Kun mietin elämäni murroskohtaa, tulee epätodellinen olo. Olenko sama ihminen kuin sitä ennen vai synnyinkö kenties tuolloin uudestaan. Miten toisaalta sama ajanjakso tuntuu pitkältä ja sitten toisaalta taas siltä kuin se olisi ollut vasta äskettäin.
Tuota edeltävää aikaa muistellessani, ensimmäisenä tulee mieleeni synkkyys ja toivottomuus, ajelehtiminen kohti jotain mustaa aukkoa, josta ei olisi enää ulospääsyä. Välillä mietin, imaisiko tuo aukko minut oikeasti, jäikö minusta vain märkä läntti parvekkeeni alapuolelle. Vai johtuuko tuo ajankäsityksen hämärtyminen siitä, että madonreikä sylkäisi minut toiseen ulottuvuuteen.
Joka tapauksessa elämäni kaksi puolta ovat kuin jin ja jang, pimeys ja valo. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että en vaihtaisi tuota ensimmäistäkään puoliskoa pois. Ilman sitä, en olisi minä. En olisi sellainen kuin olen. Vaikka välillä harmittaakin, että heitin alkuosan elämästäni hukkaan, ehkä minulle kävi kuitenkin paremmin juuri siksi.
Tiedän saaneeni toisen mahdollisuuden ja toivottavasti sen myös pystyn käyttämään. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita ja se laittaa kysymään, että miksi minä. Miksi minä sain tämän mahdollisuuden? En tiedä saanko tuohon koskaan vastausta, mutta yritän jatkossa olla parhaalla mahdollisella tavalla oma itseni. Ehkä se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti