Pitkästä aikaa tuli sellainen tunne, että teki mieli kuunnella muutakin kuin rock/metalli/suomirap -musiikkia. Siis jotain ei niin synkkää ja melankolista. Päätin sitten laittaa autoradiosta väilillä jonkun muun kanavan kuin Radio Rockin tai Cityn päälle.
Ja eipä aikaakaan, kun alkoi kuulua joku hyvinkin iskevä biisi, jonka esittäjästä ei ollut tietoakaan. "Ain't nobody, loves me better" - muistin kotona tuon kertosäkeen ensimmäisen virkkeen ja löysin kuin löysinkin kyseisen biisin Youtubesta. En ole mikään elektronisen musiikin asiantuntija, enkä oikeastaan ole koskaan edes miettinyt, mikä tuo kyseinen musiikkilaji on nimeltään, siis mikä tarkempi genre on kyseessä. En muutenkaan ole mitenkään genre-uskollinen eikä sillä ole suurta merkitystä, mitä musiikkityyliä joku biisi edustaa, kunhan se vaan kuulostaa hyvältä omaan korvaan. Tuo asia jäi kuitenkin vaivaamaan, joten Wikipedia esiin ja tuloksena oli House tai tarkemmin Deep House. Nytpä tiedän siis tuonkin asian.
Pakko oli vielä yrittää selvittää, mistä tuo House -nimi tulee, koska en keksinyt mitään järjellistä yhteyttä nimen ja musiikin välille. Ja selvisihän se pienellä googlettelulla, että nimi tulee siis Chicagolaisesta The Warehouse Nightclubista, jossa tuo musiikkityyli ilmeisesti alunperin keksittiin 1980-luvulla.
Illalla tuli vielä otettua kitarakin kätöseen ja rämpyteltyä vähän tuota kyseistä biisiä. Tarttuva melodia siinä ainakin on, jos ei muuta. Vaikka alunperin halusinkin jotain vähemmän synkkää ja melankolista viime aikojen soittolistojeni jatkeeksi, niin onhan tämä toki sitäkin, mutta tarkemmin ajateltuna biisihän on soinnuiltaan mollivoittoinen. Eli parhaiten taas upposi tuollainen hiukan surumielisen kuuloinen musiikki vaikka genre vaihtuikin. Miksi näin, siitä ehkä joskus myöhemmin lisää pohdintaa..
Eilinen taisi olla joku aallonpohja ja sen varmaan huomaa tuosta postauksestakin. Vähän ehkä ounastelinkin, että uusi aamu toisi taas uutta virtaa tullessaan. Välillä sitä ajautuu vaan sellaiseen synkkyyteen, kun jää pyörittelemään päähänsä pelkkiä negatiivisuuksia. Sitä unohtaa tuolloin, että mitä se niiden asioiden pyörittely loppujen lopuksi auttaa, ei yhtään mitään. Sitä saa vaan itsensä lohduttomaksi, masentuneeksi.
Olen sanonut aiemminkin, että elämää ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Tuo ohjenuora unohtuu välillä itseltänikin. Tänä aamuna se taas oli mielessäni, kun silmäni avasin. Ehkä tuo avautuminen tähän blogiin helpotti tai sitten pelkkä hyvä yöuni piristi mieltä jo huomattavasti. Ehkä tuo kirjoitus myös tavallaan herätti itseni taas tuosta sumusta ja huomasin, että ajatukseni olivat karanneet taas väärille poluille. Jokaisellahan täällä on omat murheensa, mutta niistä huolimatta olisi yritettävä elää elämäänsä, tehdä asioita jotka tekevät onnelliseksi, kerätä niitä onnen pieniä murusia ja olla edes niihin tyytyväinen. Pelkkä negatiivisuudessa märehtiminenhän ei johda mihinkään. Kai se on vain inhimillistä, että aina ei vaan jaksa, välillä on huonompia hetkiä, minkä jälkeen saa taas koottua itsensä jonkinlaiseen kasaan ja jaksaa taas kulkea eteenpäin.
Eihän tämä ole kuin elämää. Ei sen enempää, eikä toki vähempääkään.
Harmaata. Muutama päivä on jo mennyt tuota "väriä" katsellessa, aivan kuin kävelisin näkymättömät aurinkolasit silmillä. Mikään ei ole kiinnostanut, tuskastuttaa, ahdistaa, väsyttää. Tänään ei tosin mitään noista, tänään kaikki on pelkkää harmaata puuroa.
Kaupassa käydessäni huomasin ihmisten katselevan minua, eikä niinkään hyvällä vaan pikemminkin säälivästi, joku jopa hieman pelokkaasti. SPR:n kerääjiä oli kaupan ulko-ovella ja yksi heistä katsoi minua ilmeellä: "taitaa tuo tyyppi tarvita tätä keräystä enemmän kuin se kohde jolle olemme täällä keräämässä". Seuraavana sisälle päästyäni oli vuorossa info-pisteen työntekijä, joka säälivällä katseella yritti hymyillä katsoessaan minua. Kaupassa tämä tuntui toistuvan pariinkin kertaa. Sanokaa paranoidiksi, mutta huomaan ihmisten ilmeistä helposti heidän ajatuksensa. Yleensä ihmisten pitkät katseet alkavat ahdistaa ja mietin, mitä ihmettä kaikki oikein tuijottavat. Nyt ei voinut vähempää kiinnostaa. Kaupasta pihalle päästyäni huomasin vesisateen alkaneen. Tuokaan asia ei pahemmin häirinnyt, sillä sisimpäni on ollut sateessa jo useamman päivän, nyt se vain kastelisi myös ulkokuoren.
Ei kurjuutta kummempaa, olen vastannut usein, jos joku kysyy
miten menee. Ei kurjuutta kummempaa - piilotan totuuden siemenen tuohon
letkautukseen. Ihmiset naurahtavat, pitävät sitä pelkkänä vitsinä. Miten
ihmeessä pääsen tästä enää ylös, pitkällä aikavälillä tilannehan on
vain pahentunut, eikä mitään muutosta ole näköpiirissä. Enkä voi syyttää tästä ketään muuta kuin itseäni, minä itse olen kaiken tämän takana. Tuo kaikki on itsestäni kiinni, ottaisin vain itseäni niskasta kiinni, ryhdistäytyisin, mutta ei. En pysty, en saa mitään aikaan. Jokainen on myös epäonnensa seppä, opetti meille jo Kuulan Heikkikin.
Olen huomannut itse ja ilmeisesti tänään siis jo muutkin, että joku lamppu on sammunut silmissäni. Onko jäljellä enää pelkkä ankeus ja kurjuus. Onko viimeinenkin toivo mennyttä, hukkunut tuohon vesimassaan, joka tulvii sisälläni, peittäen sisuskalut, tunteet, kaiken. Sammuttaen viimesenkin kytevän hiilikasan, joka on lämmittänyt minua, antanut minulle energiaa. Nouseeko tästä tuhkakasasta enää uutta versoa vai olenko loppuunpalanut?
Onpahan ollut varsinaista musiikin juhlaa tämä alkanut syyskuu. Viikon sisällä ilmestyi ensin Amorphisin uusi Under the red cloud -levy ja tämän jälkeen Stratovariuksen Eternal. Täytyy sanoa, että noita kahta levyä on odotettu kyllä innolla siitä asti, kun kuulin niiden ilmestyvän tänä syksynä. Ja kylläpä kuulostaa mahtavalta. Amorphista tuli luukutettua viime viikolla useaan otteeseen, Stratovariusta puolestaan nyt viikonloppuna. Ei kai musiikki voi tuosta paljon paremmaksi muuttua.
No tuosta päästäänkin itse aiheeseen, eli.. Perjantaina ostetun Stratovariuksen levyn myötä ajattelin järjestellä levyjäni hieman uuteen uskoon. Siirtelin levyjä pariin eri pinoon ensin pystyyn ja sitten vaakatasoon. Mutta ei, mikään ei miellyttänyt silmää. Niin kuin sillä nyt olisi suurtakin väliä, miten nuo muutamat levyt hyllyllä makaisi. Lajittelin niitä myös artistin mukaan ja sitten ostojärjestykseen, seuraavaksi hieman genreittäin, mutten osannut päättää miten ne tulisi laittaa. Aloin jo selvästi tuskastua itseeni, koska en saanut pinosta silmää miellyttävän näköistä. Vähän aikaa noita vielä pyörittelin ja päädyin laittamaan ne suurin piirtein samoin kuin ne siinä alunperin olivatkin.
Siis mitä kettua? Olen kyllä huomannut ennenkin, että jotkut pienet yksityiskohdat ärsyttävät hermopäätteitäni niin paljon, että niihin on puututtava tai en saa asiasta mielenrauhaa. Oli sitten kyse vaikka hieman vinosta taulusta seinällä tai jostain likatahrasta. Ja ennen kaikkea tuntuu siltä, että muut eivät edes huomaa noita samoja yksityiskohtia, joihin itse kiinnitän heti ensimmäisenä huomiota. Tavaroiteni on oltava myös omilla paikoillaan tai alkaa nyppimään. Jos esimerkiksi joku on siirtänyt kamojani tai laittaa jonkun tavaran "väärään paikkaan", jää tuo asia kummittelemaan takaraivooni, enkä saa tuota mielestäni. Lopulta on pakko järjestellä tavarat niin kuin niiden kuuluu mielestäni olla. Ehkä teen sen vasta sitten, kun kukaan ei ole huomaamassa, mutta teen sen kuitenkin. Liittyykö tuo sitten johonkin perfektionismiin, ocd:hen vai johonkin muuhun, ei ole tullut perehdyttyä noiden määritelmiin. Ärsyttävää joka tapauksessa näin pidemmän päälle.
En todellakaan osaa elää niin kuin huomaan monen muun elävän eli ns. hälläväliä -asenteella. Tarkoitan siis sitä, että avaimet, kännykkä yms. laitetaan vain johonkin pois käsistä ja sitten niitä etsitään kissojen ja koirien kanssa, kun ei muisteta enää mihin ne tulikaan laitettua. Itsehän laitan ne aina samaan paikkaan ja tiedän siis aina varmuudella, missä mikäkin esine sijaitsee. Toisaalta tuntuu, että tuokin asia rasittaa pääkoppaa entisestään, kun jokaisella tavaralla kuuluu olla tietty paikka tai muuten maailmankirjat menevät sekaisin. Aivan kuin päässäni pitäisi olla joku absoluuttinen tieto kaikesta ympärilläni tapahtuvasta ja jopa jokaisen esineen olinpaikasta. Tuota tietoa sitten yhdistelen koko ajan johonkin sisäiseen google maps -kartastoon. Ei siis varmaan ihmekään, jos kovalevy alkaa välillä savuamaan.
Eikä tuohon auta se, että yrittäisi olla vaan puuttumatta kaikkiin häiritseviin asioihin, koska jos jätän jonkun asian "korjaamatta", huomaan sen kyllä jatkossakin ja saan itseni ärsyyntymään joka kerralla. Ja ymmärrän kyllä, ettei noilla pienillä yksityiskohdilla pitäisi olla mitään merkitystä eikä niihin tulisi keskittyä, mutta en tiedä mikä niissä tekee ne niin häiritseviksi.
Nyt kuitenkin maistiaisia uudelta Amorpihisin levyltä, joka on kyllä täyttä rautaa alusta loppuun. Youtuben tarjonnasta ei koko levyä taida löytyä, mutta kuunnellaan tähän päätteeksi sinkkulohkaisu Death of a King:
ps. Ja juurikin tähän aiheeseen liittyen, alkoi kohtalisesti häiritä tuon upotetun videon aloituskuva, jossa Amorphis teksti ei ole keskellä kuvaa (näkyy näin siis ainakin tässä esikatseluversiossa). Ensimmäisenä tuli mieleen vaihtaa joku toinen video tuohon tilalle, mutta jospa nyt kuitenkin antaisi tuon olla..
Jostain syystä eilen illalla tajuntani täytti ajatus elämän rajallisuudesta. Kuinka kaikki me riipumme kiinni tässä elämässä vain pienen hiuskarvan varassa. Yhtenä hetkenä voit kirjoittaa blogiasi, lähdet käymään jääkaapilla, jalka tarttuu tuolin jalkaan ja hups - kallo halki. Tai kävelet kaupungilla ihaillen kesäistä ilta-aurinkoa, vihreät valot syttyvät, astut suojatielle ja niin - tuo sama ilta-aurinko häikäisi autoilijaa, joka ei huomannut valojen vaihtumista. Hetkessä pyyhkäistään kaikki pois.
Miten pääsisin enää ulos asunnostani ilman pelkoa kuolemasta, saatanhan kompastua jo rappusissa. Olisiko tästä lähtien elettävä yltiövarovaisesti, etten vain huolimattomuuttani aiheuttaisi mitään ikävää itselleni tai muille. Mieleeni muistui myös se, että kotonahan taitaa sattua eniten vakavia tapaturmia. Tuo johtuu ehkä myös siitä, että ihminen sattuu viettämään kotonaan ison osan ajastaan. Mitäpä jos satunkin vaikka tukehtumaan yöllä omaan peittooni tai vaikka kieleeni. Uskallanko enää nukkuakaan. Ajatus alkoi jo ahdistaa, suorastaan pelottaa.
Hetken mietin, että mistä tuo kuolemanpelko tuli mieleeni. Tuliko se mieleeni jostain uutisesta, jonka päivällä luin. En ollut aivan varma. Sitten se muistui, kuuntelin musiikkia ja satuin ajattelemaan, että kylläpä harmittaisi kuolla nyt, koska tämän biisin haluaisin kuulla vielä monta kertaa. Onko musiikki siis yksi tärkeimmistä syistäni elää. En tiedä, mutta se on ainakin yksi syy, miksi en halua kuolla.
Huomaatte kai nyt, miten jostain yhdestä pienestä rippeestä pääni lähtee kehittelemään tuota ajatusta eteenpäin. Loppujen lopuksi olen saanut taas aivoni umpisolmuun. No tuo ajatuksen kulku jatkui edelleen ja lopulta tuli mieleeni tuo tosiasia, että maailmassa on tällä hetkellä 7 miljardia ihmistä. Muistin kuulleeni joskus erilaisen näkökulman tuohon lukuun. Maailman väkiluvusta puhuttaessa sanotaan aina lakonisesti tuo sama lukumäärä. Luku kasvaa jatkuvasti vuosi vuodelta ja kohta se on varmasti jo 8 miljardia. Tuota lukua pyöriteltäessä ei tule mieleen, että se edellisvuoden 7 miljardia ei ole sama ihmisjoukko kuin seuraavana vuonna, saati vaikka 10 vuoden päästä. Vuoden aikana on ehtinyt kuolla jo kymmeniä miljoonia ihmisiä. Luin jostain surullisen totuuden, että keskimääräisesti joka sekunti kuolee 1,8 ihmistä. Siis joka sekunti. Itse asiassa maapallolla on elänyt jo 107 miljardia ihmistä. Katoavaista on elämä, ei voi muuta sanoa. Ja jos jollain on vielä ranne- tai seinäkello, kuunnelkaapa nyt sen armotonta tikitystä, alkaako jo hikikarpalot nousta otsalle.
Mitäpä opin taas tuosta aivoähkystä. En kai yhtään mitään. Onhan se helppo sanoa, että joo, pitäisi elää elämäänsä täysillä. Elää niin kuin jokainen päivä tai hengenveto voisi olla se viimeinen. Toteutus ei olekaan sitten ihan niin yksinkertaista. Eiköhän täällä jokainen yritä parhaansa, että pystyisi elämään elämänsä onnellisena. Toiset pystyvät vain parempaan kuin toiset. Joku on hyvä piirtämään, joku soittamaan, yksi osaa puhelinluettelon ulkoa, toinen osaa elää. Sitten on niitä jotka eivät osaa oikeastaan mitään, ainakaan omasta mielestään.
Ehkä tämä elämä on vain joku huono pila, jossa ihmiset
etsivät oikeaa tapaa elää ja jos joku sen viimein vanhana oivaltaa,
joutuu hän toteamaan sen olevan jo myöhäistä. Kai sitä on myös tyydyttävä siihen, ettei kaikki ole omissa käsissä, ei
edes oma elämä. Jos on minun vuoroni lähteä, en sille mitään mahda. Surullista, mutta totta.
