The Ghost of Christmas Past

Jostain kumman syystä olen tässä joulukuun aikana lueskellut omia kirjoituksiani, joita en ole syystä tai toisesta aikoinaan tänne julkaissut. Jouluaamuna heräsin jo puolisoani aiemmin ja hiippailin koneen ääreen. Muistin, että jonain jouluna olisin kirjoittanut ajatuksiani ylös enkä niitä kuitenkaan silloin julkaissut. Ja muistini osui tällä kertaa oikeaan. Vuonna 2016 olin kirjoittanut seuraavaa:

Kaupungin tuhannet valot luovat joulupäivän iltaan tunnelmaa. Kaduilla liikkuu harvakseltaan ihmisiä, itse ajan autolla tuon kaupungin laidalta toiselle. Pieni lapsi kulkee äitinsä kanssa käsitysten. Välillä tasapaino on hukassa, mutta pian askel taas nousee. Vähän matkan päässä koira jolkottelee määrätietoisesti eteenpäin, kintereillään kaksi naista talutushihnassa.

Autoilijat ovat suuttuneet toisilleen ja ovat vähällä törmätä, toisilla on joulumieli kadoksissa. Taustalla soivat joululaulut tekevät tilanteesta jopa hieman tragikoomisen. Taivas on tumma ja ohi kiitävien autojen valot näyttävät tässä maisemassa tähdenlennoilta. Jokainen kai tietää, mitä silloin pitää tehdä. Perille päästyäni mieleni on haikea, mutta jotenkin rauhallinen.

Välillä sitä keskittyy epäolennaisuuksiin ja sitten saa taas muistutuksen, mikä loppujen lopuksi on tärkeää. Aiemmin päivällä katsoin elokuvan It's a wonderful life. Elokuvan, jonka jokaisen olisi hyvä nähdä.

Ei kai tämä elämä loppujen lopuksi pelkkää kurjuutta ole.

Tämän luettuani laitoin aamukahvin valumaan ja kömmin takaisin sänkyyn herättelemään parempaa puoliskoani. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Oletpa sinä iloisen näköinen". Tuo vuosien takainen toive oli käynyt toteen. 

Ihmeellinen on elämä.

Mielen harhailua

Alkuviikosta oli tärkeä työpalaveri, johon osallistui lähes kaikki yrityksen päällikkötason ihmiset. Itse osallistuin lähinnä asiantuntijan roolissa keskusteluun. En ole siis ihan päälliköksi vielä edennyt, jos joku sitä miettii. Kuitenkin oli siis sanomattakin selvää, että mielen piti olla virkeänä ja kielenkannat terävinä. Mutta kuinka kävikään. 

Välillä tuntuu, että mieleni on ruumiistani täysin erillinen yksikkönsä, joka irtoaa kehosta ja jättää tyhjän kumisevan kuoren toimimaan autopilotilla muiden ihmeteltäväksi. Huomasin nimittäin olevani välillä aivan muissa maailmoissa ja oman mieleni mukana matkalla toisessa todellisuudessa. En tiedä johtuuko tuo keskittymiskyvyn puute siitä, että oman pääni sisällä liikkuu monesti paljon mielenkiintoisempia asioita, kuin mitä todellisuudella on tarjota. Tuo on nimittäin enemmän sääntö kuin poikkeus, että en jaksa kuunnella muiden puhetta. Usein huomaan ajattelevani samalla omia juttujani, kun vaikka joku työkaveri kertoo minulle jotain asiaa. Pystyn sen verran seuraamaan puhetta, että pysyn perillä siitä, mitä minulle selitetään, mutta samalla pääni sisällä mietin aivan muita asioita. 

Palaverissa minun täytyi välillä väkisin pakottaa itseni keskittymään sillä en halunnut jäädä kiinni tästä paheestani. No lopulta kaikki meni hyvin, mutta yllättävän paljon voimia tuokin vaati. Tiedän, että ei ole millään tavalla kohteliasta muita kohtaan olla keskittymättä täysin toiseen, jos hänellä on minulle jotain asiaa. Tuosta tavasta olisi hyvä päästä eroon, mutta en ole varma miten se onnistuisi. Onko itsensä pakottaminen keskittymään oikea tie, jolla tuloksia tulee vai pitäisikö lyödä hanskat tiskiin ja myöntää, että tällainen minä olen enkä muuta voi.

Mitäpä muuta. Löysin taas jokunen aika sitten itselleni uuden muusikon youtubesta. Kuuntelin stories -kanavaa alusta loppuun (on muuten aivan loistava kanava akustisen musiikin ystävälle) ja muutama laulaja erottui heti edukseen. En osaa sanoa, miksi jonkun ihmisen äänen sävy miellyttää ketäkin, mutta Lizzy McAlpinen tarinoita jaksan minäkin kuunnella alusta loppuun. Uudestaan ja uudestaan.

Amazing Amazonia

Luin tänään pari mielenkiintoista juttua hesarista. Ensimmäinen juttu koski alkuhärän sukupuuttoa ja sen palautusoperaatiota takaisin Euroopan luontoon. Toinen juttu puolestaan nosti esiin tällaisen suomalais-ecudorilaisen Helena Gualingan, joka on jo maailmalla tunnettu ympäristöaktivisti ja asunut lapsuutensa Amazonian sademetsissä. Kannattaa ehdottomasti lukea nuo kirjoitukset, jos vaan hesari postiluukusta kolahtaa tai on tunnukset nettiversioon.

Molemmat kirjoitukset koskivat kuitenkin lopulta samaa aihetta, ihmisen ahneutta ja vieraantumista luonnosta. Nämä jutut saivat taas miettimään, että missä kohtaa menimme liian pitkälle ja olemmeko jo väistämättä tuhoon tuomittuja. Miten saisimme tämän ikiaikaisen kehityskulun kääntymään takaisin kohti juuriaan. Onhan se toki ymmärrettävää, että esi-isämme ovat pikkuhiljaa tehneet arkea helpottavia keksintöjä, mutta jos ensimmäisen kalaverkon keksinyt näkisi minkälaiseen ryöstökalastukseen se on johtanut, tai jos ensimmäisen nuolenpääkirjoituksen kirjoittanut näkisi minkälaista tekstiä tämäkin blogi sisältää niin olisivatkohan vaivihkaa tuhonneet todisteet moisista keksinnöistä.

Jotenkin itselle iskee sellainen kaihoisa kaipuu tuollaiseen elämään, mitä eristäytyneet heimot elävät esimerkiksi tuolla Amazoniassa. On uskomattoman hienoa, että on olemassa vielä tuollaisiakin alueita maailmassa, missä voidaan elää yhdessä luonnon kanssa, sitä riistämättä. Mutta nämäkin alueet pienenevät päivä päivältä ihimisen ahneuden vuoksi. 

En voi väittää olevani itsekään mikään ekologisuuden multihuipentuma, pikemminkin päin vastoin, ja monesti nämä ketkä niin väittävät, sitä todellisuudessa vähiten ovat. Kävelemme usein vanhan asuinalueen läpi, jossa vanhimmat talot ovat 1800-luvulta. Näissä asuu nykyään tätä hyvin toimeentulevaa väkeä uusine sähkömersuineen ja siten ollaan niin ekologisia, että maaseudulla eläviä hirvittää. Noidenkin sähköautojen akkumateriaalit louhitaan mahdollisesti juuri tuolta Amazonian alueelta, josta tämä toisen uutisjutun päähenkilökin on kotoisin. Ehkä se on tämän ajan henki muutenkin, että saadaan asiat näyttämään joltain muulta kuin mitä ne todellisuudessa ovat.

Ehkä jos ihminen vaihtaisi ne 200 hevosvoimaa yhteen ja yksinäisyyden 200 ihmisen kanssa toimimiseen, eläisimme hitaasti yhdessä eikä yksin kiireessä.