Hikikarpalomehu ei ole hyväksi terveydelle

Edellisestä visiitistä on taas tovi vierähtänyt. Toisinaan huomaan harmittelevani, että ei vaan ole ollut mahdollisuutta palata kirjoituspöydän ääreen, toisinaan taas hyväksyn sen ja keskityn elämiseen. Meinasin ensin sanoa todellisuuteen, mutta olenko oikeastaan täällä todellisempi, lähempänä totuutta, kuin ruudun toisella puolella. Mene ja tiedä.

Tämä syksy on ollut kyllä melkoinen henkinen vuoristorata. Välillä elämä on yhtä juhlaa, mutta hetken päästä saattaa ollakin jo paniikki päällä ja hikikarpalot otsalla. Yöllä herätessä saatan jäädä jumiin ajatuksiini ja silloin tietää loppuyön unien olevan kadotettuja. Mitenhän tällaiseen voi tottua. Ehkä alan pikkuhiljaa ymmärtämään enemmän vanhempianikin tässä asiassa.

Pitäisi pystyä hyväksymään se, että kaikkeen ei voi vaikuttaa ja silloin siitä ei pitäisi niin suorta huolta myöskään kantaa. Onnistun kuitenkin aina jumittamaan itseni kaikenlaisiin kauhukuviin ja -ajatuksiin, joista on hyvin vaikea päästä irti. Päädyn ajatuksissani välillä aivan toiseen todellisuuteen, painajaismaiseen sellaiseen, kunnes taas saan ravisteltua itseni maan pinnalle. Tämä ajatusmaailmani on sellainen kokonaisuus, josta pitäisi joskus tehdä ihan oma kirjoituksensa. Tai olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, silloin kun olin sen vankina täydellisesti. Luulen kyllä, tai oikeastaan tiedän, että lusin tätä sairauttani elinkautsen verran. Välillä käyden vankilomalla, mutta ehdonalaiseen pääsykin voi olla liikaa pyydetty.

Kappale, jota en uskonut pääseväni kokemaan

Sain jokin aika sitten kuulla, että elämässäni tulee kääntymään uusi lehti. Tämä on sen ensimmäinen kappale. Mitään muuta ei minun tarvitse tähän lisätä, annan Scott Stappin kertoa tuntoni puolestani.

Fall

Syksy saapui tosiaan, ainakin sisimpääni. Muutaman viikon ajan olen tuntenut yhä enemmän ja enemmän vetoa melankoliaan. Musiikki on vaihtunut bassonjytkeestä akustiseen kitaramusiikkiin. En osaa sanoa, mikä tämän aiheuttaa. Onko se pimenevät illat ja viileämpi keli, vaiko kuitenkin joku sisäänrakennettu mekanismi, joka loksahtaa paikoilleen aina näin syksyisin. 

Mietin, että tässä tämä kesä sitten oli ja pitkä pimeys on taas edessä. Sainko aikaiseksi sen, mitä odotuksia kesälle oli. Ehkä osittain, mutta töiden alkamisen jälkeen vähänlaisesti. Viime päivinä on käynyt mielessä, että jaksaisinko oikeasti edes pidempää kesää. Tällä hetkellä tuntuu vain hyvältä, jotenkin oikealta, että se on ohi ja pimeys laskeutuu yllemme.

On alkanut tulemaan päiviä, jolloin narrin naamioni on murentunut osittain ja kaihoisat silmäni ovat paljastuneet muille. Mutta en ole siitä välittänyt. Ehkä minunkin on aika hyväksyä se, että olen vain ihminen tuon maskin takana. 

Paluu betoniin

Syksy alkaa olla taas käden ulottuvilla, vaikka kelit vielä kesäisiä ovatkin. Työt ovat taas jatkuneet kesäloman jälkeen ja voin kertoa, että alku oli kyllä kuin tervan juontia, tai jos nyt ei ihan sitä, niin vähintään kuin suossa olisi tarponut. Aika tuntui matelevan aivan uskomattoman hitaaasti loman jälkeen. Olihan se toki aikamoinen muutos päivärytmiin. Ensimmäisen parin viikon jälkeen alkoi arki kuitenkin taas tuntumaan arjelta. Äkkiä sitä ihminen alistuu kohtaloonsa. 

Älkää nyt kertoko kenellekään, mutta satuin löytämään youtubesta filippiiniläisen livekameran, joka kuvaa erästä kauppaa 24/7 (tai ainakin kuvasi, tällä hetkellä liveä ei ole saatavilla), ja olen sitä aina välillä vilkuillut työpäivänkin aikana. On ollut jotenkin hauska seurata, miten ihmiset toisella puolella maapalloa elävät ja miten siellä päivä etenee samaan aikaan, kun itse istun koneen ääressä ja teen omia juttujani. Toisaalta oli myös pieni järkytys huomata, että miten järkyttävä määrä rottia tuolla pyörii kaduilla ja jopa kaupan sisällä, kun ihmisvilinä vähän rauhoittuu. Ilmeisesti tottumuskysymys tuokin, kun paikalliset eivät ihan hirveäsi tunnu niistä hätkähtävän. Välillä sitä on tullut mietittyä, että olisi kiva käydä tai asua milloin missäkin paikassa, mutta tuo taas avasi silmiä siihen, että todellisuus ja unelmointi eivät välttämättä ihan vastaa toisiaan. Voisi tulla koti-ikävä yllättävänkin äkkiä.

Tästä tuli mieleen toinenkin kulttuuriero, mikä ei suoranaisesti liity äskeiseen. Katselin hiljattain National Geographicilta jotain Alaska-ohjelmaa, jossa paikalliset söivät lokkien munia suurena herkkuna. Suomalaiselle voisi olla pienoinen järkytys, jos eteen tuotaisiin keitetty lokin muna ja sanottaisiin, että alahan lapioida suuhusi. No, ehkä olemme täällä vieraantuneet hieman enemmän luonnosta ja perinteet esi-isiemme ruokatottumuksiin ovat ainakin näiltä osin katkenneet. 

Vaikka kaikenlaista arkea sitä ihmiset viettävätkin niin sen kuitenkin huomasin, että oli maailmankolkka mikä tahansa, ihmiset tekevät siitä elämisen arvoista. Filippiiniläisellä myyjällä tuntui olevan huono päivä, mutta herken päästä jo työkaverit saivät hänetkin nauramaan. Alaskassa puolestaan nuori nainen muisteli hylkeitä metsästäessään edesmenneen isänsä metsästysmaneereja ja sai siitä paremman mielen. Jos vain olisimme läsnä läheisillemme, ehkä arjen hammas ei meitä kuluttaisi niin paljoa.

Vähemmän olikin enemmän

Lähdimme loman kunniaksi rentoutumaan mökille. Tai niin ainakin luulin lähteväni. Perille päästyämme istahdin ulos ja yritin parhaani mukaan nauttia luonnosta ja kaikesta siitä, mitä kesä on tuonut tullessaan. Yllätyksekseni huomasin, että kaikki nämä erikoiset äänet joita oli tarjolla, eivät tuoneetkaan sitä kauan kaivattua rentoutumista vaan huomasin mieleni keskittyvän jatkuvasti jokaiseen kärpäsen pörinään ja ties mihin surinaan. Syke ei alkanutkaan laskemaan vaan kävikin päinvastoin ja ahdistus alkoi puskea päälle. Olenko minä todella niin kaupungin saastuttama, että autojen ja ihmisten äänet, hälytysajoneuvojen sireenit ja työmaiden kolinat saavat minut seesteisempään olotilaan kuin luonto.

Jonkin ajan kuluttua päätin lähteä kalalle. Hetken virveliä heiteltyäni havahduin siihen, että ajatukseni olivat rauhoittuneet ja olin päässyt vihdoin lomatunnelmaan. Edes rannalle palaaminen elukoiden pariin ei enää aihetuttanut minkäänlaista sykkeen nousua. Ehkä täydellinen elinympäristön muutos sai aikaan hetkellisen shokkireaktion, tai ehkä minä olen vähitellen menettämässä yhteyden luontoon.

Mitä yhdestä särkyneestä sormesta

Kuten terävimmät teistä ehkä osasivat jo päätelläkin, onnistuin sitten murtamaan sormeni. Älkää kysykö miten, mutta omaa typeryyttäni kuitenkin, kuten yleensäkin tuollaiset tapaturmat ovat. Eräs työkaverinikin nauroi, että kenellekään muulle ei tuollaista onnettomuutta kyllä kävisi, mutta ei kuitenkaan yllätä, että minulle pääsi käymään. Se kertoo ehkä jotain minusta. No eipä siinä mitään, eipä tuo ole juuri menoa haitannut.

Siis mitä menoa? Aivan kuin olisin vielä päässyt jollain lailla kesän makuun. Olen ollut kyllä täydellisellä tyhjäkäynnillä alkukesän, mikä johtuu näistä viileistä keleistä. Ehkä ensi viikolla kelit lämpenisivät reilusti kahdenkympin paremmalle puolelle niin kesä pääsisi vihdoin alkamaan. Tiedän, ettei säästä pitäisi valittaa vaan nauttia siitä mitä saa, mutta itse olen aina ollut enemmän kesäihmisiä ja ilmeisen hauraat linnunluuni tarvitsevat lämpöä, jotta ne sulaisivat takaisin yhteen.

Minua on alkanut huvittamaan, että taloyhtiön eläkeläisrouvat ovat alkaneet juttelemaan minulle ja tänäänkin eräs rouva pyysi apua erääseen asiaan, jota ei pystynyt itse tekemään. En ole ihan tällaiseen tottunut, mutta eipä tuostakaan paljon vaivaa ollut. Muistan, kun tähän asuntoon muutin joitain vuosia sitten niin kyllä rouvilla oli silloin ihan erilainen suhtautumistapa. Oli enemmän sellaista kyräilevää tuijottelua, mutta ehkä ovat sittemmin huomanneet, että ulkokuoren alla on ihan leppoisa ja mukava ihminen. 

Olen tässä muutenkin viime aikoina miettinyt, että minkälaisena ihmisenä muut minua pitävät. Millä sanoilla minua kuvailtaisiin, jos tuntemiltani ihmisiltä sitä kysyttäisiin. Olenko jättänyt muihin sellaisen jäljen, jonka haluaisin vai olisiko minun syytä ryhdistäytyä. Vaikea tietysti täysin objektiivisesti asiaa tarkkailla, mutta uskon, että olen enemmän saanut ympärilleni iloa kuin surua ja ehkä minut tunnetaan sellaisena vitsailijana, joka löytää usein asioista sen humoristisen puolen. Näin ainakin toivoisin. Ehkä välillä muut eivät minun ajatusmaailmasta pääse ihan perille, sillä sormeni murtuminenkin sattui niin paljon, että rupesi ihan naurattamaan.

Kesä ja härkäset

Kesä on taas oven takana ja tällä kertaa aion aukaista oven sille. Tätähän olen odottanut taas koko pimeän syksyn ja kylmän talven. Nyt on siis nautittava jokaisesta hetkestä, jonka auringon lämmittävät säteet meille tarjoavat. Pitäisi karistaa viimeisetkin melankolian rippeet kenkien kärjistä ja ottaa kesä avosylin vastaan. Myönnän, että pieni pelko kumisee takaraivossa siitä, luonko itselleni liikaa paineita vai pystynkö elämään nämä muutamat kuukaudet täysillä. Sitten olisi taas yhdeksän kuukautta aikaa masennella ja  kerätä voimia seuraavaan kesään.

Tämän sanottuani älkää siis ihmetelkö, jos kirjoitustahti taas hiljenee joksikin aikaa. En tiedä, miten paljon minulla on aikaa istua koneen ääressä ja varsinkaan niin, ettei kukaan ole selkäni takana lukemassa tuotoksiani. Varmasti yritän aika-ajoin istahtaa rauhassa tyhjän paperin ääreen jo oman mielenterveytenikin vuoksi. 

Tänäänkin olisi ollut tosin jo hyvä päivä aloittaa kesänvietto, mutta kuinka ollakaan en taida saada mitään aikaiseksi. Kaksikin eri menoa peruuntui, joten vietänpä nyt sitten taas aikaa yksin koneen ääressä. En vaan enää keksinyt mitään muutakaan tekemistä vaikka ulkona aurinko paistaakin.

Yhden asian olen huomannut tässä kesän lähestyessä, nimittäin musiikkimaku on vähitellen taas vaihtunut keveämpään suuntaan. Radio on siis ollut enemmän siellä basson taajuuksilla kuin rockilla ja kotonakin metallimusiikki on jäänyt vähemmälle. Jos asuisin jossain ainaisen auringon maassa niin olisi hauska tietää, millainen musiikkimakuni silloin olisikaan.

Vapaa kuin häkkilintu, joka nielaisi avaimen

Mietin taas kesken työpäivän, että mitähän ihmeen järkeä tässäkin on. Elää nyt elämänsä tehden turhanpäiväistä työtä päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Jotenkin tuntuu siltä, että tuhlaanko elämääni tällaiseen, kun maailmalla voisi olla paljon enemmänkin annettavanaan. Ja voisiko minullakin olla jotain muuta annettavaa maailmalle. Jotain millä olisi merkitystä. Vai onko kaikki turhaa.

Ja kuinka paljon nähtävää ja koettavaa maailmassa voisi ollakaan. Satuin lukemaan jonkun jutun suomalaisesta naisesta, joka on kohta käynyt kaikissa maailman maissa. En nyt vastaavaa olisi suunnittelemassa, mutta joku ihmeellinen kytevä palo on aina ollut rinnassani, mikä yrittää savustaa minut muuttamaan pois täältä. Se on samalla jonkinlainen kaipuun tunne. Kaipuuta johonkin, missä en ole koskaan ollut ja mitä en ole koskaan kokenut.

Olen välillä puoliksi leikilläni sanonut puolisolleni, että muutetaan johonkin toiseen maahan, milloin nyt mihinkin. Tiedän, että hän ei olisi täältä muualle muuttamassa. Tosin ei kai minustakaan siihen lopulta olisi, jos nyt olen täysin rehellinen itselleni. Ja loppujen lopuksi muuttuisiko siinä mikään. Matkusteleminen on varmasti täysin eri asia kuin muuttaminen johonkin matkakohteeseen. Sama arki kai sielläkin on lopulta edessä ja siihenkös mieleni taas tylsistyy. 

Ehkä se mielekkään tekemisen löytäminen olisi avain onneen. Tästä kirjoittamisesta en tule toimeentuloani saamaan vaikka siitä pidänkin. Mitenhän pystyisikin elämään niin sanotusti nollat taulussa ja olemaan tyytyväinen siihen mitä on. 

Vaikka olenkin saanut kahlittua itseni tähän oravanpyörään, onneksi musiikki sentään vielä auttaa minua pakenemaan todellisuudesta, mihin ikinä ajatukseni sitten minua vievätkään. 

Taiteilua tasapainolaudalla

Minussa on jotain perusteellisesti vialla. Vuosien pohjalla olo kai vääristi ajatukseni ja tunteeni totaalisesti. Miksi en osaa nauttia hyvästä olosta vaan ajatukset kääntyvät siihen, että minun kuuluu olla onneton ja olen jopa hyvä siinä. Miksi tunnen olevani enemmän kotonani melankolisena ja pohjalla kuin iloisena normaalina ihmisenä. En tiedä.

Älkää käsittäkö väärin, kaikki on sinällään ihan hyvin. Päivät tulevat ja menevät, eivätkä nämä ajatukset ole koko ajan läsnä. Sitten saan taas jostain pienen maistiaisen melankoliaa ja ajattelen että tätä minä olen kaivannut, tätä minä haluan ja tästä minä nautin oikeasti. Ehkä toiset ovat vain luonnostaan taipuvaisia synkkyyteen. Ehkä toiset osaavat myös nauttia tuollaisesta olotilasta eri tavalla kuin toiset. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun pääsee piehtaroimaan jossain omassa itsesäälissä ja melankoliassa oikein kunnolla. Mutta toki tiedän, että pidemmän päälle tuo ei ole millään tavalla hyväksi kenellekään. Olen siitä hyvä esimerkki.

Tarkemmin ajateltuna, voisiko tuota kuvailla jopa jonkinlaiseksi addiktioksi, joka vetää puoleensa kuin pilleripurkki tai viinapullo. "Eihän pieni annos mitään haittaa", uskottelen itselleni ja kuinka ollakaan päädyn taas samaan jamaan, missä olin vuosia sitten. Pitäisi muistaa, että kaikki mikä tuntuu hyvältä ei välttämättä ole lopulta hyväksi. Saa nähdä löydänkö jonkinlaisen tasapainon tämän kamppailuni kanssa vai onnistuisikohan nuorallatanssi paremmin ilman tasapainolautaa.

Tämä päivä oli muistutus

Tänään oli vaikea päivä. Puolisoni lähti pariksi päiväksi toiseen kaupunkiin ja huomasin erohetken ottavan harvinaisen koville. Jouduin suorastaan puremaan huultani, että pystyin pitämään kyyneleet sisälläni. En tiedä mistä tuo tuli. Ei tämä erossa oleminen nyt niin epätavallista ole, vaan lähes viikottaista. Sydän on pauhannut koko päivän ja muutkin ihmiset varmaan ovat omituisuuteni huomanneet. Kävin tänään lähikahvilassa hakemassa kakkupalan mukaani. Kassaneidin kanssa jutusteleminenkin tuntui olevan mahdottomuus ja hän myös sen tuntui havaitsevan. Saman kassan kanssa olin nimittäin pari päivää aiemmin pidempään tekemisissä niin hän kyllä minut selvästi tunnisti ja iloisesti tervehti.

Kotona yksin oleillessa eksyin katselemaan vanhoja valokuvia tietokoneen syövereistä. Olin joskus kymmenen vuotta sitten ottanut jostain syystä kuvan youtube-kirjanmerkeistäni. No niitähän oli pakko alkaa selailemaan ja tutkimaan vieläkö kyseiset kanavat olisivat hengissä. Monetkaan eivät enää olleet tai ainakaan päivittyneet vuosiin. Yhden laulajan olemassaolon olin jostain syystä tyystin unohtanut. Catrien Maxwell oli näköjään ainakin vielä vuosi sitten lisännyt kanavalleen uusia lauluvideoita. Siitä on vuosia, kun olen viimeksi hänen ääntään kuullut. Valitettavasti suurin osa vanhoista videoista on piilotettu, joten jouduin tyytymään lähinnä uudempaan materiaaliin. Ehkä hänessäkin minuun teki aikoinaan vaikutuksen äänen lisäksi olemus, joka oli hieman surumielinen.

Tuo musiikin kuuntelu vei minut mielessäni takaisin noihin aikoihin, jolloin elämä oli huomattavasti synkempää ja sanoisinko, että sellaista oman paikan etsimistä muutenkin. Ehkä musiikki oli tuolloin lähes tulkoon se ainoa asia, mikä toi jotain helpotusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muihin ihmisiin vaikka toiselle puolelle maailmaa. Huomasin kuitenkin taas, että vaikka olen kasvanut ja elämä vienyt minuakin eteenpäin, sisälläni asuu edelleen sama synkkyyteen taipuva nuorukainen. Nyt minulla on vain joku joka pitää pääni pinnalla enkä ole päässyt vajoamaan samoihin syvyyksiin kuin aiemmin. Onneksi on, sillä mikään muu ei minua pinnalla pidättelisi.

Muse was my muse today

On ollut taas vaikeaa rauhoittua. Rauhoittua kirjoittamaan, rauhoittua muuten vaan. Ajattelin lukea kirjoittajan blokista, päädyin katsomaan yhden youtube-videon aiheesta nopeutettuna. Tiedän, että aivoni käyvät taas ylikierroksilla ja oloni on ollut toisinaan ahdistunut. Yritän nyt pakottaa itseni tyhjän paperin ääreen, koska haluaisin pystyä taas tähän. Erilaisia aiheita on pyörinyt kyllä päässä, mutta nyt tuntuu olevan vaikeaa saada ajatuksista tekstiä. 

Onneksi on kuitenkin musiikki. Jokaiseen mielentilaan on olemassa joku bändi tai musiikkilaji, joka iskee juuri tiettynä hetkenä. Voisiko sanoa sen välillä jopa inspiroivan. Ja kuinka sattuikaan, nyt se bändi on ollut Muse. Olen ollut koko ikäni musiikin ystävä. Ehkä se on peräisin lapsuudesta, jolloin muistan kuunnelleeni c-kasetilta vanhoja lastenlauluja, Intiaanin sotahuudosta lähtien. Näinköhän tuotakaan saa enää lapsille soittaa. No ei aikaakaan, kun jo ala-asteella veljeni tutustutti minut hevimusiikin ihmeelliseen maailmaan. Stratovarius, Nightwish ja Metallica olivat ensimmäisiä bändejä, joista on muistikuvia noilta ajoilta. 

Oma puolisoni on niitä harvoja tuntemiani ihmisiä (ellei jopa ainut), joka ei oikeastaan musiikista välitä ollenkaan. Alkuunhan olin aivan ihmeissäni, että voiko tuo olla edes mahdollista. Mutta nyt olen kuullut, että on todellakin olemassa muitakin sellaisia ihmisiä, jotka eivät musiikista saa irti samanlaisia tunteita kuin itse siitä saan. Jotenkin olisi vaikea omalle kohdalle edes kuvitella moista kirousta. Miten paljosta nuo poloiset jäävätkään paitsi. 

Itse huomaan musiikin vaikuttavan omiin tunteisiin ja tunnetiloihin valtavasti. Joko vahvistavan sen hetkisiä tunteita tai vaihtoehtoisesti sen avulla voi saada kaivettua itsestä esiin jonkun halutun tunteen. Esimerkiksi ahdistus saattaa lähteä välillä sillä, että saa musiikin avulla tirautettua pari kyyneltä. Tähän tunteiden vuoristoradan läpi matkaamiseen auttaa tietysti myös se, että omaan hyvin laajan musiikkimaun, joten en ole riippuvainen jostain yhdestä genrestä ja sen tuomista rajoitteista. 

Kas kummaa. Sain kun sainkin aivojani sen verran tyynnyteltyä, että edes jotain tekstiä pystyin tuottamaan. Ehkä tämä taas tästä, kun vaan löytää lääkehyllystä ne oikeat musiikit oikeisiin vaivoihin. 

Laiskiaistiistai

Lomalla on lystiä, sanotaan. Ehkä se on tämä viikon mittainen loma, että ei oikein pääse lomatunnelmaan ainakaan vielä näin alkuviikosta. Toki en ole koskaan ollut mikään talvi-ihminen muutenkaan, joten kesällä lomailu on hieman toisenlaista. No onhan tässä tullut sentään siivoiltua ja nosteltua hevimetallia, mutta iso osa ajasta on kyllä mennyt tietokoneen ääressä notkuessa. 

Edellisellä viikolla kyllä tuntui töissä siltä, että ei haittaisi yhtään tällainen rauhallinen lomailu. Toki tämä ainakin Teams-palavereissä notkumisen voittaa. En tiedä mikä niissäkään on, että itsellä verenpaine kohoaa kovemmaksi kuin painekattilassa. Vaikka voin sanoakin olevani pääsääntöisesti hyvin rauhallinen ihminen niin monesti noissa tilanteissa tekisi mieli lyödä nyrkki pöytään ja hieman ärähtää, että asia saataisiin etenemään. 

Ehkä tosiaan tämä rauhallinen lomanvietto tuntuu lopulta ihan hyvältä, kunhan loppuviikkoa kohti mennään ja ehdin tähän tottua. Mitähän muuta olisi mielessä. Musiikkirintamalta ei mitään uutta. Tai onhan tässä tullut uutta musiikkia mm. In Flamesilta ja Katatonialta. Hyviä lättyjä olikin. Viimepostauksen jälkeen pääpaino musiikissa oli pitkään country-rock musiikki, mutta ehkä nyt on taas aika kuunnella jotain muuta välillä. Laitetaan tällä kertaa levylautaselle pyörimään vähän funkimpaa musiikkia vaikka en suuri funkin ystävä ole yleensä ollutkaan. Scary Pockets nimisellä youtube-kanavalla on paljon hyviä funk-versioita tunnetuista biiseistä. Ehkä funk tuo nyt tähän viikkoon sitä kaivattua iloa, valoa ja jotain muuta vielä lisäksi.

Niska punottaa talvellakin

Jokaisen meistä olisi hyvä vetää välillä bootsit jalkaan ja laitta pää syvälle stetsonin sisään. Ainakin näin niinkuin mielikuvaharjoitteena, kuten itse olen tehnyt tässä viimeisen parin viikon ajan. Olen hämmästellyt monesti, miksi suomalaiset eivät kuuntele kunnon punaniska-countrya Amerikan sydänmailta. En ainakaan itse ole kuullut radiosta tuota soitettavan tai sitten olen vaan aina ollut väärillä aaltopituuksilla. Tässäkin asiassa. 

Juteltiin tästä asiasta myös yhden työkaverin kanssa, joka sattumoisin on country-musiikin ystävä. Olen kieltämättä hieman kateellinen hänelle siitä, että hän on melkoinen maailmanmatkaaja ja käynyt monesti myös noilla countryn synnyinseuduilla syvällä etelässä. Hän myös vahvisti televisiosta ja musiikista saadun ennakkokäsitykseni siitä, miten sydämellistä ja vieraanvaraista väkeä noilla seuduilla asustaa. Kai minuakin on aina viehättänyt tuollainen letkeämpi elämäntyyli ja olisi varmasti mahtava kokemus päästä joskus tuolla käymään.

No, näin tammikuisen räntäsateen ja loskan keskeltä on mukava päästä edes ajatuksissa kulkemaan kahdeksansylinterisellä lava-autolla pitkin aurinkoisia maissipeltoja. Tai edes niiden vierssä kulkevaa asfalttitietä, peltoja ihaillen.