Mullistus

Kuten olette varmaan huomanneet, on taas kulunut jokunen tovi siitä, kun viimeeksi tänne olen ennättänyt mitään kirjoittaa. Syy tähän on elämänmullistus, joka oli varmasti odotettavissa erään aiemman postauksen perusteella. 

Ehkä joskus myöhemmin ehdin tekemään perusteellisemman analyysin näistä muutoksen hetkistä, mutta nyt ei aika tähän riitä. Vauva nukahti juuri kehtoonsa, toivottavasti edes muutamaksi hetkeksi. Tosin juuri kun tämän toiveen esitin, alkoikin jo huuto taas kuulua.

Pieni toivon pilkahdus siitä, että lapsestakin tulee suuri musiikin ystävä, on olemassa, sillä monesti musiikin kuuntelu on saanut hänet rauhoittumaan. Niin näköjään nytkin. Tällä kertaa kämpässä raikaa country ja tarkemmin sanottuna Charley Crocketin uusi biisi. Katsotaan milloin taas tänne seuraavan kerran ehdin. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.

Behmeä ote kitarasta

Jostain syystä kitarani on kerännyt pölyä olohuoneen nurkassa varmaan vuoden ajan. En nyt täysin ole sitä (niitä) sinne unohtanut, mutta lähestulkoon. Johtuuko se ajasta tai sen puutteesta vai olenko niin uupunut, etten jaksa heiluttaa käsiäni edes sen vertaa, mitä tarvitaan äänen irti saamiseksi. Oli niin tai näin, tänään yhteen niistä tartuin.

Kuulin tässä taannoin pitkästä aikaa radiosta BEHMin musiikkia ja tänään tuo muistui mieleeni katsellessani tvof:ia televisiosta. Siinä erään laulajan ääni muistutti etäisesti tätä Suomen ykkösartistia. Laitoin siis youtubessa Tivolit pyörimään ja puhalsin pölypilven huoneeseen. Tomun laskeutuessa aloin näppäilemään sointuja. Tuntui kuin taikapöly olisi laskeutunut ylleni ja olisin ollut ruostuneen tivolin esiintymislavalla soittamassa kitaraani illan jo tummuessa. Kukaan ei ollut vaan kuulemassa. Mutta kylläpä tuntuikin taas hyvältä. Se kyllä harmittaa, etten osaa laulaa oikeastaan ollenkaan.

En voi sanoa olevani mitenkään suuri BEHMin musiikin tuntija, mutta kyllähän sen huomasi jo silloin ensimmäisistä singleistä, että hän on hyvin erilainen, erityinen, muihin tämän hetken suomalaisiin artisteihin nähden. Sinällään hieman erikoista, että juuri tuo musiikki sai minut tarttumaan kitaraan, sillä kyseessä on ennemminkin pianolla säestettäviä kappaleita. Täytyy toki myöntää, että haluaisin omistaa pianonkin. Joskus lapsena meillä oli sähköurut, mitä tuli korvakuulolta soiteltua ja myöhemminkin olen päässyt muutaman kerran muistia pianolla verestämään. Tällä hetkellä ei vaan saa mitenkään sellaista mahtumaan asuntoomme ja toki muutakin rahan- ja ajanmenoa on lähiaikoina tiedossa. Kitara siis riittäköön toistaiseksi.

Second chance

Kun mietin elämäni murroskohtaa, tulee epätodellinen olo. Olenko sama ihminen kuin sitä ennen vai synnyinkö kenties tuolloin uudestaan. Miten toisaalta sama ajanjakso tuntuu pitkältä ja sitten toisaalta taas siltä kuin se olisi ollut vasta äskettäin. 

Tuota edeltävää aikaa muistellessani, ensimmäisenä tulee mieleeni synkkyys ja toivottomuus, ajelehtiminen kohti jotain mustaa aukkoa, josta ei olisi enää ulospääsyä. Välillä mietin, imaisiko tuo aukko minut oikeasti, jäikö minusta vain märkä läntti parvekkeeni alapuolelle. Vai johtuuko tuo ajankäsityksen hämärtyminen siitä, että madonreikä sylkäisi minut toiseen ulottuvuuteen.

Joka tapauksessa elämäni kaksi puolta ovat kuin jin ja jang, pimeys ja valo. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että en vaihtaisi tuota ensimmäistäkään puoliskoa pois. Ilman sitä, en olisi minä. En olisi sellainen kuin olen. Vaikka välillä harmittaakin, että heitin alkuosan elämästäni hukkaan, ehkä minulle kävi kuitenkin paremmin juuri siksi.

Tiedän saaneeni toisen mahdollisuuden ja toivottavasti sen myös pystyn käyttämään. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita ja se laittaa kysymään, että miksi minä. Miksi minä sain tämän mahdollisuuden? En tiedä saanko tuohon koskaan vastausta, mutta yritän jatkossa olla parhaalla mahdollisella tavalla oma itseni. Ehkä se riittää.