Who's the winner, me or my mind?

Olen päässyt taas kiinni tuohon painojen nostelun ihanaan maailmaan. Talvella ja keväällä saattoi mennä viikkoja, etten puntteihin sormillani koskenut. Tuskin edes katsetta saatoin luoda noihin seinän vierellä odottaviin raskasmetalleihin. Tosin osasyy tähän oli pitkät sairastelujaksot, jolloin on helppo antaa itsensä repsahtaa ja käyttää välillä sairastelua tekosyynäkin tekemättömyyteen. Nyt kuitenkin jo viikkojen ajan olen saanut itseni rehkimään lähes joka toinen päivä ja usein iskee tilanne, että tekisi mieli pumpata sitä rautaa jokaisena päivänä eikä malttaisi pitää niitä lepopäiviä lainkaan.

Muutenkin viime aikoina olen ollut tavallista paremmassa vireessä, myös henkisesti. Minulle tyypillinen melankolinen tai toisinaan jopa synkkä mielenmaisema on pysynyt pitkään piilossa itseltäni. Nyt kuitenkin muutaman päivän aikana tuo takaraivoon kätkeytynyt lannistaja on palannut kummittelemaan. Sitä on vaikea selittää, mutta tuon tuntee ihan fyysisestikin jossain tuolla sisuskaluissaan ja mielen sopukoissaan. Aiemmin viikon aikana olen saanut sen aina kukistettua ennen kuin se on tehnyt tuhojaan ja myrkyttänyt mieltäni, mutta tänään se pääsi iskemään yllättäen takavasemmalta. Pari suoraa, muutama koukku ja hups, sain keräillä itseäni kanveesista.

Miksi sitä pitääkin alkaa ajattelemaan kaikkea sellaista, mikä saa mielen masentumaan varmasti. Aivan yhtäkkiä sitä löytää itsensä toivottomuuden keskeltä vaikka vasta hetki sitten kaikki tuntui olevan ihan hyvin. On kuin mielellä olisi oma tahtonsa, joka ei ajattele minun parasta vaan takertuu juuri niihin ajatuksiin, mitä ei kannata ajatella. Aivan kuin meitä olisi kaksi, Minä ja mun pää, toisistaan erilliset yksiköt kamppailemassa elintilastaan. Yleensä sitä ei edes jaksa taistella niitä masentavia ajatuksia vastaan vaan nielee ne purematta ja jää vellomaan siihen tunteeseen.

Tänään tuomari ei kuitenkaan ehtinyt laskea kymmeneen saakka, en tullut sittenkään tyrmätyksi. Nappasin painot käsiini ja aloin hikoilla. Hien mukana virtasi ulos ilmeisesti myös nuo synkistyneet ajatukset sillä treenin jälkeen olo oli taas huomattavasti kirkkaampi. Ei ehkä huikea, mutta parempi.

On siis ilmeisen totta tuo vanha sanonta, että ihminen on itsensä pahin vihollinen. Itse on myös löydettävä ne aseet, joilla tuosta kamppailusta selviää voittajana, tai ainakin tasapisteissä.