Jostain syystä tämän vuoden puolella on iskenyt valtava kaipuu tämän blogin pariin. Eikä ainoastaan tämän blogin kirjoittamiseen vaan myös kokonaisvaltaisesti siihen maailmaan mitä siihen liittyi. Ei toki kokoaikaista tämä tunne ole, mutta enenevissä määrin ajatukset ovat vieneet tällekin puolelle elämää.
Muistan toki myös sen, miten huonossa jamassa itse olin silloin ja miten tärkeä väylä tämä blogi oli ajatusten käsittelyyn. Varmasti aika on osittain kullannut muistot, mutta voisiko olla myös kyse siitä, että kun on vuosia ollut vähintäänkin melankolinen, jos ei jopa masentunut, niin sellaistakin elämää voi jäädä kaipaamaan ja jollain kieroutuneella tavalla siitä voisi nauttiakin.
Olen myös huomannut alitajunnastani nousevan ajatuksen siitä, että tämä nykyinen onneni ei olisi ikuista vaan kohtalonani tulisi olemaan onneton yksinäisyys. Mutta samalla minut on vallannut tunne, että niinhän tämän kuuluukin mennä sillä sellainenhan minä pohjimmiltani olen enkä täten muuta ansaitsekaan.
Tarkemmin ajateltuna ei ehkä voi puhua siitä, että lopulta nauttisin onnettomasta olotilasta vaan ehkä olen oppinut siihen, että se on minulle normaalia ja tämä nykyisyys taas epänormaali tila. Koska blogin kirjoittaminen ja nuo vaikeat vuodet linkittyvät niin vahvasti yhteen olisi minun syytä pystyä erottamaan ne toisistaan. Vaikka kaipaisin kirjoittamista, minun ei tarvitse kaivata samalla sitä synkkyyttä missä elin. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä tunnen taas oloni normaaliksi. Tavalla tai toisella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti