Road to Nowhere

Auton ratissa tuli mieleeni, että mitä jos jatkaisinkin vain ajamista, ohi määränpääni, kohti tuntematonta. Kukaan ei olisi estämässä, sen kun vain lähtisin. Tuo ajatus jäi muhimaan päähäni ja muistutteli olemassaolostaan pitkin päivää. Mihin sitten olisin matkalla, en kai tiedä sitä itsekään. Ehkä halusin vain ajaa. Ajaa ilman päämäärää, ihailla maisemia, seurata ihmisiä askareissaan, yöpyä tienvarsilla, etsiä itseäni - elää kulkurin unelmaa.

Tuollaisen retken haluaisin toteuttaa unelmien luvatussa maassa, Yhdysvalloissa. Alle jenkkirauta ja Route 66, päälle stetson, flanellipaita ja bootsit. Ehkä vielä jotkut housutkin jalkaan ja menoksi. Kiertäisin kaikki country- ja blues-kuppilat, en siis kaukaa vaan ihan ovelta ovelle. Ehkä pääsisin jonkun vanhan blueskitaristin oppipojaksi. Aloittaisin kengänkiillottajana ja lopulta syöksisin hänet valtaistuimeltaan, valkoiselta keinutuolilta vanhan kaksikerroksisen talon terassilta. Hetkinen - nyt taisi ajatus karata väärille poluille.. Mutta kyllähän siinä varmaan niin kävisi, että sitä myös tuolle tielle jäisi, mikäpä sitä tänne pohjolan perukoille enää takaisin ajaisi.

Mistä lie tuokin unelma kumpuaa? Liikaa televisiota ja elokuvia vai sittenkin jotain muuta. Elämänmeno vaan vaikuttaa rapakon takana paljon mielekkäämmältä, rennommalta. Ehkä olen syntynyt väärään paikkaan.