Jälkeen jälkien, olinko minäkin ihminen?

On ollut taas jotenkin vaikeaa tarttua kynään ja kirjoittaa mitään tänne blogiin. Olen huomannut, että välillä tulee sellaisia kausia, jolloin ei vain saa aikaiseksi tehdä juuri mitään tai valitsee mieluiten sen helpoimman tien. Usein on paljon helpompaa istahtaa koneelle ja aukaista vaikka youtube tai selailla iltapäivälehtien etusivuja kymmenettä kertaa tunnin aikana, kuin aukaista tyhjä blogisivu ja alkaa kirjoittamaan. Usein noina hetkinä ei se päänuppikaan tunnu pelaavan niin, että sieltä edes saisi kaivettua ulos mitään kirjoittamisen arvoista.

Olen myös huomannut, että mitä enemmän on aikaa edellisestä kirjoituksesta sitä vaikeampi on saada mitään tekstiä ulos tai sanoisinko ennemmin, että on jotenkin vaikeampaa alkaa mitään kirjoittamaan. Sitä jotenkin unohtaa, miten antoisaa se voi välillä ollakaan, istua ihan rauhassa tuolille ja antaa ajatustensa virrata sormien kautta ulos maailmalle. Sitten kun on saanut taas kirjoituksen julkaistua, voisi monesti jo seuraavana päivänä tarttua uudestaan kynään.

No sitten itse päivän asiaan.

Kuten usein, myös tämä seuraava ajatuskuvio sai alkunsa auton ratissa. Mikähän siinä muuten on, että monesti ajatukseni lähtevät lentoon juuri autossa. Ehkä se, että tuolloin saa olla omissa ajatuksissaan eikä mikään elektroninen laite ole häiritsemässä, lukuun ottamatta siis radiota, joka tässäkin tapauksessa oli se ajatuksen liikkeellepanija. Radiosta alkoi nimittäin soida Haloo Helsingin Maailma on tehty meitä varten -biisi. En pystynyt sillä hetkellä keskittymään koko laulun sanomaan, koska jäin kiinni yhteen kertosäkeen lauseeseen: "Jokainen tänne jonkun jäljen jättää". Ensimmäisenä mieleeni tuli, että eipä taida nyt ihan paikkaansa pitää tuo heitto. Saisi olla melkoinen optimisti, että luulee tulevien sukupolvien muistavan minutkin tai melkeinpä kenet tahansa normikansalaisen. Itselläni ei ainakaan ole juuri mitään hajua millaisia ihmisiä esimerkiksi isovanhempieni vanhemmat olivat, saati sitten että siitä taaksepäin sukupuuta tietäisi henkilöistä jotain. Jos nyt et satu olemaan joku Edisonin kaltainen keksijä, niin melko äkkiä tulet unholaan häviämään. Valitettavaa, mutta totta.

"Jonkun ajan päästä tämän kadun vartta kulkee joku muu. Jonkun ajan päästä sinun keittiössäs istuu joku muu", lauloi Juha Tapiokin yhdessä biisissään. Ja niinhän se vain on, että rajallinen on tämä aikamme täällä. Uudet ihmiset tulevat ja jatkavat samanlaisia askareitaan samassa asunnossa, jossa itse vielä hetki sitten joit ehkä aamukahvia samalla ikkunasta seuraten muiden aamukiireitä; joku rientää lapset kainalossaan kohti päiväkotia, toinen ulkoiluttaa koiraansa jo hieman askel horjuen.

Silloin sen myös ymmärsin: ei sillä loppujen lopuksi ole väliä, muistaako minut tai sinut joku vuosisadan päästä. Tärkeintähän on juuri tämä hetki ja ihmiset ympärilläsi. Haudan takaa on luultavasti melko vaikeaa ketään enää auttaa, mutta tässä hetkessä voit tehdä parhaasi muiden hyväksi ja voit jättää sen jäljen heidän sydämeensä. Nimeäsi ei ehkä tule löytymään historiankirjoista, mutta se ei tarkoita, ettetkö olisi voinut olla merkittävä henkilö pienemmässä mittakaavassa. Ympärilläsi olevien ihmisten elämässä olet voinut olla tärkeä lenkki, ehkä tärkeämpi kuin olet osannut ise kuvitellakaan.