Hiuskarvan varassa

Jostain syystä eilen illalla tajuntani täytti ajatus elämän rajallisuudesta. Kuinka kaikki me riipumme kiinni tässä elämässä vain pienen hiuskarvan varassa. Yhtenä hetkenä voit kirjoittaa blogiasi, lähdet käymään jääkaapilla, jalka tarttuu tuolin jalkaan ja hups - kallo halki. Tai kävelet kaupungilla ihaillen kesäistä ilta-aurinkoa, vihreät valot syttyvät, astut suojatielle ja niin - tuo sama ilta-aurinko häikäisi autoilijaa, joka ei huomannut valojen vaihtumista. Hetkessä pyyhkäistään kaikki pois.

Miten pääsisin enää ulos asunnostani ilman pelkoa kuolemasta, saatanhan kompastua jo rappusissa. Olisiko tästä lähtien elettävä yltiövarovaisesti, etten vain huolimattomuuttani aiheuttaisi mitään ikävää itselleni tai muille. Mieleeni muistui myös se, että kotonahan taitaa sattua eniten vakavia tapaturmia. Tuo johtuu ehkä myös siitä, että ihminen sattuu viettämään kotonaan ison osan ajastaan. Mitäpä jos satunkin vaikka tukehtumaan yöllä omaan peittooni tai vaikka kieleeni. Uskallanko enää nukkuakaan. Ajatus alkoi jo ahdistaa, suorastaan pelottaa.

Hetken mietin, että mistä tuo kuolemanpelko tuli mieleeni. Tuliko se mieleeni jostain uutisesta, jonka päivällä luin. En ollut aivan varma. Sitten se muistui, kuuntelin musiikkia ja satuin ajattelemaan, että kylläpä harmittaisi kuolla nyt, koska tämän biisin haluaisin kuulla vielä monta kertaa. Onko musiikki siis yksi tärkeimmistä syistäni elää. En tiedä, mutta se on ainakin yksi syy, miksi en halua kuolla.

Huomaatte kai nyt, miten jostain yhdestä pienestä rippeestä pääni lähtee kehittelemään tuota ajatusta eteenpäin. Loppujen lopuksi olen saanut taas aivoni umpisolmuun. No tuo ajatuksen kulku jatkui edelleen ja lopulta tuli mieleeni tuo tosiasia, että maailmassa on tällä hetkellä 7 miljardia ihmistä. Muistin kuulleeni joskus erilaisen näkökulman tuohon lukuun. Maailman väkiluvusta puhuttaessa sanotaan aina lakonisesti tuo sama lukumäärä. Luku kasvaa jatkuvasti vuosi vuodelta ja kohta se on varmasti jo 8 miljardia. Tuota lukua pyöriteltäessä ei tule mieleen, että se edellisvuoden 7 miljardia ei ole sama ihmisjoukko kuin seuraavana vuonna, saati vaikka 10 vuoden päästä. Vuoden aikana on ehtinyt kuolla jo kymmeniä miljoonia ihmisiä. Luin jostain surullisen totuuden, että keskimääräisesti joka sekunti kuolee 1,8 ihmistä. Siis joka sekunti. Itse asiassa maapallolla on elänyt jo 107 miljardia ihmistä. Katoavaista on elämä, ei voi muuta sanoa. Ja jos jollain on vielä ranne- tai seinäkello, kuunnelkaapa nyt sen armotonta tikitystä, alkaako jo hikikarpalot nousta otsalle.

Mitäpä opin taas tuosta aivoähkystä. En kai yhtään mitään. Onhan se helppo sanoa, että joo, pitäisi elää elämäänsä täysillä. Elää niin kuin jokainen päivä tai hengenveto voisi olla se viimeinen. Toteutus ei olekaan sitten ihan niin yksinkertaista. Eiköhän täällä jokainen yritä parhaansa, että pystyisi elämään elämänsä onnellisena. Toiset pystyvät vain parempaan kuin toiset. Joku on hyvä piirtämään, joku soittamaan, yksi osaa puhelinluettelon ulkoa, toinen osaa elää. Sitten on niitä jotka eivät osaa oikeastaan mitään, ainakaan omasta mielestään.

Ehkä tämä elämä on vain joku huono pila, jossa ihmiset etsivät oikeaa tapaa elää ja jos joku sen viimein vanhana oivaltaa, joutuu hän toteamaan sen olevan jo myöhäistä. Kai sitä on myös tyydyttävä siihen, ettei kaikki ole omissa käsissä, ei edes oma elämä. Jos on minun vuoroni lähteä, en sille mitään mahda. Surullista, mutta totta.