Selvennykseksi kaikille, myös itselleni

Olen oikeastaan koko blogin olemassaolon aikana ollut huolissani siitä, millaisen kuvan olen itsestäni täällä blogissa antanut. Voi olla, että olen turhaan tätä asiaa murehtinut, mutta tuntuu siltä, että pitää saada tämä asia pois sydämeltäni.

Blogin perusteella ei kannata tehdä liian suuria johtopäätöksiä siitä, millainen olen ns. oikeassa elämässä. Taidan omata hyvin vilkkaan mielikuvituksen ja ajattelen kaikenlaista pitkin päivää. Tuosta ajatusten virrasta olen saattanut valita jonkun tänne blogiin. Tekstini eivät siis kuvaa koko elämääni, en näitä asioita joka päivä pohdi. Tekstit ovat periaatteessa olleet yhdestä ajatuksesta kehittyneitä kirjoitelmia, tarinoita, miksi ikinä niitä nyt kutsuisikin. Kirjoitustyylini on lisäksi ollut ehkä sellainen, että siitä voi saada turhankin synkän kuvan elämästäni, eikä se siis välttämättä vastaa täysin sitä tunnetta joka itselläni on ollut tuona hetkenä. En ole tätä tahallisesti tehnyt, mutta jälkeenpäin lukiessani olen tämän havainnut. Näissä teksteissä esiintyy myös usein jonkinasteista itseironiaa, jota eivät tietenkään muut välttämättä pysty havaitsemaan. Näiden blogitekstien perusteella ei siis ole syytä olla mitenkään huolissaan hyvinvoinnistani. Unettomia öitä eivät niinkään aiheuta nämä blogini aiheet vaan pikemminkin huoli siitä, ettei kukaan nyt vaan ymmärrä väärin tekstejäni tai murehdi turhaan minun vuokseni.

Jos otetaan esimerkkinä tuo juhannussauna-teksti. En tietenkään pohjimmiltani ole sitä mieltä, että olisin läheisteni silmissä merkityksetön. Tarkoitus oli saada miettimään asiaa myös laajemmasta näkökulmasta, mikä on yksilön merkitys yhteiskunnassa, ainahan löytyy tavallaan jollekin ihmiselle korvaaja suuressa mittakaavassa. Kannattaisiko siis keskittyä niihin lähimmäisiin, pitää huolta siitä että on heidän silmissään se korvaamaton, rakastettu ihminen.

Näissä teksteissä ei siis kannata liikaa miettiä sitä, itkenkö itseni uneen öisin, koska sitä en tee, vaan miettiä asiaa omalta kannaltaan. Tarkoitukseni on siis ollut herättää ihmiset ajattelemaan omilla aivoillaan, miettimään kirjoitukseni aihetta omalta kohdaltaan.

Kuten jokainen on varmaan huomannut, en ole mikään ammattikirjailija. Olen antanut vain sormieni sauhuta ja ajatuksen lentää. Jatkosta en osaa sanoa, miten tänne kirjoitan, onko tyylini kirjoittaa ollut oikea. Ehkä muutan tapaani jollain tavalla tai sitten en. Jos tämä blogi alkaa aiheuttaa minulle liikaa stressiä, voi olla, että lopetan tämän lyhyeen. Hermoilen monesti tällaisista asioista, joten minun ei vättämättä kannata tätä jatkaa. Joka tapauksessa ymmärrän, jos joku ei tämän jälkeen halua tai jaksa blogiani enää lukea. Ja olen pahoillani, jos olen aiheuttanut jollekin turhaa huolta, se ei ole ollut tarkoitukseni.

Toivottavasti tämä selvitti blogini luonnetta, ehkä tajusitte sen jo aiemmin, mutta halusin myös itselleni mielenrauhan asiasta. Ja jotta ei rikota ainakaan vielä blogin kaavaa, laitetaan musiikkia soimaan kesäillan ratoksi.

Iloa elämään

Jotta tämä blogi ei nyt ihan masentavaksi käy, se ei todellakaan ole ollut tarkoitukseni, niin muistetaan nauttia nyt tästä kauniista kesästä, joka vihdoin on saapunut Suomeenkin. Aurinko paistaa, nahka palaa ja ystävät vierellä kuljetaan eteenpäin.

Elämää ei pidä ottaa niin vakavasti, eikä varsinkaan blogiani. Tarkoitukseni on ollut ehkä herättää ihmisissä muitakin ajatuksia kuin pelkkä nykypäivänä joka puolella näkyvä pinnallisuus ja jatkuva kiireen tuoma päätön juokseminen. Otetaan siis hetki rennosti ja kuunnellaan kesäistä musiikkia.

Suurten kysymysten äärellä

Kaupungilla autossa istuessani alkoi ajatukseni ajelehtia taas kohti syvyyksiä. Lähiaikoina tätä on tapahtunut pelottavankin usein, mutta miksi. Kesähän on kauneimmillaan vaikkei toki mitään helteitä ole ollutkaan. Nythän juuri pitäisi antaa ajatusten levätä, jotta jaksaa taas synkistellä koko tulevan talvikauden.

No, mitäpä sitten taas tulikaan ajateltua. Katseeni kiinnittyi ympärilläni häärääviin ihmisiin. Oli vanhuksia, työmiehiä, nuorisoa, oli miehiä ja naisia. Jokaisella heistäkin olisi varmasti oma ristinsä kannettavanaan. Mikä saa heidät nousemaan joka aamu vuoteestaan, mitä kohti kukakin täällä tallustaa. Vanhus käveli selkä kumarassa, hitain askelin eteenpäin, kiireinen äiti kantoi pientä lastaan sylissään ja nuori nainen kulki katuja edestakaisin, kuin etsien itselleen pelastajaa.

Noita ihmisiä seuratessani aloin ihmetellä tätä elämää, jota me kulutamme tälläkin hetkellä. Onko tässä mitään järkeä, päivästä toiseen samaa suossa rämpimistä. Jotkut käyvät töissä, toiset koulua, osalla on täysi työ selviytyä aamusta iltaan, mutta kaikki kuitenkin etenevät vääjäämättömästi kohti tuota väistämätöntä. Jokainen tulee olemaan kuin tuo vanhus, jos vain sinne asti selviää. Jalka ei enää nouse, ihmiset ympärillä kävelevät kepein askelin ohi, kunnes taas heidän vuoronsa koittaa. Olisiko siis mitään merkitystä, miten tämän ajan täällä käyttää. Istutko itseksesi mökissäsi keskellä korpea vai suurkaupungin vilskeessä, töitä tehden vai kierrellen maailmaa. Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, ja jos mitään ei saa mukanaan, kun täältä kerran lähtee, onko kaikki ollut loppujen lopuksi yhdentekevää?

Sain elämän tuntumaan suorastaan naurettavalta, järjettömältä. Taisin naurahtaa myös samalla ajatuksilleni, miksi tällaista taas mietinkään. Loppupäivä tuntui olevan yhtä tervanjuontia. Sainko noilla ajatuksilla sitten oloni tukalaksi, mutta tunsin olevani jonkinlaisessa jännitystilassa. Sydän takoi rinnassa kuin vanha höyryveturi ja olin jatkuvasti varuillani, mitä aivoni seuraavaksi keksisi pääni menoksi. Taisin eksyä sellaiseen osaan pääkopastani, jota ei tulisi sohia ihan noin vain.

Kuin kohtalon oikusta laitoin kotiin palatessani In Flamesin Triggerin soimaan ja tajusin tuon biisin liippaavan läheltä juurikin päivällisiä ajatuksiani. Kuuluuko ihmisen tällaisia asioita pohtia, vai olisiko parempi juosta pää tyhjänä kehdosta hautaan? Miettikääpä sitä.

Juhannussaunassa on tunnelmaa

Juhannusaatto tuntui menevän mukavissa merkeissä, olimme perheen (johon myös veljeni puoliso ja heidän pieni lapsensa lasketaan) kesken viettämässä rauhallista yhteiseloa mökillä, järven rannalla. Ohjelmassa oli siis kalastusta, pihapelejä ja ruokailua. Sateinen sääkään ei tuntunut liiemmin häiritsevän ketään. Yhteiset hetket, jolloin koko perhe on koossa, ovat melko harvinaisia välimatkojen vuoksi, oli siis otettava tästä kaikki irti.

Huomasin kuitenkin oman mielentilani alkavan laskea yhtä aikaa auringon kanssa. Tätä olin vähän pelännytkin, ehkä jopa odottanut. Takaraivossa tuo tunne oli ollut kieltämättä koko päivän, se ei ollut vain päässyt valloilleen kaiken tuon tekemisen keskellä. Viime aikojen alakuloisuus ei noin vain hellittäisikään otettaan. Vai olenko se minä, joka riipun kiinni tuossa synkässä matkustajassa, enkä anna itselleni lupaa päästää siitä irti.

Saunaan mennessäni taisin riisua itseni myös mieleni suojamuureista. Mikä tuossa saunassa onkaan, mutta siellä viimeistään ajatukset alkavat kulkea syvissä vesissä. Syvemmissä kuin tuon järven, jonka kristallinkirkkaan veden karua kauneutta, sen aaltojen liplatusta tai raivoavia vaahtopäitä, on tullut monesti saunan lauteilla tuijotettua - ja tuo järvi on syvä.

Lauteella yksin istuessani, mieleeni hiipi ajatus siitä, kaipaisko minua täällä oikeasti kukaan, jos en olisi tullutkaan. Kaipaisiko minua kukaan missään, jos minua ei olisikaan. Entäs jos en olisi koskaan syntynytkään. Kaikkihan olisi normaalisti, maailma pyörisi entiseen tapaansa. Kukaan ei silloin osaisi minua kaivata, joten puuttuisiko silloin keneltäkään mitään. Olenko siis merkityksetön? Juhannusaatto päättyi siis osaltani varsin kepeissä tunnelmissa.

Tuokaa jäitä, sormet on tulessa!

Onpa tullut tässä parin viime päivän aikana tullut kuunneltua lähes pelkästään flamenco-kitaramusiikka. Whaaat?!? Moni varmaan miettii, että mitä ihmettä nyt taas, kuka tuollaista oikeasti kuuntelee. No minä. Ei kannata tuomita tuotakaan musiikkilajia ennen kuin on itse ihan kuuntelemalla kuunnellut. Siis aivan loistavaa taiturointia, suorastaan uskomatonta.

Tuli samalla törmättyä youtubessa tällaiseen tyyppiin nimeltä Ben Woods, joka soittaa mm. vanhoja heviklassikoita flamenco-tyyppisesti. Ei voi kuin suu auki ihmetellä, miten joku osaakin noin hyvin jotain instrumenttia soittaa. Kanavallaan on kuunneltavissa mm. Heavy mellow -niminen albumi, jossa hän toisen tyypin kanssa soittaa. Lätyllä on 20 toinen toistaan upeampaa versiota näistä hevibiiseistä. Nyt esittelyyn Metallican Motorbreath, tietysti tämän tyypin käsittelyssä:

Sen verran nopeasti jätkän sormet käy, että heikompaa alkaa hirvittämään jo tuota katsellessa, saati sitten jos itse joutuisi yrittämään. Siinä olis kyllä tavoitetta, että jonain päivänä tuohon itsekin pystyisi. Taitaa kyllä jäädä haaveeksi.

Mutta kitaristit, tai ainakin tällaiset amatöörit kuten minä, tietävät varmaan tunteen, kun jotain uutta biisiä harjoittelee ja saa sen lopulta onnistumaan. Sitä tuntee olevansa kuin joku suurikin kitaravirtuoosi, suorastaan Yngwie Malmsteenin tasoinen, ellei jopa ylikin. Oikeastikin siis, kun tuossa yhtä nimeltä mainitsematonta biisiä soittelin, niin ai että sitä onnistumisen tunnetta, kun biisi kuulosti ainakin omaan korvaan lähes alkuperäisen veroiselta. Onnistuu sitä välillä edes jossain.

Kysymyksiä ilman vastauksia

Iski lievästi sanottuna pienoinen surumielisyys. Soittolistalta lähti soimaan kappale, joka sai ajatukset harhailemaan muualle tästä maailmasta heti ensitahdeista lähtien. Aloin kaipaamaan tuon laulun mielenmaisemaa, jonkinlaista täydellisyyden tunnetta. Katselisin aikanaan alas pilven reunalta, muistelisin elämän hienoja hetkiä. Ehkä hieman haikeana elämän rajallisuudesta, mutta loppujen lopuksi tyytyväisenä. Miten onkaan onnistuttu vangitsemaan kertojan tunnetila näin upeasti reiluun kolmeen minuuttiin, täydellinen taideteos.

Havahduin samalla omaan todellisuuteeni tuota kuunnellessa. Voiko sellaista edes kaivata, mitä ei ole saanut kokea? Kaipuu alkoi muuttua utopiaksi. Ajatus siitä, että olisin saanut aikaan jotain tuollaista elämässäni vaikuttaa kaukaiselta, lähes mahdottomalta. Ensimmäiset kolmekymmentä vuotta ovat kohta valuneet sormien välistä kuin hiekanjyvät, siis kolmekymmentä vuotta! Tiimalasin pohjalla alkaa olemaan hiekkaa siis jo reilusti, eikä tätä tiimalasia käännettäisi ympäri. Miksi tulevaisuus toisi muutoksen tullessaan? Mitä jos kaikki jatkuukin vain ennallaan? Onko turhaa olettaa, että jokainen löytää onnen elämansä aikana? Ovatko toiset tuomittuja kulkemaan yksin, kuin aave varjoisilla kujilla, määränpäänään särkyneiden unelmien bulevardi? Aika näyttää, mutta silloin kun tietää vastaukset kysymyksiin, on jo myöhäistä tehdä asialle mitään.

Ajatuskin siitä kauhistuttaa, että kiikun vanhana keinutuolissa muistellen elettyä elämää, mutta ei ole mitään muisteltavaa. Ei vaimoa, ei lapsia, ei mitään. Jäljellä on vain keinutuoli ja vuokrayksiö kaupungin laidalla. Katson ulos ikkunasta, mutta en näe enää elämää, näen vain pelikuvani heijastuvan lasista. Parta harmaantunut, otsa kurtussa, kyynel vierähtäneenä poskelle. Aika ei ollutkaan ystäväni, se oli salakavala viikatemies.

Pari sanaa kavereista

Mitä elämä olisikaan ilman frendejä? Aika tylsää varmaan. Tärkeintä ei ole edes mikään yhdessä tekeminen, vaan ihan jo pelkästään kahvilla istuminen ja jutteleminen. Yleensä kokoonnumme kahvilaan tai yhden kaverin kämpälle istuskelemaan porukalla. Itsellä sanoisin olevan viisi hyvää kaveria ja voisinkin nyt hieman kertoa heistä.

Meillä on siis tällainen kuuden kaverin vähän erikoinen porukka, jossa on yllättäen kolme miestä ja kolme naista. Ensimmäinen kaveri, R, on ehkä paras kaverini ja olen tuntenut hänet jo nuoruudesta asti. Kävimme koulua yhdessä ja nykyään R työskentelee yliopistolla, melko akateeminen kaveri. R on lisäksi eronnut ja yhden pojan isä. Itseasiassa toinen kaveri, M, on tämän ensimmäisen sisko, joten hänetkin olen tuntenut jo vuosia. M on töissä kokkina ja tekee muuten loistavia ruokia. Sen verran on sanottava, että M:llä on pakko-oireisuutta lähes kaikenlaisia asioita kohtaan, varsinkin siivoamista. Sellanen kutina kuitenkin on, ettei olisi ihme, jos meidän välille joskus syntyisi jotain.. Kolmas kaveri on tämän M:n lapsuudenystävä, Ra, joten tiemme ovat kohdanneet myös hänen kanssaan nuoruudessa. Vaikka hieman hemmotellun oloinen nainen onkin, on Ra kaikesta huolimatta loistava tyyppi. Ra muuten jätti miehensä alttarille, auts. Neljäs kaveri on myös nainen, P. Onkohan se outoa, että miehellä on kolme naispuolista kaveria, mutta vain kaksi miespuolista? No kuitenkin, tää naikkonen on hieman erikoisempi tapaus, varsinainen luonnonlapsi ja on asunut itsekseen jo teini-iästä lähtien. P on ammatiltaan hieroja ja tekee myös pienimuotoista singer-songwriter -tyylistä musiikkikeikkaa. Viides kaveri, J, on vanha kämppis. Nykyään J yrittää elättää itsensä näyttelijänä, vaihtelevalla menestyksellä tosin. J on kyllä kova kaveri syömään ja kun se tulee käymään kylässä, suuntaa se yleensä ekana jääkaapille. Pitää siis varata aina ylimäärästä ruokaa kaappi täyteen. Luulenpa vielä, että R:llä ja Ra:lla on jotain säpinää keskenään ja J:llä on myös jotain tunteita Ra:ta kohtaan vaikkei ehkä itsekään vielä tiedä sitä.. Hmm, alkaa kuulostamaan siltä, että meistä saisi vaikka sarjan telkkariin. Kaiken kaikkiaan siis loistava porukka ja uskoisin, että moni tästä ryhmästä pitäisi, jos pääsisi tutustumaan.

No se niistä kavereista. Ja jos joku ei vielä hoksannut, niin en mä nyt oikeesti tuohon porukkaan kuulu vaan puhuin tv-sarjasta Frendit. Kirkkaasti kaikkien aikojen paras komediasarja, joka alkoi taas uusintana Ava:lla. En olekaan pariin vuoteen tuota katsonut, joten onhan se pitkästä aikaa istuttava näiden kaverusten ääreen iltaisin. Olen itse aina jotenkin samaistunut Chandleriin, tuohon hieman awkwardiin vitsailijaan, joka ei kuitenkaan kunnolla kestä itse omaa lääkettään. Ehkä olen luonteeltani melko samanlainen. Tänään siis naama ruutuun kiinni ja Frendit tulille.

Filmi pätkii

Ei hyvältä vaikuta. On alkanut enenevässä määrin tulemaan täydellisiä blackoutteja omaan muistiin. Siis sellaisia, että ei enää muista, mitä juuri sekunti sitten ajatteli. Ajattelen jotain asiaa ja yhtäkkiä tulee vain tyhjää, ei mitään muistikuvaa mitä juuri äsken mietin. Eikä sitä ajatusta saa välttämättä palaamaan enää takaisin päähän vaikka kuinka muistelisi. Varsinkin väsyneenä huomaan tuon tapahtuvan useinkin, viimeksi eilen illalla nukkumaan käydessä. Korjaan, tapahtui juuri nyt tätä kirjoittaessa, tosin sain kiinni taas ajatuksesta hetken pohdinnan jälkeen. Ja se tunne päässä on jotain uskomatonta, kun tajuaa unohtaneensa ajatuksensa. Hetkeksi pään valtaa sellainen kauhun ja sekoamisen yhdistelmä, suoranainen paniikki. Tuntuu siltä, ettei saisi yhteyttä omiin aivoihinsa.

Olen myös huomannut, että välillä, tai melko useinkin, ei saa jotain tiettyä sanaa päähänsä. Voi olla siis ihan joku yleinen esine tai henkilö, mutta ei vaan millään meinaa saada mieleensä mikä tai kuka se on nimeltään. Joskus joutuu pysähtymään kesken lauseen ja jäädä miettimään jotain sanaa, jonka kuvan kyllä päässä näkee, mutta ei osaa yhdistää sitä mihinkään sanaan. Joutuu sitten kalastelemaan kuulijalta, josko hän osaisi täydentää lauseeni. Yleensä se kuulija katsoo hölmistyneenä, eikä voi uskoa että tuollaisen sanan voi unohtaa. Joskus käy niinkin, että muistaa sanan englanniksi muttei suomeksi, ihmeellistä.

Sitä on toki sattunut aiemminkin, että unohtaa vaikka kauppaostoksia, siksi nykyään pidänkin listaa ostoksista. Myös se on tuttua, että ajattelee etsivänsä kohta jonkun asian netistä, siis googlettaa jotain asiaa, mutta kuitenkin unohtaa koko asian tai muistaa vasta pidemmän ajan kuluttua. Se ei kuitenkaan vaikuta niin huolestuttavalta, koska jos keskittyy johonkin muuhun asiaan niin tokihan sitä saattaa asioita unohtaa.

Olen jostain kuullut, että tämä nykyinen tietotulva ja etsimisen helppous voisi aiheuttaa muistin huononemista. Enää ei tarvitse painaa mitään päähänsä tai varsinkaan yrittää muistella mitään, koska voi googlettaa. Olitpa sitten kotona, mökillä tai vaikka Mount Everestin huipulla, on nopeampaa etsiä tieto netistä kuin yrittää muistella löytyisikö tietoa omasta päänupista.

Tämä ajatuksen yhtäkkinen unohtaminen vaikuttaa kuitenkin epänormaalilta, enkä voi käsittää miten se edes on mahdollista. Olisiko niin paljon ajatuksia päässä, ettei yhtä tiettyä saa sieltä enää takaisin kaivettua. Tai ehkä syyllinen on väsymys. Vai olisiko sittenkin se vanhuus, joka alkaa painaa. Johan sitä kohta on kolmekymppinen, siis lähes eläkeiässä.

Sen verran pää kuitenkin vielä pelaa, että muistan kuunnelleeni tässä parina päivänä pitkästä aikaa Foo Fightersia. En mikään bändin suuri fani ole koskaan ollut, mutta onhan niillä paljon hyviä biisejä, kuten tämä:

En edes oikeastaan tiedä, miksi tulee niin harvoin tätä bändiä kuunneltua. Nyt tässä parin päivän aikana on tuntunut, etten saa tarpeekseni näistä biiseistä, loistokamaa siis. Viimeisimmän levyn tosin taisin kerran kuunnella, kun se ilmestyi, eikä se oikein iskenyt silloin. Pitää vissiin kuunnella uudestaan, jos toisella kuuntelukerralla se kuulostaisikin jo paremmalta.

Muura-muurahainen kortta ei jaksanut kuljettaa

Tuli tuossa eräänä päivänä seurattua yhtä muurahaista aurinkoa ottaessani. Silmät kiinnittyi tähän kuusijalkaiseen kummajaiseen, kun huomasin sen äheltävän ison kepukan kanssa. Mihinkään se ei sitä saanut liikkumaan sen tunnin aikana, kun sen toimintaa seurailin. Välillä toinen muurahainen sattui paikalle, mutta kukaan ei jäänyt tätä auttamaan.

Tökin itse muurahaista ja keppiä eteenpäin muutamaan otteeseen, mutta aina matkanteko tyssäsi siihen paikkaan. Ihmettelin suorastaan, että miksi tuo ei anna periksi vaikka tiesi itsekin, ettei tästä mitään tule. Aikani siinä päivittelin, ja päivetyin, jonka jälkeen päätin auttaa tuota pientä elukkaa, joka oli ottanut selvästi liian suuren taakan kantaakseen. Huomasin muutaman metrin päässä kivikasan, jossa näytti olevan näiden muurahaisten pesä. Nappasin muurahaisen ja kepukan matkaan ja vein ne pesän suulle. Tyytyväisenä muurahainen kiikutti kepukan kivenkoloon ja varmaan kehuskeli kavereilleen jaksaneensa kantaa tuon jättimäisen tukin yksin. Tai ehkä se kertoi jättiläisen ottaneen kiinni hänestä ja tuoneen pesään. Toivottavasti ei tuota viimeistä, olisivat pitäneet hulluna.

Tuosta episodista tuli mieleeni, että olemmeko me ihmiset muurahaisten tasolla, kävelemmekö vain ohi vaikka huomaisimme toisen ihmisen selvästi tarvitsevan apuamme. Vai olisiko meistä pysähtymään ja kulkemaan hetki vierellä, vaikka olisikin kiire sinne kotisohvalle salkkareiden ääreen? Välillä vaikuttaa siltä, että ne kenellä menee huonoimmin ovat ensimmäisenä valmiina auttamaan toisia. Ehkä se johtuu siitä, että tietää omasta kokemuksestaan, kuinka pienikin apu voi olla joskus tarpeen, kuinka yksikin ystävällinen ele voi muuttaa päivän kulun täydellisesti.

No voihan HEL..

..LE. Helleraja paukkui jo viikko sitten, nimittäin sisällä. Se onkin varmaan osasyy siihen unettomuuteen, josta olen kärsinyt. Huomaamatta on päässyt kämppä kuumenemaan turhan kuumaksi ajatellen mukavia yöunia. Odotan taas oikein innolla kesähelteitä, kun tämä sauna, jota kodiksikin voi kutsua, lämpenee 30 asteeseen, ehkä jopa yli. Onneksi on sentään parveke, jonka kautta ilma edes vähän vaihtuu. Kyllä se ilmastointi vaan tekisi gutaa myös näillä leveysasteilla. On tässä viime aikoina ollut joka aamu vähän seuraavanlainen fiilis herätessä, kun yritän päästä sängystä keittiöön kylmän vesilasin ääreen:

Näinköhän tuo on myöskään ihan terveellistä nostella painoja 25-30 asteen lämpötilassa. Hiki tuntuu kyllä irtoavan helpommin nyt kuin talvioloissa, on tullut huomattua. Kunnon ei kuitenkaan pitäisi olla pahasti rapistunut talvesta. No kai se sydänlihaskin saa sitten kunnon harjotusta, kun tekee vähän tiukkaa ja kiikkuu siinä hämärän rajamailla sarjat tehtyään. Olisikohan järkevämpää kuitenkin vaihtaa kesäksi kotiharjoittelu kuntosaliin, ehkä siellä olisi viileämpää tai ainakin muita paikalla, jos sydän pettää.

Muutenhan toki toivon lämpötilojen vihdoin nousevan ja varsinkin tuon tuulen laantuvan. Pääsisi taas grillaamaan sekä omaa että sian kassleria ja ehkä jopa pulahtamaan järvessä siinä välissä. Onhan tuon kämpän kuumuuden aikaisempinakin kesinä kestänyt kuolematta, joten eiköhän siihen taas pikkuhiljaa totu. Ei kai siis pitäisi valittaa, kesä on kerran vuodessa vaan, joskus jopa harvemmin.