perjantai 3. syyskuuta 2021

Häiriötekijöitä

En ole varmaan ainut, joka on huomannut että nyky-yhteiskunnassa on monesti vaikea keskittyä mihinkään aikaa vievään tekemiseen. Varsinkin siis sellaiseen keskittymiskykyä vaativaan. Usein huomaan itse sen, että jos olisi aikaa esimekiksi kirjoittaa tänne blogiin jotain, niin tuntuu hirveän vaikealta istahtaa koneen ääreen ja jättää kaikki muu tekeminen sikseen. Tässä on hyvinkin vaarana uppoutua ennemmin youtuben maailmaan tai johonkin muuhun, joka ei vaadi juuri minkäänlaista keskittymiskykyä. 

Lieneekö se tämän teknologisen maailman syytä, kun tuijotamme milloin mitäkin ruutua ja ohjelmaa, niin oma aivotoiminta ja ajattelu jää liian vähäiselle käytölle. Mieli tarvitsisi koko ajan jotain uutta virikettä eikä mikään oma rauhoittava tekeminen tunnu sille mielekkäältä. Kai se on sitten jonkinlaista addiktiota tuokin. 

Aiheeseen liittyen katsoin tässä taannoin Lastentarhanopettaja-elokuvan (on vielä hetken Yle Areenassa nähtävillä ja löytyy myös Viddlasta). Sen enempää spoilaamatta, elokuvassa yhdellä tarhaikäisellä lapsella on taiteellisia lahjoja, joita tämä lastentarhanopettaja yrittää epätoivoisesti vaalia, ettei nykymaailma tätä lasta pilaisi. Voisin sanoa, että yhteiskunta ei juurikaan arvosta taiteita siinä määrin, että lapsista yritettäisiin löytää näitä lahjakkuuksia vaan kaikki yritetään saada samaan muottiin istutettua. Toisaalta tämän on ihan ymmärrettävääkin, koska eihän yhteiskunta pelkällä taiteella pyörisi vaan tätä suurta massaa on saatava rapistuvia rattaita pyörittämään. 

Minkälainen maailma olisikaan, jos jo lapsena pyrittäisiin löytämään ihmisestä se asia jossa hän on hyvä, jolloin kehitystä ja opintoja vietäisiin enemmän tuota kohti. Oli sitten kyse ihan mistä tahansa kiinnostuksen kohteesta tai taidoista, eikä pelkästään taiteen alalta. Olisiko meillä silloin tällaista määrää väliinputoajia, jotka eivät ns. oikeissa töissä pärjää, mutta olisivat olleet hyviä joillain muilla tavoilla. Ei vain osaavaa ohjausta ja apua ole ollut saatavilla. 

Tuosta tunnistan myös osittain itseni. En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi normaalissa työympäristössä vaan aina on ollut tunne, että en sinne kuulu. Haaveet itseni elättämisestä ennemmin muilla tavoin on koko ajan takaraivossa. Tunnistan itseni jollain lailla tuosta elokuvan lapsesta. Mitähän minustakin olisi tullut, jos joku olisi jo lapsena huomannut sen, että olisin ollut kiinnostunut enemmän musiikista ja kirjoittamisesta kuin tällaisesta rattaanpyörittäjän roolista, joka tylsistyttää mielen ja katkaisee selän. Olisin kai kuitenkin ollut jollain tavalla lahjakaskin, opettelinhan itsekseni soittamaan kitaraakin myöhemmällä iällä. Kirjoittamisesta puolestaan jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä tämän blogin perusteella.

Ei kai tässä iässä auta enää kuin ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja taistella liiallisia häiriötekijöitä vastaan niin hyvin kuin pystyy. Olisi maltettava ottaa rauhoittumisaikaa kaikesta hälinästä ja keskittyä perusasioihin, mikäli oikeasti haluan hypätä oravanpyörästä jossain vaiheessa pois. Ja vaikka ei harrastuksesta työksi olisikaan, voisi ainakin itselleen sanoa yrittäneensä parhaansa tehdä jotain sellaista missä tuntee olevansa parhaimmillaan. Ei tulisi sitten kaduttua ainakaan niin pahasti, kun sen viimeisen henkosen henkäisee.

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti