Turhanpäiväistä jorinaa

Heräsin basson jytkeeseen. En siis varsinaisesti, mutta kuten joskus aiemminkin olen maininnut, herätessäni päässäni soi yleensä jokin kappale. Tällä kertaa se oli jotain eurodancea eli tuttavallisemmin amispoppia. Mitä ihmettä, en yleisesti ottaen tuota musiikkilajia kuuntele ja ihmettelinkin hetken, mistä moinen biitti on jäänyt päähän pyörimään. Muistin, että taisi jokunen päivä sitten radiosta tulla tuo kyseinen biisi. Ihmeellisesti aivot löytävät jostain mielen sopukoista aina jonkun biisin korvamadoksi. Kyseinen biisi oli siis Gigi D'Agostinon I'll fly with you, nimi muistui mieleen aamulla hetken pähkäilyn jälkeen. Ei siis auttanut muu kuin laittaa kyseinen biisi soimaan ja kahvit porisemaan.

Lounaalle päätin mennä mäkkäriin, oli siis oikein herkkuateria tiedossa.. Epäilin olisiko tuolla edes tilaa näin hiihtolomien aikaan, mutta paikkahan olikin lähes tyhjä. Ihmiset ovat tainneet lähteä oikeasti hiihtämään. Pari laitapuolenkulkijan näköistä tyyppiä sattui kyllä samaan aikaan jonoon. Olivat tainneet popsia aamulla muitakin nappeja kuin vitamiinipillereitä, sen verran jumissa varsinkin toinen heistä tuntui olevan. Eipä noista mitään harmia kuitenkaan ollut, asiallisesti söivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Mättäessäni ranskalaisia ja hampurilaista suuhuni suupielet ja sormet rasvassa, aloin miettiä kuinka mielenkiintoista olisi tietää noidenkin kaverusten tarina. Miten heidän elämänsä on tuohon pisteeseen mennyt, oliko joku tietty tapahtuma, mikä suisti heidät raiteiltaan vai valitsivatko he kenties "vapaaehtoisesti" tuon polun. No, eipä minulla ole varaa tai tarkoitustakaan toisia ihmisiä tai heidän valintojaan tuomita, varsinkaan jos heistä ei ole mitään haittaa muille. Lähinnä siis pidän sitä vain mielenkiintoisena, miten kenestäkin ihmisestä tulee sellainen kuin tulee.

Saatuani mahani täyteen, unohdin hetkeksi muiden elämästä murehtimisen ja suuntasin kaupoille. Piti metsästää paria eri vaatekappaletta ja vähän jotain muutakin. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jotkut saavat kulutettua tuntikaupalla aikaa ostoksilla, itselläni nuo kauppareissut ovat enemmänkin sellaisia harkittuja iskuja tiettyjen tavaroiden löytämiseksi. Tai vaikka yrittäisikin kuluttaa enemmän aikaa ja pyöritellä erinäisiä riepuja käsissäni, niin kyllähän siihenkin aika äkkiä tuskastuu. No, eipä mennyt kuitenkaan ihan putkeen tuo ostosreissu. Alkaa nimittäin ilmeisesti muisti pettää jo tässä iässä, kun kolmesta tarvitsemastani tavarasta muistaa kaksi. Onhan se tietysti yli puolet, joten ei kai tässä vielä mitään hätää ole..

Autolla lähdettyäni etenemään kohti kotiosoitetta, huomasin talvesta olevan jotain iloakin. Eräs katu oli kaventunut niin, etteivät vastakkaisista suunnista tulevat autot mahtuneet kunnolla samaan aikaan kulkemaan. Tämähän ei vielä sinällään mikään suuri ilonaihe ole, mutta siitä johtunut tapahtuma kylläkin. Huomasin vastakkaisesta suunnasta tulevan auton edessäni, enkä päässyt etenemään. Odottelin siinä sitten vuoroani, kunnes vastaan tuleva auto sai koukattua ohitseni. Tuossa sitten ohitushetkellä huomasin kuskin olevankin melko vetävän näköinen nainen ja hymyilipä hän vielä viekkaasti minulle. No siinä sitten yritin vastata hymyyn todella coolin oloisesti. Olin vähintään kuin joku Hollywood-hurmuri. Nyt pitäisi tietää kenestä naiset tykkää, mutta sanotaan vaikka näin Oscarien lähestymisen kunniaksi, että olin kuin Leonardo DiCaprio. Ainakin mielessäni. Todellisuudessa näytin varmaan joltain säikähtäneeltä peuralta ajovaloissa, joka yrittää moonwalkata tiensä pois tukalasta tilanteesta tekohymy kasvoillaan. Eipä sillä ole loppujen lopuksi väliä, en tuota ihmistä näe varmastikaan enää toiste. Tai ehkä olisikin pitänyt tehdä käsijarrukäännös ja lähteä perään, roikkua takapuskurissa kuin mikäkin sekopää ja yrittää saada hänet pysähtymään. Tosin tuollaisen romanttisesta elokuvasta otetun kohtauksen toteuttaminen oikeassa elämässä toisi varmasti vain soiton poliisille ja mahdollisesti lähestymiskieltoa. Eli parempi siis näin.

Alkuillasta alkoi kuitenkin joku tuskanhiki iskeä taas päälle, ainakin kuvainnollisesti. Keskittymiskyky oli nollassa, enkä keksinyt mitään järkevää tekemistäkään. Olen huomannut musiikin rauhoittavan voiman auttavan useasti näissä tilanteissa. Se riippuu kyllä täysin päivästä, mikä musiikkilaji helpottaa. Välillä se on metalli, välillä joku suomenkielinen pop/rock-musiikki ja toisinaan räppi. Tänään se tuntui olevan elektronisen puolen musiikki, ehkä aamuherätyksestä johtuen. Oikean musiikkilajin löydyttyä olokin alkoi helpottua kummasti ja päätin kirjoittaa tällaisen "mitä sylki suuhun tuo" -kertomuksen päiväni kulusta. Eipä tästä jäänyt kyllä paljoa lapsille kertomista, mutta toisaalta eipä minulla mitään lapsia olekaan ja tätä menoa tuskin tulee koskaan olemaankaan, joten #dealwithit.