Hetki

Istun pilkkijakkaralla ja katson kaukaisuuteen. Taivas ja maa, yhtä ja samaa harmaanvalkoiseen taittuvaa sävyä. Horisontissa näkyy vain tummempi viiva siinä kohtaa, jossa taivas muuttuu jääksi tai päinvastoin. Tuona hetkenä ajattelen näyn olevan kuin linnunmunan sisällä, kun poikanen on kuoriutumassa. Ensimmäinen halkeama näkyy tummana viivana, muuten vaaleassa kuoressa. Aika tuntuu pysähtyneen ja vielä hetken saisin olla rauhassa muulta maailmalta.

Muita ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla. Rannalla tönöttävät mökit ovat autioita. Talviteloilla. Kaksi korppia raakkuu takanani puiden latvoissa. Tuijotan välillä pilkkionkea, välillä taivaanrantaa. Vedän syvään henkeä. Näky saa suupieliini pienen hymynkareen. Vain jossain tuon munankuoren takana humisevat autojen äänet estävät minua vaipumasta täydelliseen seesteisyyteen.

Päässani alkaa soida Kent. Luultavasti siksi, että sain vihdoin aikaiseksi tutustua tuohonkin bändiin. Nousen pystyyn ja kaadan kuumaa kahvia termospullosta kuppiin ja kupista suuhuni. Lämmittävän tunteen myötä päätän kairata vielä muutaman reiän jäähän. Kalaa ei tule, mutta en oikeastaan sitä lähtenyt pyytämäänkään. Tälläkin kertaa tavoitteena oli täysin toisenlaiset saaliit. Lopulta huokaisen haikeasti ja myönnän itselleni, että olisi aika taas palata arkeen. Lähden ajamaan kohti tuota tummaa kuoren halkeamaa.

Kotiin palattuani mietin, ajattelenko asiaa väärin päin. Onko kuoren sisällä oikeasti pimeää ja valo alkaa sarastaa vasta, kun se halkeaa?