Rinnakkainen universumi

Ajoin vanhan asuinalueeni läpi ja se sai minut mietteliääksi. Jos joku on pidempään tätä blogia lukenut niin voi muistaa, että tuo asuinalue ei ollut niin sanotusti mikään bel air tai westend. Ehkä pikemminkin the end. Huomasin entisellä pihallani olevan edelleen samoja autoja, kuin silloin useampi vuosi sitten sieltä lähtiessäni. Eihän siinä mitään, jos joku siellä tykkää asua tai ei muuta mahdollisuutta ole, mutta välillä pitää itseään muistuttaa, minkälainen onni minua kohtasi ja pääsin tuolta pois. 

Miten monet kerrat muistankaan, että poliisit kävivät siinäkin pihassa. Milloin jotain oli puukotettu, milloin kävivät niittämässä jonkun kukkaviljelmät. Ja se muu jatkuva elämöinti yöllisine juhlineen ja basson jytinöineen. En voi sanoa ikävöiväni tuota asuinaluetta. Toisaalta sitä myös itse tunsi silloin kuuluvansa tuonne ja se oli osa omaa identiteettiäkin tavallaan. 

Näin jälkikäteen, kun miettii sitä muutosta, mikä minussa on tapahtunut, tuntuu kuin minut olisi tempaistu yhtäkkiä tuosta elämästä ja olisin saanut aloittaa puhtaalta pöydältä rinnakkaisessa universumissa. Jossain toisaalla minä vielä kidun tuolla itsemurhakuutiossa, syöksykierteessä kohti vääjäämätöntä pohjakosketusta. Mutta tässä ajassa olenkin naimisissa ja työssä käyvä pienen lapsen isä. 

Eihän se muutos todellisuudessa hetkessä tapahtunut vaan kävin valtavan taistelun oman pääni sisällä. Tästä en ole tänne koskaan mitään julkaissut vaikka monesti tekstiä tulikin. Oma mielenterveyteni oli silloin siinä pisteessä, että oli todellakin hilkulla, etten hakeutunut hoitoon. Vähän kerrassaan sain kuitenkin palapelin palaset koottua yhteen, yhden pienen oivalluksen aiheuttamasta alkusysäyksestä. Tajusin tuolloin, mikä minua vaivaa ja aloin ottamaan siitä itse selvää. Kävin jopa kirjastossa lainaamassa aiheeseen liittyvän kirjan ja internetin "kokemusasiantuntijat" olivat myös kullanarvoisessa asemassa. Ehkä joskus tulen kertomaan tästä sairaudestani tarkemmin, mutta se päivä ei ole kuitenkaan tänään. 

Toivottavasti voin olla jollain tavalla esimerkkinä muille, että pohjalta on mahdollista nousta. Työtä se toki vaatii ja aikaa. Odottelemalla minä en muuta kuin pahentanut omaa tilannettani, joten jostain olisi saatava se alkusysäys ja toisaalta selkeä tavoite, jonka eteen olisi valmis tekemään kaikkensa. Itse tapasin tuolloin nykyisen puolisoni ja tuota mahdollisuutta en ollut valmis hukkaamaan. 

Mullistus

Kuten olette varmaan huomanneet, on taas kulunut jokunen tovi siitä, kun viimeeksi tänne olen ennättänyt mitään kirjoittaa. Syy tähän on elämänmullistus, joka oli varmasti odotettavissa erään aiemman postauksen perusteella. 

Ehkä joskus myöhemmin ehdin tekemään perusteellisemman analyysin näistä muutoksen hetkistä, mutta nyt ei aika tähän riitä. Vauva nukahti juuri kehtoonsa, toivottavasti edes muutamaksi hetkeksi. Tosin juuri kun tämän toiveen esitin, alkoikin jo huuto taas kuulua.

Pieni toivon pilkahdus siitä, että lapsestakin tulee suuri musiikin ystävä, on olemassa, sillä monesti musiikin kuuntelu on saanut hänet rauhoittumaan. Niin näköjään nytkin. Tällä kertaa kämpässä raikaa country ja tarkemmin sanottuna Charley Crocketin uusi biisi. Katsotaan milloin taas tänne seuraavan kerran ehdin. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.

Behmeä ote kitarasta

Jostain syystä kitarani on kerännyt pölyä olohuoneen nurkassa varmaan vuoden ajan. En nyt täysin ole sitä (niitä) sinne unohtanut, mutta lähestulkoon. Johtuuko se ajasta tai sen puutteesta vai olenko niin uupunut, etten jaksa heiluttaa käsiäni edes sen vertaa, mitä tarvitaan äänen irti saamiseksi. Oli niin tai näin, tänään yhteen niistä tartuin.

Kuulin tässä taannoin pitkästä aikaa radiosta BEHMin musiikkia ja tänään tuo muistui mieleeni katsellessani tvof:ia televisiosta. Siinä erään laulajan ääni muistutti etäisesti tätä Suomen ykkösartistia. Laitoin siis youtubessa Tivolit pyörimään ja puhalsin pölypilven huoneeseen. Tomun laskeutuessa aloin näppäilemään sointuja. Tuntui kuin taikapöly olisi laskeutunut ylleni ja olisin ollut ruostuneen tivolin esiintymislavalla soittamassa kitaraani illan jo tummuessa. Kukaan ei ollut vaan kuulemassa. Mutta kylläpä tuntuikin taas hyvältä. Se kyllä harmittaa, etten osaa laulaa oikeastaan ollenkaan.

En voi sanoa olevani mitenkään suuri BEHMin musiikin tuntija, mutta kyllähän sen huomasi jo silloin ensimmäisistä singleistä, että hän on hyvin erilainen, erityinen, muihin tämän hetken suomalaisiin artisteihin nähden. Sinällään hieman erikoista, että juuri tuo musiikki sai minut tarttumaan kitaraan, sillä kyseessä on ennemminkin pianolla säestettäviä kappaleita. Täytyy toki myöntää, että haluaisin omistaa pianonkin. Joskus lapsena meillä oli sähköurut, mitä tuli korvakuulolta soiteltua ja myöhemminkin olen päässyt muutaman kerran muistia pianolla verestämään. Tällä hetkellä ei vaan saa mitenkään sellaista mahtumaan asuntoomme ja toki muutakin rahan- ja ajanmenoa on lähiaikoina tiedossa. Kitara siis riittäköön toistaiseksi.

Second chance

Kun mietin elämäni murroskohtaa, tulee epätodellinen olo. Olenko sama ihminen kuin sitä ennen vai synnyinkö kenties tuolloin uudestaan. Miten toisaalta sama ajanjakso tuntuu pitkältä ja sitten toisaalta taas siltä kuin se olisi ollut vasta äskettäin. 

Tuota edeltävää aikaa muistellessani, ensimmäisenä tulee mieleeni synkkyys ja toivottomuus, ajelehtiminen kohti jotain mustaa aukkoa, josta ei olisi enää ulospääsyä. Välillä mietin, imaisiko tuo aukko minut oikeasti, jäikö minusta vain märkä läntti parvekkeeni alapuolelle. Vai johtuuko tuo ajankäsityksen hämärtyminen siitä, että madonreikä sylkäisi minut toiseen ulottuvuuteen.

Joka tapauksessa elämäni kaksi puolta ovat kuin jin ja jang, pimeys ja valo. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että en vaihtaisi tuota ensimmäistäkään puoliskoa pois. Ilman sitä, en olisi minä. En olisi sellainen kuin olen. Vaikka välillä harmittaakin, että heitin alkuosan elämästäni hukkaan, ehkä minulle kävi kuitenkin paremmin juuri siksi.

Tiedän saaneeni toisen mahdollisuuden ja toivottavasti sen myös pystyn käyttämään. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita ja se laittaa kysymään, että miksi minä. Miksi minä sain tämän mahdollisuuden? En tiedä saanko tuohon koskaan vastausta, mutta yritän jatkossa olla parhaalla mahdollisella tavalla oma itseni. Ehkä se riittää.