Kai sitä nyt kolmekymppisenä on jo ymmärrettävä nostaa kätensä pystyyn ja vain hyväksyttävä, että ei, minusta ei vain ole ns. normaaliin elämiseen. Ei opiskeluun, ei työelämään, ei parisuhteeseen. Toisaalta tuo tuntuu melko surulliselta, mutta toisaalta taas kannattaako tuota sitten jäädä loppuelämäkseen surkuttelemaankaan. Ei kai tässä taida olla enää kuin kaksi vaihtoehtoa jäljellä: joko jään rypemään itsesääliin ja alan lopulta syömään jotain onnellisuuspillereitä tai hyväksyn asian ja keskityn johonkin muuhun. Jälkimmäinen tie on tosin se vaikeampi, joten saa nähdä mitä tulevan pitää.
Olisiko tässä se avain ihmisen onnellisuuteenkin? Pitäisi opetella olemaan sinut itsensä kanssa ja hyväksyä se, että on sellainen kuin on, eikä yrittäisi turhaan hakata päätä sellaiseen seinään, josta ei voi läpi päästä. Tuohon en ole koskaan pystynyt vaan olen aina pikemminkin toivonut olevani joku toinen. Sitä pitäisi vain yrittää olla vertaamatta itseään muihin ja muistaa se, ettei myöskään sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, mitä muut sinusta ajattelevat. Jokaisen tulisi riittää omana itsenään, edes itselleen.
Mitä tähän kesään tulee, niin huomasin sen taas menneen täysin ohi. Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että tämäkin kesä tuli jo sitten lusittua. Omassa päässä oli ollut vielä tunne, että vastahan kesä olisi edessä ja aikaa olisi vielä vaikka miten, mutta todellisuudessahan elokuu alkaa kääntymään jo kohti lohdutonta loppuaan. Miten koomassa voi ihmislapsi ollakaan? Ja tämä kooma taitaa jatkua läpi elämäni.
