Kävelemme usein läpi läheisen hautausmaan. Toisinaan huomaamme jonkun mielenkiitoisen hautakiven ja pysähdymme hetkeksi sitä tutkimaan. En tiedä, onko yleisesti paheksuttavaa jäädä katselemaan jotain vierasta hautaa, mutta itse en ainakaan pidä sitä mitenkään suurena syntinä.
Olen huomannut hautausmaan herättävän minussa suuria tunteita. Nämä tunteet kuitenkin vaihtuvat aina päivästä, kerrasta, toiseen. Välillä hautoja katsoessani tunnen suurta helpotusta siitä, että lopulta tuonne päädymme jokainen ja maalliset murheet häviävät sillä sekunnilla, kun viimeinen kellonisku kajahtaa. Toisinaan tunnen kuitenkin suurta ahdistusta siitä, miten paljon surua mahtuu jokaisen hautakiven taakse, ja miten lopullista se onkaan, kun tuolla nurmipeiton alla nukutaan. Ei saa enää tekemätöntä tehdyksi tai tehtyä tekemättömäksi, oma perintö elää hetken muiden mielessä, kunnes sekin haalenee ja haihtuu pois sukupolvessa tai kahdessa. Mikäli on edes niin onnekas, että joku tänne jää muistelemaan.
Tuolla hautausmaalla, jonka läpi kuljemme, ensimmäiset haudat ovat olleet 1800-luvun loppupuolella kuolleiden. On mielenkiintoista ajatella, millainen maailma tuohon aikaan on ollut ja loppujen lopuksi miten lähellä tuokin aika meitä on, vain muutama sukupolvi taaksepäin. Silti heistäkään ei ole jäänyt jäljelle muuta kuin nimi kiveen.
Nurmikon seasta nousee esiin suuria graniittipaaseja sekä hyvin vaatimattomia kiviä, joita ei kauempaa erota paasien muodostamien varjojen ja heinien joukosta. On ruosteisia ristejä, osa mennyt poikkikin. Osassa nimet ovat kuluneet jo lähes näkymättömiin, toisiin on kaiverrettu jopa kasvokuva.
Jokaisella olisi varmasti mielenkiintoinen elämäntarina kerrottavanaan, mutta harvemmista sellaista on saatavilla. Varsinkaan heistä, jotka jo eläessään ovat kulkeneet siellä suurmiehien varjoissa, ponnistaneet heinien seasta. Yllättävän paljon tulee vastaan myös hyvin nuorena menehtyneitä, mikä poikkeuksetta aiheuttaa surua, mutta samalla se toimii myös herätyksenä jokaiselle.
Ehkä tunnettu suomalainen laulu on oikeassa, jokainen ihminen on laulun arvoinen. Jos nyt ei laulua jokaisesta ihmisestä olisi mahdollista tehdäkään, niin jonkinlaisen tiivistetyn elämäkerran lukisin kyllä mielelläni. On jotenkin karmivaa ajatella, että hautapaikkakin voidaan ottaa uuteen käyttöön jo parinkymmenen vuoden kuluttua hautaamisesta. Tuon jälkeen ihmisestä on pyyhitty pois viimeisetkin elonmerkit. Ehkä aikamme täällä ei kuulu ollakaan ikuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti