Kaupassa käydessäni huomasin ihmisten katselevan minua, eikä niinkään hyvällä vaan pikemminkin säälivästi, joku jopa hieman pelokkaasti. SPR:n kerääjiä oli kaupan ulko-ovella ja yksi heistä katsoi minua ilmeellä: "taitaa tuo tyyppi tarvita tätä keräystä enemmän kuin se kohde jolle olemme täällä keräämässä". Seuraavana sisälle päästyäni oli vuorossa info-pisteen työntekijä, joka säälivällä katseella yritti hymyillä katsoessaan minua. Kaupassa tämä tuntui toistuvan pariinkin kertaa. Sanokaa paranoidiksi, mutta huomaan ihmisten ilmeistä helposti heidän ajatuksensa. Yleensä ihmisten pitkät katseet alkavat ahdistaa ja mietin, mitä ihmettä kaikki oikein tuijottavat. Nyt ei voinut vähempää kiinnostaa. Kaupasta pihalle päästyäni huomasin vesisateen alkaneen. Tuokaan asia ei pahemmin häirinnyt, sillä sisimpäni on ollut sateessa jo useamman päivän, nyt se vain kastelisi myös ulkokuoren.
Ei kurjuutta kummempaa, olen vastannut usein, jos joku kysyy miten menee. Ei kurjuutta kummempaa - piilotan totuuden siemenen tuohon letkautukseen. Ihmiset naurahtavat, pitävät sitä pelkkänä vitsinä. Miten ihmeessä pääsen tästä enää ylös, pitkällä aikavälillä tilannehan on vain pahentunut, eikä mitään muutosta ole näköpiirissä. Enkä voi syyttää tästä ketään muuta kuin itseäni, minä itse olen kaiken tämän takana. Tuo kaikki on itsestäni kiinni, ottaisin vain itseäni niskasta kiinni, ryhdistäytyisin, mutta ei. En pysty, en saa mitään aikaan. Jokainen on myös epäonnensa seppä, opetti meille jo Kuulan Heikkikin.
Olen huomannut itse ja ilmeisesti tänään siis jo muutkin, että joku lamppu on sammunut silmissäni. Onko jäljellä enää pelkkä ankeus ja kurjuus. Onko viimeinenkin toivo mennyttä, hukkunut tuohon vesimassaan, joka tulvii sisälläni, peittäen sisuskalut, tunteet, kaiken. Sammuttaen viimesenkin kytevän hiilikasan, joka on lämmittänyt minua, antanut minulle energiaa. Nouseeko tästä tuhkakasasta enää uutta versoa vai olenko loppuunpalanut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti