Paino harteilla

Viime viikot ovat olleet henkisesti taas melko raskaita muutamastakin eri syystä, tai olisiko elämässä itsessään jo tarpeeksi syytä. Satuin huomaamaan, että Stratovarius oli mukana lauantain SuomiLOVE jaksossa, joten päätin sitten katsoa kyseisen ohjelman ihan vain tuon takia. En kovin pitkälle ohjelmassa päässyt, kun järjettömän koskettavat tarinat ja musiikki iskivät syvälle sisimpääni, murtaen kuoreni. Jollei nyt aivan kokonaan, niin ainakin osittain. Oli aivan hilkulla, etten olisi romahtanut aivan täysin, mutta hammasta purren sain pidettyä itseni kutakuinkin kasassa. Jotenkin tuo patoutunut ahdistus alkoi purkautumaan aivan yllättäen ja olokin kyllä koheni tuon myötä jonkin verran. Ilmeisesti tekisi ihan hyvää välillä päästä purkamaan tuota sisään kertynyttä painetta jotenkin.

Kuinka paljon murheita mahtuukaan ihmisten elämään, sen olen saanut huomata taas viime päivinä. Eikä tuota ohjelmaa katsoessa ainakaan päässyt sitä unohtamaan. Toisinaan, tai aika useinkin, huomaan ottavani muidenkin ihmisten huolet sisälleni ja murehdin asioista heidänkin puolesta. Tiedän kyllä sen, ettei tuo murehtiminen mitään auta ja omissakin asioissa on jo ihan tarpeeksi miettimistä, mutta ei kai sitä luonnolleen mitään voi. Tuo taas aiheuttaa sen, että vähän kerrassaan nuo negatiiviset ajatukset valtaavat koko päänupin ja oma sietokyky tulee vain yksinkertaisesti vastaan. Kuitenkin jostain syystä tuota ohjelmaa seuratessa ja tuntemattomien ihmisten tarinoita kuunnellessa tuli sellainen fiilis, että kaikki nämä murheet ja huolet kuuluvat tähän ihmiselämään, niin valitettavaa kuin se onkin. Kaikilla niitä ongelmia on ja niiden kanssa on vain opittava elämään. Ehkä oli myös jotenkin omalla tavallaan lohdullista huomata, ettei kaikkien muidenkaan elämä ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, mutta eteenpäin on mahdollista päästä siitä huolimatta.

Ei kai tässä taas siis auta muu kuin alkaa kaivautumaan sieltä kuopan pohjalta lähemmäs maan pintaa. Pitäisi yrittää muistaa, ettemme ole yksin siellä pohjalla vaan olemme kaikki samassa kuopassa, toiset ehkä syvemmällä, mutta kuitenkin. Toivottavasti saamme myös toisiltamme sitä voimaa jaksaa eteenpän, ylöspäin, emmekä polje muita sinne maahan samalla. Itselläni on vain ollut aina se ongelma, etten osaa tai pysty avautumaan kenellekään (jos tätä blogia ei oteta huomioon), koska en halua huolestuttaa ketään muuta ihmistä omilla ongelmillani. Kai tuo on myös sellainen suomalaismiehen perisynti, mene ja tiedä.

Pitäisi myös keksiä, miten tuota ahdistusta saisi purettua järkevästi, ettei siitä tulisi sellaista jatkuvasti kasvavaa taakkaa, jota vetää perässään aina siihen saakka, kunnes huomaa, ettei enää voimia muuhun ole. Kai tämä kirjoittaminenkin omalla tavallaan auttaa käsittelemään noita ajatuksia ja tunteita, ehkä myös osaltaan keventämään tuota painoa harteilla.