Sormeni ovat syyhynneet jostain syystä tänään siihen malliin, että tekisi mieli kirjoittaa jotain taas tänne. Tuskin mitään suurta ja mullistavaa asiaa tulet löytämään tästä tekstistä, mutta toisaalta se taitaa olla kyllä enemmän sääntö kuin poikkeus tässäkin blogissa. Edelliseen tekstiin jollain tavalla liittyen voisin sanoa, että tein uuden excel-taulukon niille biiseille, joita olen tänne blogiini joskus upottanut. Huomasin nimittäin, että pääni ei ole siinä terässä, että muistaisin kaikki jo kertaalleen soitetut kappaleet. En mielelläni nimittäin halua, että sama biisi olisi useampaan kertaan täällä esille nostettuna, joten tuolta listalta löydän helposti käytetyt kappaleet. Enkä jaksa myöskään alkaa selailemaan blogia läpi joka kerta, kun/jos jonkun tekstin tänne kirjoitan.
Mitäs muuta. Tänään aloin suihkussa miettimään, mikä on sellainen asia elämässä, mitä odotan, mistä tulen iloiseksi tai sanoisinko tyytyväiseksi siitä, että olen täällä maan päällä. Ensimmäisenä mieleeni tuli juurikin musiikki, joku loistavasti kyhätty biisi, jota kuuntelemalla pystyy uppoutumaan täysin siihen hetkeen ja tunnetilaan oli se sitten millainen tahansa. Seuraavaa aihetta musiikin lisäksi en ihan heti keksinytkään. Toki niitäkin on tietysti, mutta hätkähdin ihan tuon lämpimän suihkun alla seistessäni, että melkoisen naurettavalta tuokin kyllä kuulostaa.
Hetken päästä kuitenkin muistin nauttineeni viime viikkojen aikana mm. penkkiurheilusta, olihan nyt ollut menossa sekä ampumahiihdon että alppihiihdon mm-kisat. Tulevalla viikolla starttaisi vielä Lahden mm-hiihdot, joten seurattavaa olisi vielä edessäpäinkin. Mietin kuitenkin, voiko tuota seuraamista sittenkään kutsua nauttimiseksi, jos kisojen jälkeen on entistä masentuneempi. Ehkä se onkin lähempänä penkkimurheilua, ainakin jos meinaa suomalaisia kannustaa. No vitsi vitsi, en nyt kuitenkaan ihan tosissani ole (kuten eivät taida olla suomalaiset urheilijatkaan).
En tiedä onko muilla sellaista tapaa, että ottaa ylös hyviä biisejä joita päivän aikana on ehkä jostain sattunut kuulemaan, mutta itsehän olen merkkaillut jo vuosien ajan näitä kappaleita muistiin. Aiemmin kirjoittelin aina johonkin paperilappuselle, jos olin sattunut radiosta tai vaikka elokuvasta bongaamaan jonkun biisin, jota olisi pakko kuunnella myös myöhemmin. Näitä epämääräisiä paperinpalasia alkoi sitten olemaan niin paljon, että oli pakko siirtyä vähän edistyksellisempään järjestelmään. Varmaan vuosi sitten tuli siirrettyä noihin lappuihin kirjoitetut biisit tietokoneelle Excelillä ja nykyään siis lisäilen tuohon samaan listaan lähes päivittäin uusia kappaleita.
Tänään aloin jostain syystä käymään noita biisejä läpi ja kuuntelin niitä varmaan useamman tunnin youtubesta. Listalla näytti olevan tällä hetkellä 636 biisiä, joten ei niitä kaikkia ihan hetkessä kyllä läpi kuunnella. Olen tuolta listalta kyllä poistanut jo aiemmin lukuisia kappaleita, jos olen tullut järkiini huomattuani, että jotain biisiä on tullut kuunneltua ilmeisen vakavassa mielenhäiriössä eikä sitä todellisuudessa pysty kuuntelemaan toista kertaa.
No, mitähän unohdettuja aarteita sieltä listan syövereistä sitten löytyikään. Montakin hyvää ja useasta eri musiikkityylistä, mutta koska on taas menossa sellainen suht melankolisen musiikin kausi itselläni (tai onko se enää mikään kausi, jos suurin osa kuuntelemastani musiikista tuota nykyään on) niin kuuntelin lähinnä tuohon tunnetilaan sopivaa musiikkia. Oli myös mielenkiintoista mennä mielessään ajassa taaksepäin johonkin tiettyyn hetkeen, jolloin olin johonkin kappaleeseen törmännyt. Mielenkiintoista, mutta ei välttämättä aina niin mukavaa.
Jos tähän nyt jonkun noista biiseistä laittaisi päätteeksi, niin olkoon se vaikka tällä kertaa tällaista tukkahevirokkiballadipaatosta parin vuosikymmenen takaa:
Tiedättekö sen tunteen, kun eksyy omiin ajatuksiinsa, eikä niistä tunnu pääsevän eroon hetkeksikään koko valveillaoloaikana? Myös unet ovat tuntuneet varsin vilkkailta, joten aivotoiminta ei ole tainnut lähiaikoina saada hirveästi lepoa. Viime aikoina olen syystä tai toisesta pohdiskellut hyvinkin syvällisiä aiheita niin omaan kuin ylipäätään ihmisten elämään liittyen. Olen mietiskellyt elämän jonkinlaista absurdiutta sekä sitä, mitä minä, me, täällä oikeastaan teemme. Olen pohtinut, miten ihmisen tulisi elää ja kuinka jokainen kai yrittää parhaansa, mutta se paras ei vaan koskaan riitä. Riitä mihin, mihin minkä pitäisi riittää? Olen ollut kuin järvessä, josta on irroitettu tulppa pohjasta. Maailma, elämä, pyörii ympärilläni utuisena, kun imeydyn pyörteen mukana kohti pohjalla ammottavaa aukkoa. Liian nopeasti. Yhdenkään puun oksa ei ylety tänne asti, jotta saisin siitä kiinni ja pelastautuisin.
Edellinen viikko vierähti siinäkin mielessä omituisesti, että jostain syystä musiikin kuuntelu jäi hyvin vähälle. Joskus on aiemminkin ollut sellaisia aikoja, jolloin ei päivänä-kahtena ole jaksanut musiikin kuuntelu juuri kiinnostaa, mutta nyt koko viikko vierähti jotenkin niin, ettei päivisin tullut kuunneltua kuin ihan yksittäisiä kappaleita. En oikeastaan tiedä, mistä tuo johtuu. Olinko vain uppoutunut johonkin ajatuksiini niin täysin, että musiikki olisi vain häirinnyt tuota mietiskelyä. Vaikea sanoa. Olen ollut myös aloittavinani useitakin eri blogi-tekstejä tässä parin viikon aikana, mutta aina jostain syystä ne ovat jääneet kesken ja julkaisematta. En kai ole jaksanut paneutua mihinkään aiheeseen ja toisinaan tuntuu melkoisen turhalta mitään edes julkaista.
Myös tätä omaa elämää on tullut pyöriteltyä päässä ihan kiitettävästi. Ja mitäpä tuosta seuraa muuta kuin lisää ahdistusta. Tälläkin hetkellä tunnen jokaisen sydämenlyönnin rinnassani tai oikeastaan koko kehossani valtavina moukariniskuina. Sydänkin siis käy taas ylikierroksilla pään lisäksi. Eniten on ehkä mietityttänyt se, kuinka huomaa oman elämänsä valuvan täysin hukkaan, eikä osaa tehdä asialle kuitenkaan yhtään mitään. Eikä myöskään ole näköpiirissä mitään, mikä voisi olla avuksi tähän tilanteeseen. Sitä vain polkee paikallaan vajoten lentohiekkaan.
Ja miksi ihmeessä tällaisia asioita pitää sitten kerta toisensa jälkeen alkaa mietiskelemään. Luulenko toisiaan, että minä olen se joka ratkaisee elämän tarkoituksen tai löydän vastauksen muihin perimmäisiin kysymyksiin, kun en tunnu osaavan edes elää omaa elämääni niin kuin ihmisen kuuluisi.
