On elokuinen iltapäivä. Istun mökin portailla ja kesän viimeiset lämpimät valonsäteet saavat raajani vertymään. Kesän alussa olin tuonut yhden kitaroistani mökille juuri näitä hetkiä varten. Otan kitaran syliini ja antaudun musiikin vietäväksi. Huomaan soittavani melko kovaa ja varmaan naapurimökkiläiset kuulevat revittelyni yli tyynen järvenselän. Mutta tällä kertaa en välitä, kuunnelkoot mitä minulla on kerrottavaa.
Jonkun ajan kuluttua hiljennyn hetkeksi ja huomaan heinäsirkkojen yhtyneen mukaan soitantaan viulusooloineen. Hymynkare nousee huulilleni ja yritän imeä itseeni tämän hetken. Jospa tämä lämmittäisi mieltäni läpi tulevan talven, jonka kovuutta ja pituutta en vielä tiedä. Niin kai se elämässä menee muutenkin, että yritetään elää ja nauttia täysillä silloin, kun siihen pystytään ja huonompina hetkinä toivotaan, että lämpö vielä joskus palaisi.
Nyt eletään syyskuun loppua, sormet ovat kylmenneet ja yritän naputtaa tätä tekstiä näppäimistöllä. Kaukana tuntuvat olevan nuo auringonsäteet, jotka lämmittivät käteni vauhdikkaaseen lentoon kitaran pitkällä kiitoradalla. Ehkä tuo elokuinen lämpö ei riittänyt kuitenkaan aivan kevääseen saakka. Lohduttaakseni itseäni, käännyin taas pehmeän savuisen akustisen musiikin puoleen. Jos ei auringosta ole enää lämmittäjäksi, olisiko melankoliasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti