Myös muut ihmiset tuntuvat katsovan hieman vinoon heitä, jotka ovat vielä "vanhoilla päivillään" yksineläjiä. Kai sitä jotenkin tuntee olonsa aika pettyneeksi, jos huomaa olevansa yksi noista poikamiehistä. You had one job! - kuten yleinen huudahduskin sanoo. Jos ihmisellä yleisesti ottaen ajatellaan olevan se yksi tehtävä, löytää puoliso ja ehkä vielä siirtää sitä viestikapulaa seuraavalle polvelle, ja siinä ilman hyväksyttävää syytä epäonnistuu, niin ei kai sitä voi oikein itseään selkään hirveästi taputella. Mutta millähän koulutunnilla opetettiin, kuinka olla ihminen? Taisin nimittäin haaveilla sen(kin) tunnin ohi. Tai ehkä sitä ei missään tunnilla opetettu vaan sen olisi oppinut elämällä silloin tuntien välissä. Joka tapauksessa tiimalasissa alkaa hiekanmurut vajota uhkaavasti, eikä tuota aikaa todellakaan ole enää paljoa hukattavaksi. Vuodet tuntuvat vierivän nykyään niin nopeasti, ettei perässä pysy.
Onkohan se tämä kevät, mikä on saanut taas ajatukset tikittämään, mutta tuntuu että joka puolella pyörii lapsiperheitä. Kaikki heistä vielä suunnileen omaa ikäluokkaa ja jopa nuorempia. Noita katsellessa tulee itsellenikin halu saada kokea jotain tuollaista, jonain päivänä. Se vain tuntuu olevan liikaa pyydetty.
Olen kuitenkin havainnut, että tuo paniikin poikanen on myös antanut jotain pientä lisävirtaa, mikä ajaa toivottavasti minua eteenpäin myös elämässä. Aiemmin olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin, mutta jospa sitä vielä antaisi itselleen mahdollisuuden. Ja vaikka välillä se omassa itsesäälissä rypeminen tuntuu parhaalta mahdolliselta tavalta viettää aikaa, ei se loppupelissä taida ainakaan auttaa, jos haluaa elämältä muutakin. Onhan sitä loppuelämä sitten aikaa märehtiä omassa epäonnistumisessaan, mutta ei kai kuitenkaan ihan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti