Kukkuu, onko ketään kotona?

Tiedättekö sen tunteen, kun eksyy omiin ajatuksiinsa, eikä niistä tunnu pääsevän eroon hetkeksikään koko valveillaoloaikana? Myös unet ovat tuntuneet varsin vilkkailta, joten aivotoiminta ei ole tainnut lähiaikoina saada hirveästi lepoa. Viime aikoina olen syystä tai toisesta pohdiskellut hyvinkin syvällisiä aiheita niin omaan kuin ylipäätään ihmisten elämään liittyen. Olen mietiskellyt elämän jonkinlaista absurdiutta sekä sitä, mitä minä, me, täällä oikeastaan teemme. Olen pohtinut, miten ihmisen tulisi elää ja kuinka jokainen kai yrittää parhaansa, mutta se paras ei vaan koskaan riitä. Riitä mihin, mihin minkä pitäisi riittää? Olen ollut kuin järvessä, josta on irroitettu tulppa pohjasta. Maailma, elämä, pyörii ympärilläni utuisena, kun imeydyn pyörteen mukana kohti pohjalla ammottavaa aukkoa. Liian nopeasti. Yhdenkään puun oksa ei ylety tänne asti, jotta saisin siitä kiinni ja pelastautuisin.

Edellinen viikko vierähti siinäkin mielessä omituisesti, että jostain syystä musiikin kuuntelu jäi hyvin vähälle. Joskus on aiemminkin ollut sellaisia aikoja, jolloin ei päivänä-kahtena ole jaksanut musiikin kuuntelu juuri kiinnostaa, mutta nyt koko viikko vierähti jotenkin niin, ettei päivisin tullut kuunneltua kuin ihan yksittäisiä kappaleita. En oikeastaan tiedä, mistä tuo johtuu. Olinko vain uppoutunut johonkin ajatuksiini niin täysin, että musiikki olisi vain häirinnyt tuota mietiskelyä. Vaikea sanoa. Olen ollut myös aloittavinani useitakin eri blogi-tekstejä tässä parin viikon aikana, mutta aina jostain syystä ne ovat jääneet kesken ja julkaisematta. En kai ole jaksanut paneutua mihinkään aiheeseen ja toisinaan tuntuu melkoisen turhalta mitään edes julkaista.

Myös tätä omaa elämää on tullut pyöriteltyä päässä ihan kiitettävästi. Ja mitäpä tuosta seuraa muuta kuin lisää ahdistusta. Tälläkin hetkellä tunnen jokaisen sydämenlyönnin rinnassani tai oikeastaan koko kehossani valtavina moukariniskuina. Sydänkin siis käy taas ylikierroksilla pään lisäksi. Eniten on ehkä mietityttänyt se, kuinka huomaa oman elämänsä valuvan täysin hukkaan, eikä osaa tehdä asialle kuitenkaan yhtään mitään. Eikä myöskään ole näköpiirissä mitään, mikä voisi olla avuksi tähän tilanteeseen. Sitä vain polkee paikallaan vajoten lentohiekkaan.

Ja miksi ihmeessä tällaisia asioita pitää sitten kerta toisensa jälkeen alkaa mietiskelemään. Luulenko toisiaan, että minä olen se joka ratkaisee elämän tarkoituksen tai löydän vastauksen muihin perimmäisiin kysymyksiin, kun en tunnu osaavan edes elää omaa elämääni niin kuin ihmisen kuuluisi.

Ei pitäisi ajatella. Osaisipa elää ja olla vain.