joita oli tarjolla, eivät tuoneetkaan sitä kauan kaivattua rentoutumista vaan huomasin mieleni keskittyvän jatkuvasti jokaiseen kärpäsen pörinään ja ties mihin surinaan. Syke ei alkanutkaan laskemaan vaan kävikin päinvastoin ja ahdistus alkoi puskea päälle. Olenko minä todella niin kaupungin saastuttama, että autojen ja ihmisten äänet, hälytysajoneuvojen sireenit ja työmaiden kolinat saavat minut seesteisempään olotilaan kuin luonto.

Jonkin ajan kuluttua päätin lähteä kalalle. Hetken virveliä heiteltyäni havahduin siihen, että ajatukseni olivat rauhoittuneet ja olin päässyt vihdoin lomatunnelmaan. Edes rannalle palaaminen elukoiden pariin ei enää aihetuttanut minkäänlaista sykkeen nousua. Ehkä täydellinen elinympäristön muutos sai aikaan hetkellisen shokkireaktion, tai ehkä minä olen vähitellen menettämässä yhteyden luontoon.

Mitä yhdestä särkyneestä sormesta

Kuten terävimmät teistä ehkä osasivat jo päätelläkin, onnistuin sitten murtamaan sormeni. Älkää kysykö miten, mutta omaa typeryyttäni kuitenkin, kuten yleensäkin tuollaiset tapaturmat ovat. Eräs työkaverinikin nauroi, että kenellekään muulle ei tuollaista onnettomuutta kyllä kävisi, mutta ei kuitenkaan yllätä, että minulle pääsi käymään. Se kertoo ehkä jotain minusta. No eipä siinä mitään, eipä tuo ole juuri menoa haitannut.

Siis mitä menoa? Aivan kuin olisin vielä päässyt jollain lailla kesän makuun. Olen ollut kyllä täydellisellä tyhjäkäynnillä alkukesän, mikä johtuu näistä viileistä keleistä. Ehkä ensi viikolla kelit lämpenisivät reilusti kahdenkympin paremmalle puolelle niin kesä pääsisi vihdoin alkamaan. Tiedän, ettei säästä pitäisi valittaa vaan nauttia siitä mitä saa, mutta itse olen aina ollut enemmän kesäihmisiä ja ilmeisen hauraat linnunluuni tarvitsevat lämpöä, jotta ne sulaisivat takaisin yhteen.

Minua on alkanut huvittamaan, että taloyhtiön eläkeläisrouvat ovat alkaneet juttelemaan minulle ja tänäänkin eräs rouva pyysi apua erääseen asiaan, jota ei pystynyt itse tekemään. En ole ihan tällaiseen tottunut, mutta eipä tuostakaan paljon vaivaa ollut. Muistan, kun tähän asuntoon muutin joitain vuosia sitten niin kyllä rouvilla oli silloin ihan erilainen suhtautumistapa. Oli enemmän sellaista kyräilevää tuijottelua, mutta ehkä ovat sittemmin huomanneet, että ulkokuoren alla on ihan leppoisa ja mukava ihminen. 

Olen tässä muutenkin viime aikoina miettinyt, että minkälaisena ihmisenä muut minua pitävät. Millä sanoilla minua kuvailtaisiin, jos tuntemiltani ihmisiltä sitä kysyttäisiin. Olenko jättänyt muihin sellaisen jäljen, jonka haluaisin vai olisiko minun syytä ryhdistäytyä. Vaikea tietysti täysin objektiivisesti asiaa tarkkailla, mutta uskon, että olen enemmän saanut ympärilleni iloa kuin surua ja ehkä minut tunnetaan sellaisena vitsailijana, joka löytää usein asioista sen humoristisen puolen. Näin ainakin toivoisin. Ehkä välillä muut eivät minun ajatusmaailmasta pääse ihan perille, sillä sormeni murtuminenkin sattui niin paljon, että rupesi ihan naurattamaan.